File Under: Easy Listening
Julkaisuvuosi: 1998
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Koko levy helmeilee ja poreilee jatkuvasti
Löytyykö hyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
7,5
Nuorena ja
innokkaana ostin kuukausittain kilotolkulla halpoja levyjä huuto.netistä. Pieni
osa ostoksista osoittautui korvaamattomiksi aarteiksi, suurehko osa oli kelpo
levyjä, joita tulee kuunneltua edelleenkin, ja osa paljastui nopeasti
kelvottomaksi köntsäksi, joka hautautui lapsuudenkodin kaappien kätköihin sinne
jääkiekkokorttien ja akuankkojen joukkoon. Koska ostin levyjä aivan älyttömän
paljon, osa levyistä jäi lähes kokonaan kuuntelematta. Tällaisen kohtalon
kokivat esimerkiksi Mansunin Attack of the Grey Lantern ja Six.
Vajaa vuosi
sitten päätin ottaa Mansunit kuunnolliseen kuunteluun, ja Attack of the Grey
Lantern onkin ollut ahkerassa soitossa siitä asti. Brittipophuumaan sattunut
Mansun-debyytti kuulostaa innokkaalta, raikkaalta, hämmentävällä tavalla
ajattomalta ja, mikä tärkeintä, enimmäkseen ihan pirun siistiltä. Sixin
kuuntelua puolestaan lykkäsin eilisiltaan saakka, koska olin ymmärtänyt sen
olevan vaikea ja raskas, koska olin lukenut, että se on synkkä, masentava ja
kestää noin 70 minuuttia, koska epäilin sen tuoksahtavan ikävästi progelta ja
koska olin kuullut, ettei koko levyllä ole yhtään kertosäettä.
Positiiviset
uutiset aluksi: huhut kertosäkeettömyydestä ovat liioiteltuja. Legacy ja Being
a Girl ovat jopa hitahtavia ja minullekin ennestään tuttuja biisejä, jotka
palkitsevat tunnin kuuntelun. Synkkä ja masentava Six saattaa sanoitusten
osalta olla, mutta sanoituksiin en ensimmäisellä kuuntelukerralla juuri
perehtynyt, koska ”The lyrics aren’t supposed to mean that much. They’re just a
vehicle for a lovely voice” ja koska koko ajan tapahtui muutakin kiinnostavaa.
Sixin biisit
koostuvat enimmäkseen monista lyhyistä katkelmista, joista osa on kerrassaan
nerokkaita ja osa ei, mutta jotka saavat ihmettelemään, mitä äsken tapahtui,
jännittämään, mitä seuraavaksi on vuorossa ja harmittelemaan, kun jokin hieno
yksityiskohta kestikin vain keskimääräisen Guided by Voices -biisin verran.
Levyltä hehkuva suuruudenhulluus on ihailtavaa, joskin välillä turhauttavaa.
Hirvittävin hetki on oopperahenkinen välisoitto, jonka levykokonaisuuden
kannalta epäilemättä oleellinen merkitys varmaankin googlaamalla selviäisi,
mutta joka maistuu sen verran paljon awyrjänältä, etten jaksa googlea tähän
hätään avata.
Sirpaleisuudestaan
ja kestostaan johtuen Six on toki raskas, mutta myös kiehtova kokonaisuus,
jonka parissa en tuntenut oloani hetkeäkään kyllästyneeksi. Levyistä ei
varmaankaan pitäisi kirjoittaa yhden kuuntelukerran perusteella, mutta menkööt
nyt. En nimittäin usko, että ihan hetkeen kuuntelen Sixiä uudelleen, enhän minä
Inland Empireäkään viikottain katso. Noin 70 minuutin annoksen jälkeen
hiljaisuus kuulostaa paremmalta kuin aikoihin.
Mulla on soinut Legacy päässä pari päivää, äsken muistin vihdoin laittaa sen soimaan myös Spotifyssa, sitten tulin silmäilemään blogeja ja näin tämän. Jopas sattui! Jännää että kuulit Sixin ekaa kertaa vasta nyt, vaikka eipä kyllä itsekään ole tullut vuosien mittaan hirveän monta kertaa kuunneltua, debyytti on soinut moninkertaisesti enemmän... Mutta nyt juttusi rohkaisemana voisin vaikka joskus kokeilla tätäkin. :)
VastaaPoistaKaipa mie nuo Mansunit hätäisesti kuuntelin silloin joskus vuosia sitten, kun levyt ostin, mutta mitään muistijälkiä noista kuunteluista ei enää ollut.
VastaaPoista