Julkaisuvuosi: 2009
Ensikosketus: 2009
Helmeilevimmät biisit: Okay, I Feel Better Now; Darling, I Want To Destroy You; Fainting Spells (bonuslevyllä)

Löytyykö levyhyllystä: Ei (mp3)

Lupasin täksi viikoksi huonon levyn. Olen itseasiassa kirjoittanut Crash Lovesta aiemminkin omaan blogiini. Oli hauska palata levyyn tauon jälkeen ja katsoa, onko mielipide muuttunut mihinkään suuntaan.

A Fire Inside eli AFI aloitti aikoinaan hc-punkilla, varioiden tyyliään muutaman platan jälkeen punk rockilla, post-hardcorella ja glam-efekteillä. Suurta osaa alkuperäisiä faneja 2000-luvun aiempaa kaupallisempi soundi ärsytti, mutta Decemberunderground on allekirjoittaneelle the AFI-levy ja ainoa, jota tulee kuunneltua vielä tänäkin päivänä. Lisäksi vokalisti Davey Havokin muutaman vuoden takainen glitterillä ja lävistyksillä kuorrutettu tyyli vetosi kaikessa eksentrisyydessään. Ulkomusiikilliset seikat eivät vaikuta biisien sisältöön, mutta lisäarvoa ja mielenkiintoa ne tuovat. (Mainittakoon, että myös Sing The Sorrow on ollut kuuntelussa, mutta se vanha hc-osasto ei kiinnosta.)

Melko puhtaasti rockiin kategorisoituva Crash Love olikin aikoinaan hillitön pettymys. Liikaa samanlaisia kappaleita, joista puuttui kaikki Decemberundergroundin herkkyys koneineen ja Havokin kiljumisineen. Parhaimmillaan ne saivat hoilaamaan mukana muutamia kertoja. Pahimmillaan ne eivät edes ärsyttäneet, vaan olivat ihan OK -osastoa: eivät herättäneet tarpeeksi tunteita mistään äärilaidasta, vaan menivät taustalla, jos ei jaksanut kaivaa parempaakaan kuunneltavaa. Sinänsä biiseissä on ainesta, mutta toteutus on tasaista liukuhihnatuotantoa eikä niistä löydy edes aavistusta siitä intensiteetistä ja passiivisesta (ja vähemmän passiivisesta) ragesta, jotka ovat olennaisia aspekteja bändille. Puhumattakaan siitä, että Havokin tyylikin vaihtui mainstreamimmaksi. Olisin saattanut antaa anteeksi musiikillisen syrjähypyn ja antaa sen mennä kokeilunhalun ja uusiutumisen piikkiin, mutta jos ulkomuoto muuttuu rajusti, tulee mieleen, minkälainen lopulta onkaan se "aito" ihminen kuoren alla. Pinnallista ja tyhmää, tiedän, mutta minkäs teet.

Identtisten raitojen joukosta on vaikea poimia ainuttakaan yksittäistä hienoutta, vaikka muutama tarttuukin korvaan ihan kivasti. Esimerkiksi Darling, I Want To Destroy You miellyttää lievällä popmaisuudellaan. Niistä muista ei sitten tarvitse edes puhua. Huvittavaa on, että bonuslevyltä löytyvä Fainting Spells on julkaisun paras veto, ja se sattuu olemaan peräisin jo Decemberundergroundin äänityksistä. Että niin. Olen kuitenkin ehkä turhankin lojaali vanhoillekin tykkäyksen kohteille, ja vaaditaan enemmän kuin yksi huono levy, jotta kelkkani käännettäisiin täysin päinvastaiseen suuntaan. Bändin tämänhetkisistä suunnitelmista ei ole tietoa, mutta toivottavasti seuraava levy tulee olemaan taas jotain ihan muuta.

Kriitikot niputtivat Crash Loven jonnekin keskitason yläpuolelle. Vielä pari vuotta sitten olin itsekin sitä mieltä, että se on ihan kelvollinen albumi, kunhan sille jaksaa jakaa huomiotaan. Ja kyllähän se tietyssä mielentilassa menee edelleenkin (vaikka kokonainen levyllinen meinaakin tukehduttaa). Mutta olenko varsinaisesti kuunnellut sitä alkuhuuman jälkeen? En. Se kertonee kaiken olennaisen.