Kun joku genre pääsee ns. trenditasolle, on ylikuumeneminen enemmän kuin vähän todennäköistä. R'n'B on parin viime vuoden aikana tehnyt nousuaan ja muutaman osaavan genrerenessanssihenkilön kupeessa nousee muutama nimi esiin. Miguel on yksi heistä.

Äskeinen esittelyni voi vaikuttaa Miguelia alentavalta. Se ei välttämättä ole tarkoitukseni, vaikka en erityisesti miehen musiikista lämpenekään. Miguel ei nimittäin ole genressään huono. Oikeastaan hän on hyvä muusikko ja laulaja, joka osui paikalle sekä oikeaan, että väärään aikaan.

Miguel nimittäin osaa tehdä biisejä. Don't Look Back, Do You..., Kaleidoscope Dream ja Where's The Fun In Forever ovat erinomaisia ja tarttuvia, moderneja r'n'b-kappaleita. Miguelilla on myös ääntä esittää kappaleensa vakuuttavasti.

Ongelma tulee vain siinä, että Kaleidoscope Dreamilla ollaan menty sulavuus edellä. Kaikki on niin siloteltua ja kovaa pintaa, ettei kappaleissa ole sielua ja syvyyttä yhtään. Vertailu muihin nykyisiin genrekumppaneihin on sinänsä hölmöä, koska Miguelin musiikki on genrelleen uskollisempaa monessakin mielessä, eikä sitä pitäisi pitää heikkoutena. Mutta kun muovisuudestaan ja sieluttomuudestaan tunnettu genre on vihdoin ja viimein saanut tekijöitä, jotka ovat saaneet vanhaa mainetta karistettua, niin konventioiden kierrättäminen kuulostaa jämähtäneeltä. Pahimmillaan se kuulostaa kliseiseltä, mikä häiritsee varsinkin How Many Drinksillä ja Pussy Is Minella.

Levykään ei kokonaisuutena oikein kestä. Loppua kohti kappaleet muuttuvat rutiinimaisiksi kehräyksiksi, jotka eivät herätä tunteita suuntaan tai toiseen. Alkulevyn paukut ovat onneksi sen verran kovia, että levyn pariin palaa, vaikka kaikista levyn tempuista ei tykkäisikään.