#284 Anssi Kela

Hei levoton poika, sä oot vähän heikkona muhun, mut sä et haluu sitä vaan myöntää.


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Maitohapoilla, Levoton tyttö, Kevät tulee, Ilman sua
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus
8.5

Anssi Kelasta tuli keväällä musiikkimaailman avokadopasta. Siinä missä pasta-annos sai jokaisen raportoimaan syömisensä, niin Anssi Kela sai jokaisen raportoimaan kuuntelemisensa. Eikä ihme, molemmat ovat yhtä epätodennäköisiä herkkuja.

Olin alkuun skeptinen Kelan tuoreimmasta levystä. Aiemmat tuotokset eivät napanneet, enkä alkuun halunnut pitää Levottomasta tytöstä. Sen soundit ja meininki herättivät defenssimekanismini, kun ironiahälyttimeni pärähti soimaan toden teolla. Täysin turhaan.

Anssi Kelan omaa nimeä kantava albumi kun on tosissaan tehty, se ei vain ole totinen. Siinä missä aiemmat levyt - kuulemma - sortuivat totisuuteen ja liialliseen yrittämiseen, on tuorein tuotos taas ihan kaikkea muuta. Levy on todella vapautuneen ja riemukkaan kuuloinen, eikä riemu voi olla tarttumatta sitä kuunnellessa.

Kynnys itselläni levyn kanssa tuntui alkuun olevan kasarisoundit. Olen aina julkisesti parjannut kyseisen vuosikymmenen musiikillista antia turhaksi ja paskasoundiseksi, minkä pastissointi, parodiointi ja kopiointi pitäisi kieltää lailla. Kelan levy on poikkeus, koska levyn vahvuus on sen tyyli ja soundit. 80-luvun syntikkasoundeja kuuluu joka biisillä ja jopa syvästi vihaamiani AOR-elementtejä on mukana. Silti pidän niistä. Ehkä syy on siinä, että niitä käytetään biisien ehdoilla, eikä "hei me hassutellaan" -tyylisenä statementtinä.

Levyn kappaleet ovat vielä pirullisen toimivia. Ne on sävelletty simppeleiksi ja takertuviksi iskusävelmiksi ja siinä tehtävässä ne toimivat. Varsinkin levyn alkupuolella kuultava Maitohapoilla ja Ilman sua napsahtavat päähän kerrasta, eivätkä suostu sieltä poistumaan uhkailemallakaan. Kelan sanoituksetkin tuntuvat vuosi vuodelta paranevan. Varsinkin miehen kielikuvat saavat hymyilemään pitkin levyä. Nerokkain on Kaatua kuin puun "joka päivä samat duunit / ne polttaa kuin Auschwitzin uunit", mikä hykerryttää joka kerta.

Tavallaan tekisi mieli sanoa, että Anssi Kelan levy on vuoden paras kotimainen levy, koska olen sitä kuunnellut kaikista eniten. Tavallaan se onkin, koska se on tasaisen hyviä pop-kappaleita suoltava hittipaketti, jota kuunnellessa on kivaa. Mutta popmaisuutensa takia sitä ei voi pitää Joskan tiistaina arvosteleman Mian arvoisena kunnianhimoisena taideteoksena, joka puhuttaa ja koskettaa kerta toisensa jälkeen. Ovatko ilo ja riemu vähäarvoisempia tunteita, kun arvotetaan musiikkia? Ehkä ne ovat. Silti sanon, että Anssi Kela on tehnyt vuoden yllättäjän, jonka riemukkuus nostaa sen vuoden parhaitten levyjen joukkoon, jolle kannattaa ennakkoluuloista huolimatta antaa mahdollisuus. Ja raportoida siitä sosiaalisissa medioissa.

Posted in , , . Bookmark the permalink. RSS feed for this post.

9 Responses to #284 Anssi Kela

  1. Toi on jännä asia, mitä oon miettinytkin monesti - miksei iloista ja reipasta pop-musiikkia arvosteta samalla tavalla, kuin synkkää ja (joskus näennäisen) taiteellista? Niinkuin kepeys olisi jotenkin pinnallista, turhaa ja kuuntelijansa sielunelämästä ei-mitään kertovaa hömppää.

    Toki sitten moni MTV-(s)hitti onkin juuri sitä, kai, en minä ainakaan tanssimusiikkia ota kovin vakavasti. Mutta musta ehdottomuus ja ainainen vakavuus onkin ihan sairaan tylsää.

    Hmm.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kai se johtuu siitä popin helppoudesta. Kun biisien ei ole tarkoituskaan haastaa, vaan kerralla iskeä tajuntaan ja jäädä sinne tekemään hyvää oloa. Kunnianhimoisempi musiikki vaatii kuulijaltaan enemmän ja siten "kasvaa kuulijassa". Se kasvun tunne voi sitten tuntua ja vaikuttaa suuremmalta taiteelliselta ansiolta. Ehkä, emmä tiiä.

      Itse otan tanssimusiikin hyvin vakavasti ja nautin ehdottomista taitelijoista. Siksi Yeezus sai 11, eikä 10. Kanyen ehdottomuus ja täysin päätön vakavuus tekevät suuren taiteilian.

      Poista
    2. Pop-biisit eivät välttämättä haasta, ja ne saattavat olla helppoja kuunneltavia, mutta miten tuo kunnianhimo arvotetaan, ja kenen kunnianhimosta puhutaan?

