Näytetään tekstit, joissa on tunniste indie. Näytä kaikki tekstit

Viikon levyt yhdellä kertaa 4

By | Published torstai 4. toukokuuta 2017

                    Aurinkoista unipoppailua

Shoegazen legenda Slowdive julkaisee paluulevynsä reilun puolen tunnin kuluttua, ja siihen valmistautuen olen kuunnellut unipoppia ja muuta indiepopimpaa menoa. Neljä kuuntelemistani levyistäni on myös kalifonialaisten bändien tekemiä, joten tällä kertaa teemoina on siis unipop ja Kalifornia. Ja koska Kalifornia on tunnettu auringonpaisteesta ja lämmöstä, niin kaikki levyt (myös ne ei-kalifornialaiset) sopivat varsin hyvin auringonpaisteessa ja lämmössä kuunneltaviksi.

Feist: Pleasure (2017)
Feistilla on ihana ääni, mutta hänellä on myös monia muita vahvuuksia – kuten vaikkapa biisien kehittely ja loppuun asti vieminen – ja lopputuloksena Pleasuren kuuntelu on nautinto. Jo levyn aloittavassa nimibiisissä Feist tuo esiin kykynsä luoda yllättäviä käänteitä biiseihinsä, ja myös muut levyn biisit jatkavat samaan malliin.


The Wild Reeds: The World We Built (2017)
Wild Reeds tekee poprockia americanasävyillä tai americanaa poprocksävyillä, ihan miten vain. Osa biiseistä on surumielisiä ja kauniita, osa taas menevämpiä kuten videobiisi Only Songs, ja molemmat tyylit toimivat. Käsittääkseni bändin kaikki kolme keulahahmoa (Kinsey Lee, Sharon Silva ja Mackenzie Howe) myös laulavat. Vielä en ole niin pitkällä, että erottaisin laulajien äänet toisistaan, mutta se ei kuuntelukokemusta haittaa.
The Relationship: Clara Obscura (2017)
Weezerin basisti Bill Bellillä on myös oma bändi, The Relationship, joka kitarapoppaa suurella tunteella ja vahvasti -60-luvun hengessä. Laulujen lyriikatkit sopivat hyvin musiikkiin: Hawthorne on rakkauslaulu asettumisesta rakkaan kanssa Beach Boysien kotikaupunkiin, kun taas Suzy Don'tilla varoitetaan rakasta liittymästä kieroon kulttiin. Ja on siellä biisi nimeltä Smilekin.

Tashaki Miyaki: The Dream (2017)
Tashaki Miyami, joka ei ole japanilainen artisti vaan kahden hengen indiebändi Los Angelesista, tekee debyyttilevyllään levollista, nättiä ja melodista unipoppia, johon on helppo uppoutua. City edustaa hyvin koko levyä.





Calico Blue: 15 Sunrise (2017)
Calico Blue tekee oman kuvailunsa mukaan Sad Girl Discoa, ja kyllä, bändin musisoinnin tahtiin voi hyvinkin heilutella itseään kyyneleet silmistä valuen. Kitara, rummut ja basso (Eli, Billy, John) luovat tunnelmallisen pohjan, jonka päällä laulaja Sarahin ääni liitelee lumoavasti. Ruse on hyvä esimerkki bändin perusmenosta, Kites taas on lähempänä perinteisempää indiepoppausta.
 
Cold Beat: Chaos by Invitation (2017)
Cold Beat sekoittelee kolmannella levyllään post-punkkia, unipoppia ja new wavea yhteen, ja lopputuloksena on lämmintä ja ei-kolkkoa musiikkia aloitusbiisi In Motionin tapaan.





Splashh: Waiting a Lifetime (2017)
Splash oli vahvasti pinnalla ekalla levyllään (Comfort, 2013), ja toisella levyllään bändi jatkaa samalla tyylillä eli rennosti ja kesäisesti, ehkäpä jopa hitusen auringonuuvuttamasti indiepoprokaten. Look Down to Turn Away trippailee Primal Screamin Screamadelican hengessä, mutta nimibiisi antaa oikeamman kuvan levyn biisitarjonnasta.

