Näytetään tekstit, joissa on tunniste poprock. Näytä kaikki tekstit

Viikon levyt yhdellä kertaa 3

By | Published torstai 27. huhtikuuta 2017

                     Diskoilua ja poppausta

Viimeaikoina muutamat jo -90-luvulla vaikuttaneet ja ehkäpä silloin myös suurimman menestyksen hetkensä kokeneet tekijät ovat julkaiseet uusimmat levynsä, ja tällä kertaa päätin keskittyä lähinnä niihin. Ainoastaan Joe Goddard ja New Pornographers ovat levyttäneet vasta 2000-luvun puolella, eivätkä hekään ole mitään uusia tekijöitä. Mutta kaikki nämä levyt osoittavat, että lähes tai päälle 20 vuotta musisoineetkin voivat yhä tehdä varsin toimivaa vaikkei välttämättä kaikkein trendikkäintä musiikkia.

Joe Goddard: Electric Lines (2017)
Hot Chipin toinen keulahahmo, Joe Goddard, on julkaissut juuri 2. soololevynsä ja on odotetusti saanut aikaiseksi laadukasta tanssitusta ja poppausta. Ainoastaan vokaaliton Lasers menee liian viileäksi, muuten biiseistä huokuu lämpöä. Vokaaleissa kuullaan Goddardin (esim. rauhoittava ja nätti Nothing Moves) itsensä lisäksi mm. Alexis Tayloria, SLOta ja Homella laulavaa Daniel Wilsonia.

Jamiroquai: Automaton (2017)
Automaton on yllättävän hyvä ja varsin tanssituttava levy Jamiroquailta. Se ei ole yhtä sävykäs kuin äskettäin meneh-tyneen Toby Smithin (kosketinsoittaja, sävellyskumppani) aikaiset levyt, eikä sen biisit ole, nimibiisiä lukuunottamatta, itsessään kovinkaan mieleenjääviä, mutta ainakin tanssitus on jatkuvaa, mukaansatempaavaa ja innostavaa.


Texas: Jump on Board (2017)
Jamiroquain tavoin myös Texas on tehnyt yllättävän hyvän levyn. Levy alkaa lempeästi diskoillen (Let's Work It Out) ja päättyy kohottavasti popaten (Round The World), ja niiden välissä on suuria tunteita, joita Sharleen Spiteri tulkitsee varsin vakuuttavasti, ja kaikinpuolin toimivaa new waveen kallellaan olevaa poprokkausta, kuten Tell That Girl ja Blondiemainen Great Romances.

Sheryl Crow: Be Myself (2017)
Viime levyllään (Feels Like Home, 2013) Sheryl Crow oli lähes puhdasoppinen kantriartisti, mutta nyt yhdeksännellä kokopitkällään, jos joululevyjä ei lasketa, hän on taas oma itsensä, eli asenteella ja juurevasti poprokkaava artisti. Be Myself on monipuolinen levy, jolta löytyy niin -60-lukuhenkistä poppausta kuin rentoa rokkausta – kuten vaikkapa kantaaottavaksikin tulkittava Halfway There – ja meno on lähes yhtä hyvää kuin Crown -90-luvun levyillä.
 
Jennifer Paige: Starflower (2017)
En ollut kuullut Jennifer Paigelta aiemmin muuta kuin hänen vuoden -98 hittinsä Crushin, mutta etsiessäni artistia, joka sopisi muiden jo pitemmän aikaa levyttäneiden seuraan, löysin Paigen maaliskuun lopussa julkaistun 4. levyn, joka onnistui yllättämään iloisesti. Starflower on tasokas, vahvatunnelmainen poplevy, jonka nimibiisissä on ihanan lempeä kertosäe. Aloitusbiisi The Devil in the Detailskin on ihan ok.  

Nelly Furtado: The Ride (2017)
Nelly Furtado oli vahvasti pinnalla vielä kymmenen vuotta sitten, mutta menestyslevy Loosen jälkeen hänellä on tainnut olla musiikkiuran suhteen hankalampaa. Nyt hän on kuitenkin palannut, ja tekee sen herkästi ja tyylillä. Hittejä levyllä ei ole, mutta niin lempeämpi (Pipe Dreams, Tap Dancing) kuin kulmikkaampikin (Cold Hard Truth, Right Road) poppaus sujuu Furtadolta yhä varsin ookoosti ja omaleimaisesti.