      Tuntuu tavallaan aika erikoiselta, että kunnianhimoisena pidetään musiikkia, jonka kuuntelijat lasketaan yhden käden sormissa. Sen sijaan pyrkimystä saada aikaan miljoonien ihmisten kupolissa pyörivä, riemua aiheuttava korvamato kuvaillaan helpoksi. Onhan se toki yleinen mielikuva, että Oikeassa Taiteessa niin tekijän kuin yleisönkin pitää kärsiä, mutta olisi tavallaan mukavaa, jos tuosta ajatuksesta jossain vaiheessa päästäisiin eroon.

      Jos jatketaan aiheella ja sen tangentilla, niin Kelan edellinen levy Aukio sopinee tuohon kunnianhimoisen sapluunaan - yleisöä ei kosiskeltu, eikä sitä sitten juuri tullutkaan. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, etteikö se voisi olla taideteos, jonka tulevat sukupolvet nostavat jalustalle.

      Poista
    3. Tuossa olet oikeassa. Helpolta kuulostavaa poppia ei ole helppo tehdä. Kelan päiväkirja levyn teosta sen aika hyvin todistaa.

      Itse taas näen, että genreä eteenpäin vievä ja konventioita muokkaava musiikki on aina kunnianhimoista. Se yrittää muutakin kuin miellyttää kuulijoita. Siihen sitten tarttuu x määrä ihmisiä, jos ovat tarttuakseen. Aukiolle taisi käydä juuri niin. En tiedä, koska en ole levyä kuunnellut.

      Ehkä radioihin tuutatut päivän soundia edustavat kertakäyttöhitit ovat syöneet popilta sen maineen. Tuotetta kun on vaikea pitää taiteellisesti merkittävänä saati kunnianhimoisena.

      Poista
  2. Avokadopasta on mielestäni ylimainostettua ja keskinkertaista evästä, mutta en tiedä, pätevätkö samat sanat Anssi Kelan uutukaiseen. Levoton tyttö ainakin on mainio.

    Puhun toki vain omasta puolestani, mutta mulle ilo ja riemu eivät missään nimessä ole vähempiarvoisia tunteita. Musiikissa iloni ja riemuni revin pääasiassa kivasti surisevasta indiepoppailusta, jota jaksan kuunnella loputtomiin. Siitä tulee hyvä mieli. Mainittava on kai myös se, että iloa ja riemua voi kokea jos jalka taputta lattiaa ja tekee mieli laulaa mukana, vaikka sanoitukset olisivat "beibi jätti ja nyt masentaa" -tyyppisiä.

    Toisaalta en ole jaksanut kertaakaan Spotifysta kuunnella esimerkiksi Minä ja Ville Ahosen uutukaista, kun olin arvosteluista saanut sen käsityksen, että se on "kunnianhimoinen taideteos". Kuulostaa vaivalloiselta. :D Samat sanat pätevät myös uuteen Kanyeen ja ties mihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhdyn avokadopastaan. Kelasta sanon vain, että jos Levoton tyttö on mielestäsi mainio, niin kokeile koko levyä. Voinet nauttia siitä hyvinkin paljon.

      Ehkä käytin vähän vääriä sanoja. Lähinnä meinasin siis helpon pop-musiikin ja taiteellisen ja kokeellisen musiikin arvostuseroja. Kyllä minäkin nautin enemmän riemua ja iloa aiheuttavasta musiikista, mutta sitä voi saada niin monenlaisesta kamasta. Mm. hyvinkin synkästä ja surullisesta musasta, jos se sattuu vain kolahtamaan oikeassa saumassa.

      Älä nyt Yeezusta jätä väliin! Helvetin hieno levy, vaikka onkin jotain ihan muuta kuin Kanyelta voisi odottaa. Eikä se ole taidetta, se on vain mielisairautta. :D

      Poista
  3. Arvostelu joka herättää todella hyvää keskustelua - sosiaalista musiikkimediaa parhaimillaan! Erittäin hyvä arvostelu ja levy lähtee kuunteluun, sillä on pakko myöntää että salaisesti diggailen kasarisynasoundia. Oikeasti tätä levyä ois pitäny kuunnella aiemminkin, mutta on jotenkin vaan unohtunu. Mitä tohon riemuun ja iloon tulee, niin ehkä suomalaisten stereotypinen "olemme hevikansaa ja kuuntelemme vain melankolista mollivoittoista musiikkia" -mentaliteetti ajaa ihmisiä pois levyistä jotka aiheuttavat aidosti ilon tunteita ja hymyä suupielille. Ihmisten pitäisi kuunnella enemmän iloista musiikkia! Ei sillä että jo mainittu Mia olisi huono levy - se on erinomainen, mutta mollin lisäksi pitäisi kuunnella myös sitä duurivoittoista musiikkia.

    VastaaPoista
  4. Niin ja itse tykkään sekä taiteellisesti haastavista levyistä, että myös "kevyemmästä" meiningistä - menee vähän fiiliksen mukaan. Etenkin näin kesäisin tulee kuunneltua iloisempaa musiikkia.

    VastaaPoista
  5. Hah, en ole vielä edes koko levyä kuunnellut, mutta ainakin puolet biiseistä muissa yhteyksissä. Voin olla tietämykseni perusteella aivan täydelleen samaa mieltä tuosta blogikirjoituksestasi :) Anssi Kela, mitä ihmettä... kasari, ei ikinä, hyi helkkari!
    Ja sitten menen festareille, no, käynpä nyt sitten tuonkin sällin keikkaa kuuntelemassa edes jonkin matkaa - ja pam! Ei helkkari, sehän saa kaiken kuulostamaan livenä pirun hyvältä! Mitä ihmettä, eikö se olekaan sisäänpäinkääntynyt jurottaja? Nehän vetää kunnon shown!
    Ihan pakko kuunnella tuo levy, vaikka en haluaisi tykätä noista uusista biiseistä... ihan hullua :D

    VastaaPoista

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.