Posted in , , , , , , , , , | Leave a comment

#504 Lost in Between

By | Published tiistai 31. tammikuuta 2017

                     Kolkkoa mutta tarttuvaa


Julkaisuvuosi: 2017
Ensikosketus: 2017
Helmeilevimmät biisit: Find a Way, Dive In, Night Haze
Löytyykö levyhyllystä: Bandcamp, Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                    8.0
 
Joulutauko venähti hieman, mutta nyt alan taas bloggailemaan levyistä kerran pari viikossa tahtiin. Vuoden ekan bloggauksen kohteena olkoon helsinkiläisen Soliti-levymerkin uudemman bändin, Sonic Visionsin, eka EP, Lost in Between. Muita vaihtoehtoja ekaksi bloggauskohteeksi olivat: Koria Kitten Riotin Songs of Hope and Science, Pintandwefallin Red and Blue Baby, Zacharius Carls Groupin Quiet Despereation, Disco Ensemblen Afterlife ja Rainbowlickerin I Saw the Light but Turned It Off, jotka ovat kaikki omissa tyyleissään (respectively siis amerikanindie, indie poprock, indie folkrock, poprock ja electropunk) onnistuneita tapauksia.

Kuten vaikkapa myös Solitille levyttävä Big Wave Riders, Sonic Visions on vahvasti vaikuttunut brittiläisestä -80 -ja -90-lukujen poprokkauksesta. Tosin kun BWR tuo mieleen kesän, niin Sonic Visionsin musisointi herättää assosiaatioita kylmempiinkiin vuodenaikoihin, tai ainakin niihin kesän koleimpiin hetkiin. Sonic Visions tarjoaa siis hitusen kylmemmän, etäisemmän ja hämyisemmän version menevästä brittiläisestä poprokkauksesta kuin moni muu bändi, mutta silti menettämättä sitä tarttuvuutta. Voisi ainakin kuvitella, että moni Definitely Mayben aikaisesta Oasiksesta pitävä huumaantuisi myös Lost in Betweenin biiseistä, etenkin niistä kolmesta viimeisestä, eli Find a Waysta, hitusen lempeämmästä Dive Innistä ja hienoon moniminuuttiseen kitaramellakkaan päättyvästä Night Hazesta. Ja kyllä ne kolme ekaakin ovat ookoita, vaikkapa Lights Go Out, minä vain jo kuuntelin ne omalta osaltani ”loppuun”, kun ne julkaistiin sinkkuina viime vuoden puolella. Kokonaisuudessaan EP, joka puolituntisessa mitassaan kyllä käy ihan oikeasta levystä, on kivan ehdoton poprokkilevy, joka ei kalpene bändin esikuvien vastaaville.

Posted in , , , , | Leave a comment

#416 I Am the Town

By | Published tiistai 9. joulukuuta 2014

                      Tunteikasta poppausta


Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2014
Helmeilevimmät biisit: Island, Are We Living, The Key, My Shelter
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä, Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                    
                                   7.8
 
Viime viikolla kirjoittelin suomeksi laulavista bändeistä. Tällä viikolla vuorossa on suomalaiset englanniksi itseään ilmaisevat bändit. Ekana helsinkiläinen Flannelmouth, joka palaa levytyskantaan viiden vuoden tauolta.

Flannelmouth on aina ollut laadukas indiesti rokkaava ja poppaava yhtye, oli sitä brittipopista ja -rokista ponnistavalla debyytillä (Rain Inside) kuin intohimoisella ja tunteikkaalla kakkoslevyllä (The Heart Cannot Hold) – noihin levyihin pääsee tutustumaan soundcloudisssa – ja on sitä myös kolmannellaan, Helsingistä inspiroituneella I Am the Townilla. Laadun lisäksi myös intohimo on yhä läsnä, mutta ehkä hieman hallitummin kuin aiemmin. Etenkin laulaja Tuomo Kuusella on niin äänenkäyttö, lausunta kuin tunteiden ilmaisu paremmin hallussa kuin aiemmin, mutta myös muuten meno on harkitumpaa ja hillitympää. Ekoilla kuuntelukerroilla hieman kaipasinkin ekan levyn suoraviivaisempaa menoa ja tokan levyn kiihkeää heittäytymistä, mutta kuuntelukertojen lisääntyessä levyn heleä ja perinteikäs poppaus on alkanut toimimaan. Pelkkää helkettä levy ei tosin ole, vaan sieltä löytyy myös rouhevampaa rokkausta ja mainioita kitarasooloja (mm. Light Arrowsin loppuosa), kaunis tunnelmointi (Are We Living), kireää ja hitusen väkinäistä rokkausta (nimibiisi, June), kunnianhimoinen tunnelmointi (No One Hears the Silence) ja raikkaasti poprokkaava, hienosti lopussa kasvava oodi Helsingille (My Shelter).
 
Flannelmouth on tehnyt hyvän levyn, niin hyvän että se voisi olla vaikka viikon levy jollain radiokanavalla (lue: Radio Helsinki). Menestystä Flannelmouthille!
 