The New Pornographers: Whiteout Conditions (2017) 
Kanadalainen indiebändi New Pornographers ei ole uudella levyllään yhtä yllätyksekäs ja lumoava kuin edellisellä levyllään (Brill Bruisers, 2014), mutta toisaalta Whiteout Conditions on edeltäjäänsä suoraviimaisempi ja siksi helpommin nautittava. Ja kyllä bändi on perinteisemmin voimapopatessaankin tarpeeksi omaleimainen, kiitos kolmen eri vokalistin, kuten High Ticket Attractions osoittaa.

Posted in , , , , , , , , , , | Leave a comment

Viikon levyt yhdellä kertaa 2

By | Published keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

     Keskitien poppauksesta viileään koneiluun

Viime viikolla kirjoittelin indiehköstä poppauksesta ja rokkauksesta, mutta kyllähän sitä tulee kuunneltua myös muutakin. Viime päivinä kuuntelussa on ollut niin sliipatumpaa poprokkausta kuin lumoavaa koneilua. Ja kyllä, kuuntelin myös Kendrick Lamarrin uutta. Ehkä seuraavina päivinä kuunteluun tulee otettua taas indiempää menoa, pitää miettiä.

John Mayer: The Search of Everything (2017)
John Mayer on amerikkalainen kaupallisesti menestynyt laulaja-lauluntekijä, jonka uusin levy toimii yllättävän hyvin. Etenkin r'n'b/soul-vivahteilla varustetut biisit, kuten Still Feel Like For Man ja Rosie, ovat piristäviä, mutta myös herkempi meno onnistuu koskettamaan. Hetkittäin niin Mayerin laulu kuin kitarointikin kuulostaa liian smoothilta, mutta suurimman osan ajasta Mayer jättää itsestään ihan symppiksen kuvan.  
Michelle Branch: Hopeless Romantic (2017)
Myös Michelle Branch on amerikkalainen laulaja-lauluntekijä, ja Mayerin tavoin hän koki läpimurtonsa 2000-luvun alussa. Toisin kuin Mayerista, Branchista ei ole kuulunut paljoakaan alkumenestyksen jälkeen. Nyt 4. soololevyllään hän poprokkaa hittiä hakematta mutta tarttuvasti. 14 biisiä on ehkä hitusen liikaa, mutta biiseissä ei ole vikaa, kuten nimibiisi osoittaa. 

 
Leela James: Did It For Love (2017)
Vahvasti ja taitavasti tulkitseva Leela James on perinteisen r'n'b/soulin osaaja ja jatkaa laadukkaalla linjallaan myös uusimmalla levyllään. Suurimmalla osalla biiseistä James tunnustaa antaumuksella ikuista rakkauttaan miespuolista rakastaan kohtaan mutta on levyllä myös erobiisejä, kuten nimibiisi ja Don't Want You Back, eli ei Leela Jameskaan ihan kaikkea siedä.  


Tei Shi: Crawl Space (2017)
Jos James pitää yllä r'n'b/soulin perinteitä, niin Tei Shi rikkoo aktiivisesti genrerajoja. Debyyttilevyllään Tei Shi liikkuu r'n'b/soulin, unipopin ja elektronisen musiikin välillä ennakko-luulottomasti, ja levyä kuunnellessaan saa kerran jos toisenkin ”wonder what's your next move” Tei Shi, niin kuin hän itse laulaa Year 3K:llä. Videobiisi How Far antaa hyvin kuvaa siitä kuinka pitkälle Tei Shi on valmis menemään.

Little Dragon: Season High (2017)
Ruotsalaisen Little Dragonin imagoon ja musiikkiin kuuluu tietty outous, joka ei äidy kuitenkaan liian vieraannuttavaksi, eli outoilussa on mukana myös tarpeellinen määrä poppia. Viidennelle levylleen nelikko on saanut aikaiseksi niin tanssittavaa poppia (Sweet, Inner Cityn Good Lifea lainaava Push) kuin seesteisempiä tunnelmointeja (Butterflies, Don't Cry), ja lopputuloksena on kiehtova ja innostava kokonaisuus.