Posted in , , , , , | Leave a comment

#393 La Petite Mort

By | Published tiistai 5. elokuuta 2014

                       Life-affirming musiikkia



Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2014
Helmeilevimmät biisit: Moving On, All In My Mind
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä, Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                                   7.8

James on Manchesterilainen vuonna 1982 perustettu indiehkö poprock-yhtye, jonka musiikki on yhdistelmä arjen harmautta ja sitä vastaan rimpuilua, tai vimmaista ja ylevää poprokkausta elektronisilla elementeillä, ihan kummin vain. Uusimmalla levyllään heidän inspiraationa on toiminut laulaja Tim Boothin kahden läheisen kuolemat, joka näkyy niin levyn nimessä, kannessa kuin Boothin kirjoittamissa teksteissäkin. Tästä huolimatta James on yhä säilyttänyt kyvyn olla life-affirming, suomeksi vaikkapa elämään kannustava/elämänhaluinen, mikä myös näkyy niin levyn nimessä, kannessa kuin levyn teksteissäkin.

Musiikinkin puolesta Jamesilla on paljon tarjottavaa, vaikka levyn kaksi ekaa biisiä eivät ole vielä ainakaan musiikillisesti mitään täysosumia; seitsenminuuttinen Walk Like You toimii muutenkin kuin tekstinsä ansiosta vasta parina viime minuuttinaan ja Curse Cursen elektrorokkaus on hieman liian EDM:ään kallistuvaa. Videobiisi Moving Onista lähtien James kuitenkin onnistuu tekemisisissään, esim. vahvan tunnelman luonnissa, mainiosti. Tärkeä osa tunnelmanluonnissa on persoonallisen äänen omaavalla Tim Boothilla, mutta myös biisien sovitukset ja kertosäkeet ovat erityisen onnistuneita. Etenkin jo mainittu Moving On ja kaunis All In My Mind jäävät mieleen. Tällä levyllä elektronisemmat biisit eivät ole kokonaisuudessaan aivan herkemmän menon tai poprokkausten tasolla, mutta Gone Baby Gone onnistuu silti tanssittamaan ja päätösbiisi All I'm Saying lähestyy lopussa jo Cut Copyn menoa, vaikka onkin jäähyväislaulu kuolleelle läheiselle.

James on hyvin brittiläinen yhtye, hieman harmaa mutta värikkyyteen ja loistoon pyrkivä. Myös tällä levyllään he onnistuvat pyrkimyksissään.


 


Posted in , , , | Leave a comment

#360 Torero

By | Published keskiviikko 6. marraskuuta 2013

                                     Musiikkia yöhön

 

Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Backwards, All of My Heart, Last Night
Löytyykö levyhyllystä: Bandcamp

Levyn huumaavuus
                                                8.2
 
Delay Trees julkaisi tänään ensimmäisen maistiaisen ensi vuoden alussa julkaistavalta kolmannelta levyltään ja sen innoittamana otan käsittelyyn DT:n laulajan, Rami Vierulan, sooloprojektin kolmannen levytyksen, helmikuussa projektin bandcampsivuille ilmestyneen Toreron. Viime kuussa Vierula julkaisi jo uudemmankin levytyksen, Dislo EP:n, mutta koska sillä on vain instrumentaaleja – toki hyviä sellaisia – niin kirjoitan mieluummin Torerosta, jolla on instrumentaalien lisäksi myös nippu hyviä indiepoppiksia.

Torero on melkoisen kaukana DT:n menosta. Kun DT kehittelee ja kasvattaa biisejään kaikessa rauhassa, niin 23:23 joko lofi-rokkailee hetkittäin melko suoraviivaisesti ja rosoisestikin, lofi-poppailee hieman unisesti tai luo painostavia instrumentaaleja. Eli vaikka Vierula ei olekaan ääntään mihinkään muuttanut niin Toreroa kuunnellessa ei DT kovinkaan usein mieleen nouse. Hieman huolimattomammin ja laiskemmin Vierula taitaa laulaa, mutta se sopii oikein mainiosti levyn yöllisiin tunnelmiin ja lofi-toteutukseen. Levyn rakkaudentunnustuksista käyvät tekstitkin saavat omia sävyjään persoonallisemmasta laulamisesta.

Kaiken kaikkiaan Torero on hauska ja tunnelmallinen levy, joka sopii kuunteluun etenkin pimeän aikaan. Onneksi nyt marraskuussa jo päiväsaikaan on pilkkkopimeää, joten Toreron kuuntelua ei tarvitse siirtää iltaan. 

Posted in , , , , | Leave a comment

#359 The Saturnettes II

By | Published tiistai 5. marraskuuta 2013

                            Portaali 1980-luvun alkuun


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: The Movements, Morning Sun, Driving
Löytyykö levyhyllystä: Bandcamp, Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                                7.7
 
Yksi viimekuun kotimaisista tapauksista musiikin osalta oli varmastikin Sin Cos Tanin toisen levyn, Afterlifen, julkaisu. Niin kuin jo aiemmassa arviossa "ennustinkin" niin levy on sitä popimpaa Hulkkosta. Afterlife ja Sin Cos Tan duo kokonaisuudessaan on popin lisäksi myös hiukan retroa; tunnelmat ja osittain äänimaailmakin tuo muistumia '80-luvusta, vaikka toteutus onkin tarpeeksi moderni että Afterlifea ei voi varsinaisesti retrona pitää. Sitä vastoin toista suomalaista toisen levyn vasta julkaissutta projektia, tamperelaisen Jani Tuovisen eli Jann Wilden The Saturnettesia, on paljon helpompi pitää retrona. Lukuisat kappaleista voisivat olla studioiden nurkista löytyneitä aarteita 1970-luvulta ja '80-luvun alusta. Retronhan ei tarvitse onneksi olla mikään negatiivinen määrite eikä se ole sitä The Saturnettes II -levynkään kohdalla.

Parasta levyssä on monipuolisuus. Wilde on ammentanut vaikutteensa monesta lähteestä ja saanut aikaiseksi niin New Order -elektroa (Television Boy/Television Girl), energisen poprokkauksen (Just Because), kohtalokkaan balladin (Let The World Keep Falling Apart) ja toisistaan sopivasti erottuvia tunnelmallisia popkipaleita (Someway, Bob From The Cure, The Movements, Morning Sun ja Driving). Omalla kohdalla parhaaksi kipaleeksi on noussut loppua kohti kasvava pophelmi The Movements, jossa tietyn vuosikymmenen vaikutus ei kuulu yhtä vahvasti kuin levyn muissa kappaleissa, eli biisin toteutuksessa on menty sen ehdoilla eikä tietyn saundin ja tyylin ehdoilla. Kuitenkin Wilde ehdottomasti vakuuttaa retrommissakin kipaleissa niin laulajana kuin säveltäjänäkin ja levyn tunnelmat ovat kohdallaan.

Mitä todennäköisimmin levy ei saa suurempaa huomiota, mikä on valitettavaa sillä se on ehdottoman toimiva paluu 1980-luvun alun tunnelmiin. Tietenkin aina voi etsiä ja ottaa kuunneltavakseen niitä "aitoja" levyjä, mutta loppujen lopuksi Wilde on säveltänyt kasan hyviä kipaleita ja toteuttanut ne parhaaksi näkemällään tavalla, ja lopputulos on oikein mainio.

Periaatteessa kaikki levyn kahdeksan biisiä ovat videobiisejä, sillä niistä kaikista on tehty tai tekeillä lofi-videot, jotka löytyvät mm. projektin/yhtyeen nettisivulta, mutta pistetään niistä tähän niin kipaleena kuin videona mainio Someway:



Posted in , , , , | Leave a comment

#254 Mine Is Yours

By | Published tiistai 8. tammikuuta 2013


Marginaalibändistä itsevarmaksi revittelijäksi

Levyn huumaavuus
7.4

Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Louder Than Ever, Royal Blue, Skip the Charades, Finally Begin
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
AIkalailla tasan kaksi vuotta sitten Cold War Kids päästi ulos kolmannen pitkäsoittonsa. Mine Is Yours -nimeä kantava levy muutti yhtyeen ulosannin selvästi popimmaksi ja helpommin lähestyttävämmäksi. Innostuin aikoinaan kyseessä olevasta bändistä itse asiassa Stereogumin julkaiseman OK Computer -tribuuttilevyn ansiosta - Cold War Kidsin Electrioneering -tribuutti oli suorastaan häkellyttävän erinomainen tapaus.
Yhtyeen vuoden 2006 debyytti, Robbers & Cowards oli ihan lupaava, muttei juurikaan muuta. Surkean mitäänsanomaton kakkosalbumi Loyalty to Loyalty (2008) sai mut lähes jopa heittämään kirveen kaivoon tämän kalifornialaisbändin suhteen. Onneksi kolmas levy Mine Is Yours on kuitenki huikea petraus yhtyeen diskografiaan. 

Siinä missä kaksi ensimmäistä Cold War Kids -levyä haahuili rosoisen keskinkertaisen garage-rockin maailmoissa, ei uudella levyllä ole samaa meininkiä pientä tippaakaan. The White Stripes -soundit ovat saaneet lähteä, tilalle on lyöty lavallinen ihan uudenlaista sävykkyyttä ja ihan uusia musiikillisia ulottuvuuksia. Cold War Kids on päässyt irti kahden ensimmäisen levyn kankeasta ulkokuoresta ja nyt bändi osaa jo revitellä!

En oikeastaan edes uskonut, että Cold War Kidsin tapainen marginaalibändi olisi pystynyt uudistautumaan näin radikaalisti kolmannella levyllään. Ja ennen kaikkea tekemään näin hyviä biisejä! Mine Is Yoursin kuusi ensimmäistä kappaletta menevät yhdessä sujauksessa. Tuntuu, että yhtyeen keulahahmo, Nathan Willettistä on tullut vasta kolmannen levyn tiimoilta edes laulaja.

Veikkaan, että tuottajamuutos teki paljon hyvää Cold War Kidsille. Mine Is Yours on tosi helppo kuunnella ennen kaikkea lävitse. Royal Blue on paras biisi Cold War Kidsiltä koskaan, kuunnelkaa helkkarissa!





Posted in , , | Leave a comment

#213 Give Up

By | Published keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Asiallisen kuplivaa elektropoppia 2000-luvun alkupuoliskolta



Levyn huumaavuus
7.7

Julkaisuvuosi: 2003
Ensikosketus: 2007
Helmeilevimmät biisit: Recycled Air, Such Great Heights
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

 Meikäläisen piti kirjottaa tällä viikolla Ben Gibbardin uunituoreesta soololevystä, mutta totesin parhaaksi lykätä sen käsittelyä ensi viikkoon. Sen sijaan nyt on mitä mainioin tilaisuus ottaa esille Death Cabin nokkamiehen ja Dntel-jäbän, Jimmy Tamborellon yhteisprojekti The Postal Service, jolta on putkahtanut ulos tähän mennessä vasta yksi kokopitkä - Give Up, jonka syntyprojekti ei ollut tosiaan mistään perinteisimmästä päästä.
Se mistä, kaksikon nimi The Postal Service-nimikin osaltaan juontaa, liittyy yllätys yllätys postiin. Parin vuoden ajan, Tamborello ja Gibbard lähettivät toisilleen tekemäänsä matskua  postissa (Tamborello hoiti biitit ja Gibbard sanat). Näistä sitten muodostettiin studiossa Give Up, joka on kompakti sekoitus Dntel-elektropoppailua ja sykähdyttäviä Death Cab-lyriikoita. Ben Gibbard on yksi omia lempparisanottajia, eikä mies tuota Give Upillakaan sen suhteen pettymystä. Ne jotka ovat ihastuneet Death Cab for Cutien soundiin, eivät saa The Postal Serviceltä vastineeksi kuitenkaan kuin lämmintä Ben Gibbardin ääntä ja sanoja.

 Dntel-faneille levy on taas paljon kotoisampi - tuntuu kuin kyseessä olisi melkeinpä Tamborellon oma levy, johon Gibbard on lätkäissyt vaan sanat päälle. Levy on äänimaailmaltaan niin Tamborelloa kuin voi vain olla - plopplop-soundeja ynnättynä nopeisiin rumpukomppeihin ja minimalistiseen elektrotilutteluun. Tamborellon panos jättää mut jossain määrin vähän kylmäksi. Ykkössinkku Such Great Heights on täyden kympin arvoinen suoritus, omine alkunapsutteluineen ja sykähdyttävine rytmeineen mutta Give Up ei tarjoa kuitenkaan kokonaisuutena mulle niin paljon nannaa, mitä esimerkiksi keskiverto Death Cab-lätty tarjoaa.

Dntelin paljon kehuttu Life is Full of Possibilities-albumi ei kiehtonut mua aikoinaan kuin sen yhden ainoan kappaleen verran, jossa Ben Gibbard oli feattaamassa. Muhun ei iske millään mittapuulla miehen kylmän kolkko äänimaailma. Olen joko liian tyhmä ymmärtämään sen hienoutta tai multa puuttuu halu keskittyä siihen kunnolla. Siinä on yksi syy, miksi Give Up ei saa musta niskalenkkiä. Olen Last.fm:n mukaan kuunnellut levyn "helpointa" biisiä, Such Great Heightsia 28 kertaa - muita levyn kappaleita noin 5 kertaa per biisi. Kertoo aika paljon mun suhteesta tähän lättyyn.

Give Up on loppuen lopuksi kuitenkin ihan näppärä levykäinen. Ei kuitenkaan uppoa totaalisesti  allekirjoittaneeseen. Aika ironista, että aikoinaan ostin The Postal Servicen vinyylin Amazonista ja se ei saapunut koskaan perille. Rahat sain takaisin mutta vinyyli jäi kuitenkin toistaseksi hankkimatta.






Posted in , , , , | 1 Comment

#196 Coexist

By | Published perjantai 14. syyskuuta 2012

Pieni on kaunista



Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Angels, Reunion, Sunset, Missing
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus:
9.2


The XX:n ja minun suhde käynnistyi hitaasti. Ostin debyytin hyvin pian sen ilmestymisen jälkeen, koska Stupidon hype. Kuuntelin levyä aikani ja totesin, että meidän kahden yhteiselosta ei tunnu tulevan mitään. Vastapuoli kun oli kylmä, etäinen ja mielenkiinnoton. Meillä oli hetkemme, mutta tunnuin olevan ainoa, jolle nämä hetket eivät riittäneet.

Suhteemme muuttui täysin Angelsin myötä. Se mikä oli aiemmin vain tylsää ja kylmää, oli nyt minimalistisemmassa otteessaan jotain täysin päinvastaista. Elementtien poistaminen ja yksinkertaistaminen muutti yhtyeen lämpimämmäksi, sielukkaammaksi ja kahlitsevaksi. Tältä pohjalta oli ilo lähteä tutustumaan Coexistiin.

Jos olisin kirjoittanut levystä ensikuuntelun jälkeen, lukisitte nyt ihastuneen miehen yksipuolista tilitystä vastapuolen täydellisyydestä ja ihanuudesta. The XX kun kuulostaa Coexistillä rohkeammalta ja tiiviimmältä yhtyeeltä, kuulostamatta silti täysin muuttuneelta. Debyyttiin ihastuneet tunnistavat takuulla saman yhtyeen. Kappaleiden pienuus on tosin tuonut yhtyeeseen dynamiikkaa, joka kuulostaa korviini juuri siltä, mitä nykymusiikilta tunnun kaipaavani: rauhaa, tunnelmaa ja vision selkeyttä. The XX tuntuu nyt yhtyeeltä, joka tietää vahvuutensa.

Se vision vahvuus on tosin tuonut ajan kanssa pieniä murheita. Levyn tasaisuutta ja hienoista riskittömyyttä on kritisoitu, ja yhdyn tähän porukkaan tietyin osin. Levyn rauhallisuus ja hitittömyys ei johda taustatapettiin, mikä tuntuu olevan yleisin valitus, koska varsinkin itselleni vähäeleisyys vain tiivistää keskittymistä ja äänimaailmasta riittää löydettävää jatkuvasti. Laulajat Romy Madley-Croft ja Oliver Simkin ovat saaneet ääneensä väriä ja lämpöä, minkä takia heitä kuuntelee nyt todella mieluusti. Se mikä harmittaa on rytmien mielikuvituksettomuus. Ainoastaan biisipari Reunion-Sunsetin klubibiitti todella yllättää ja pelkästään positiivisessa mielessä. Muuten kappaleisiin olisi voinut tuoda kieroutta mukaan, jotta ne erottautuisivat toisistaan enemmän.

Pienistä kauneusvirheistä huolimatta Coexist on ehdottomasti vuoden parhaita levyjä. Äänimaailman rikkaus, tunnelman virheettömyys, lämmenneet laulajat ja rohkeus ovat nostaneet yhtyeen ns. seuraavalle tasolle. Kaunis levy, jonka kanssa on mukava käpertyä ja nauttia pimenevistä syysilloista.

Posted in , , , | Leave a comment

#156 The Temper Trap

By | Published tiistai 22. toukokuuta 2012




Australialaisbändin kivan kakkoslevyn kansikuvaa katsellessa tekee mieli alkaa rakentelemaan sinitarrasta ihmeellisiä asioita
Levyn huumaavuus
7.9

Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Trembling Hands, London's Burning, This Isn't Happiness
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

 Australialainen The Temper Trap livahti kuuluisuuteen vuonna 2009. Sweet Disposition hittisinkullaan maailman syleilyynsä napannut yhtye todistaa kakkoslevyllään, että ovet ovat edelleenkin auki festareiden suurimmille lavoille - siitä huolimatta, vaikka kakkoslevyltä ei löydykään yhtään uutta Sweet Dispositionia.
On vaikea tajuta, miksi yhtye on valinnut ensisinkuikseen surkeimmat ja kaksi ylivoimaisesti irrelevanteinta kappaletta mitä koko levyltä löytyy. Avausraita I Need Your Love sai korvat vuotamaan jo alkuvuodesta ja sitä se tekee edelleen. Toisesta sinkusta, Rabbit Holesta voi sanoa täysin samaa. Tässä oli itse asiassa yksi syy, miksen ole odottanut levyltä alkuun yhtikäs mitään. "Jos sattuu jossain vaiheessa eteen niin kaipa tuon voi kerran läpi kuunnella", näin ajattelin tovi aikaa sitten.

Kuunteleminen kuitenkin kannatti. The Temper Trapin uutta levyä kuunnellessa kun huomaa australialaisbändin kehittyneen suuresti. Enää ei tullakaan niin mahtipontisesti korkealta ja kovaa, vaan bändiä pukee uudella levyllä rauhallisuus. Se pukee itse asiassa The Temper Trapia erittäin hyvin. Levykokonaisuus on tasainen (lukuun ottamatta ensisinkkuja), biisilyriikoista huomaa aikuistumisen ja soundimaailma on itse asiassa hyvinkin mielenkiintoinen. Ja Dougy Mandagin äänessä on ripaus suloisuutta ja vilpittömyyttä.

Levyn parhaat kappaleet ovat Trembling Hands ja London's Burning. Ensimmäisestä sen verran, että kappaleella bändi on päässyt tietynlaisen musiikillisen kynnyksen yli - en todellakaan uskaltanut odottaa, että tältä levyltä tai yleensäkään koko bändiltä voisi tulla ulos näin komeasti raikaavaa kappaletta. London's Burning taas on kivan jammaileva kappale, joka kertoo itse asiassa Lontoon mellakoista.

Aika näyttää kuitenkin kuinka paljon The Temper Trap -lätty loppuen lopuksi sitten kestää sitä kuuntelua. Suosittelen nyt kuitenkin todellakin testaamaan, jos bändi on tuttu tai letkeä levy  tässä kesää odotellessa kiinnostaa.



Posted in , , | Leave a comment

#107 Deus Protector Noster

By June | Published torstai 1. maaliskuuta 2012

Pää pastellinvärisissä pilvissä, jalat tumman veden vietävinä.


Julkaisuvuosi: 2009
Ensikosketus: 2009
Helmeilevimmät biisit: Countryside, Motorways, Cynical, Advice, Mirror
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
10

Olen vältellyt Manboyn levyihin tarttumista tässä blogissa pitkään, mutta koska olen onnistunut käymään läpi jo jonkin verran Placeboakin, on kai ihan sama kokeilla siipiään Miespojankin kanssa. Tehtävä ei ole kivuton, sillä olen täysin jäävi arvioimaan kummankaan bändin tuotantoa niiden moitteettomuuden vuoksi. Pahoittelen siis jo etukäteen vuolaita ylistyssanoja ja puolueellista lähestymistä.

Jatko-alustuksena kerrottakoon, että Manboy on mielestäni kenties Suomen aliarvostetuin bändi. Omannäköisensä, tunteikkaan ja jollain tapaa kainostelevankin rockin fiiliksiin on helppo uppoutua, eikä vähiten lyriikoiden vuoksi. Epävarmuudet on kynäilty koskettaviksi sanoiksi vajoamatta angstin tai emoilun syövereihin, mikä sinänsä voisi olla varsin helppo lankeemus. Teemat toistuvat levyltä toiselle, mutta herkkistyttöpä ei niihin kyllästy. Knoppina nyt käsiteltävästä levystä vielä se, että visualistia miellyttävä kansitaide on Herra Ylpön käsialaa.

Ilmeisten musiikillisten viehättävyyksien lisäksi Deus Protector Nosterin suurin ansio on täytebiisien täydellinen puuttuminen. Vaikka edellinen Majesty onkin henkilökohtaisesti tärkein Manboy-levy, on DPN kokonaisuutena aukottomampi, josta jälleen kerran arvokkaimpien raitojen valitseminen hienon kymmenikön joukosta tekee kipeää. Jopa omaan pirtaan heikoiten sopiva The Look puolustaa paikkaansa, ja vaikka Cynicalin kertosäe ei ole universumin onnistunein, koko muu biisi nostaa mielen rajattomiin sfääreihin. Jokaisesta kappaleesta löytyy jotain, jonka vuoksi juuri se tuntuu kuunteluhetkellä maailman parhaalta. Bändille tyypillisistä (ja allekirjoittaneen sydämen aina yhden lyönnin väliin jättävistä), eeppisistä viimeisistä raidoista ei tarvita erikseen edes mainintaa. Myös alta kuunneltava Advice paisuu alun kevyestä bassoilusta kauniiksi kitarailoitteluksi oivallisesti, ja jättää suoraviivaisuuden muiden harteille.

Vaikka olen joidenkin yhtyeiden kohdalla täysin kyvytön musiikin objektiiviseen tarkasteluun, osaan silti olla antamatta myös täysiä pisteitä. Mutta tämän paremmaksi kotimainen altsurokki ei vain mene.


Posted in , , , , , , , | 2 Comments

#100 In Rainbows

By | Published keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Nyt liikutaan jo aika pyhällä alueella




Julkaisuvuosi: 2007
Ensikosketus: 2007
Helmeilevimmät biisit: Jigsaw Falling Into Place, Reckoner, Nude
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
10



Näistä tärkeimmistä levyistä puhuminen on aina niin hankala aloittaa. Alkuun pitäisi keksiä jotain vallankumouksellisen hienoa, näppärää ja ennen kaikkea jotain niin mahtavaa sanottavaa, mitä suinkin kyseessä oleva levy ansaitsee. Voisin nostaa heti tähän alkuun kissan pöydälle ja sanoa, että Radioheadin In Rainbows muutti vuonna 2007 käsitykseni musiikista. Se on mielestäni 2000-luvun paras albumi, teos jolle on ihan oma spesiaali paikka sydämmessäni. 

Sanotaanko, että vuonna 2007 Radiohead ei ollut itselle edes kovin tuttu yhtye. Hittien osalta ehkä joo mutta muuten kyllä bändi ei ollut avautunut mulle tippaakaan. Nyt monia tuhansia kuuntelukertoja rikkaampana voin sanoa, että Radioheadin mainetta maailman parhaana bändinä ei voi kiistää millään mitalla.

In Rainbowsin tunnelma on hypnoottisen lämmin. Se on muutamista edellisistä julkaisuista (Kid A, Amnesiac, Hail to the Thief) poiketen hieman popimpi ja biisit ovat rakenteeltaan melko helppoja. Homma toimii ihan helvetin hyvin: häkellyttävä Reckoner, railakkaasti svengaava Jigsaw Falling Into A Place ja haikean rakastettava Nude kuuluvat kaikki Radioheadin koko tuotannon kärkikastiin. Itse asiassa joka ikisestä levyn biisistä kaikuu Thom Yorken kipparoiman bändin rakkaus musiikkiin ja halu tehdä jotain uutta. Levyn akustinen ilme pukee loistavasti bändiä ja Thom Yorken impulsiivinen tapa laulaa herättää joka ikisen kuuntelijan karvat pystöön. Se on myös äänimaailmaltaan hyvin monipuolinen levy. Sitä voisi jopa sanoa kaikkien edellisten Radiohead-levyjen sekoitukseksi. Mukana on kaikkea pianoballaadista elektrobiiseihin. Vaikka kokoonpano onkin tällainen, ei se levykokonaisuutta yhtään huononna. Levyä kuunnellessa käy läpi huikean vuoristoradan, johon haluaa päästä aina vain uusiksi mukaan!

Jos autiolle saarelle saisi ottaa mukaan vain yhden levyn, In Rainbows olisi siihen maailman paras vaihtoehto.









Sadas levyjuttu on nyt purkitettu!

Olemme saaneet nyt sadannen levyjutun ulos blogissamme. Välillä on tehnyt tiukkaa pysyä aikatauluissa, koska olemme jokainen hyvin kiireisiä ihmisiä ja monet meistä kirjoittavat edelleen aktiivisesti omiin blogeihin. Vaikka aika onkin kortilla, kerran viikossa tekee mieli suuresti unohtaa kaikki muu ympäriltä ja keskittää energia kirjoittamiselle! Kaikille tähän mennessä aktiivisille lukijoille pitää heittää suuri kiitos! Jos sinulla on jotain risuja tai ruusuja Levy päivässä-blogia koskien, heitä kommenttia! 




Pistetäänpä loppuun vielä hieman statistiikkaa tästä alkutaipaleesta:



Juho
Levyjen keskiarvo: 8.38

Parhaat levyt:

Huonoin levy:






Lauri
Levyjen keskiarvo: 7.29

Parhaat levyt:

Huonoin levy:








June
Levyjen keskiarvo: 8.3

Parhaat levyt:

Huonoin levy:


Jarmo

Levyjen keskiarvo: 8.27

Parhaat levyt:

Huonoin levy:






Janne
Levyjen keskiarvo: 8.07

Parhaat levyt:

Huonoin levy:

Posted in , , , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.