Vanbot: Siberia (2017)
Ruotsalaisen Vanbotin kolmoslevyllä on kiinnostava taustatarina – levy on tehty junamatkalla Moskovasta Pekingiin. Biisejä kuunnellessa voikin kuvitella matkaavansa junassa jonain aurinkoisena päivänä. Biisit ovat pääosin utuisia ja levollisia, eli vaikkapa ambient-poppia, kevyenä poikkeuksena hitusen tiukemmin elektropoppaava Collide – Krasnoyarsk.


Roland Tings: Each Moment A Diamond (2017)
Aina silloin tällöin pitää tarkistaa onko Cascine julkaissut jotain uutta kiinnostavaa. Tällä kertaa se on tehnyt niin julkaisemalla (Yhdysvalloissa) australialaisen Roland Tingsin uusimman EP:n, joka tarjoaa hyvinkin pätevää tanssittavaa koneilua. Nylon vokalisoima Higher Ground voisi toimia jopa radiosoitossa, muuten biisit ovat viileähkö mutta riittävän melodista ja sykkivää koneilua Hedonistin tavoin.

Posted in , , , , , , , , , | Leave a comment

#503 I'm Yours

By | Published tiistai 29. marraskuuta 2016

                   Rakkautta, surua, lumoa


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: I'm Yours, Wild Things Grow
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                    8.3

Monien muusikoiden lapsistakin tulee muusikoita. Esimerkkejä riittää, mutta yksi ajankohtaisimmista esimerkeistä on Boomtown Ratsista ja hyväntekeväisyysprojekteistaan tutun Bob Geldofin tytär Pixie Geldof, jonka debyytti ilmestyi nyt marraskuun alussa. I'm Yoursin perusteella voisi olettaa, että Geldof on tutkaillut isän levyhyllyä ja löytänyt monenmoista kiinnostavaa -70-luvun lopun ja -80-luvun alun levyä, vaikka tietenkin Geldofin eteerisen tunnelmoivalle popille löytyy uudempiakin vertailukohtia, kuten vaikkapa Bat for Lashes ja Lana Del Rey.

I'm Yours on vahva kokonaisuus, jonka jokaisessa biisissä on oma lumonsa: vaikkapa Woman Go Wild on ihanan rakkaudentäyteinen, Rain Comes Down rikkoo eteerisyyttä sopivasti hitusella rosoa, jopa Lana Del Reyn tunnelmissa Kaliforniassa liikkuvan Close to Youn kuuntelee ilman suurempaa ärtymystä, koska Geldofin tulkinnassa on tarpeeksi omaa. Muutkin biisit ovat omin tavoin kauniita, herkkiä ja kiehtovia, ja kaiken kaikkiaan I'm Yours tarjoaa rauhoittavan kuuntelukokemuksen.

Posted in , , , | Leave a comment

#498 The Wave

By | Published tiistai 1. marraskuuta 2016

                         Herkkää ja ylevää 

Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: The River, Bring The Rain,
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus

6.7

Keanen laulaja Tom Chaplin on debyyttisoololevyllään avoin ja tunteikas ja saa aikaiseksi herkkää, ylevää ja kaunista stadionille kelpaavaa poppausta. Kovinkaan omaperäinen hän ei ole – vaikkapa Killersin Brandon Flowers tulee hetkittäin vahvasti mieleen – mutta etenkin pontevasti ja kohottavasti poprokkaavat The River ja Bring The Rain ja ylevä Hardened Heart vakuuttavat. Levyn loppupuoli tarjoaa herkempiä biisejä, jotka eivät onnistu pitämään mielenkiintoa yllä yhtä vahvasti kuin sen alkupuolen menevämmät biisit, mutta kaiken kaikkiaan Tom Chaplin osoittaa debyytillään olevansa varsin pätevä sooloartistinakin. 

Posted in , , , , | Leave a comment

#497 Stay Together

By | Published tiistai 11. lokakuuta 2016

                      Virtaviivaisesti popaten


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: We Stay Together, Press Rewind, Sunday Morning,
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

  Levyn huumaavuus
5.6

Brittipoprokkibändi Kaiser Chiefs ei ole merkinnyt minulle kummempia, vaikka sinkkubiisit (ja niiden videot) ovatkin tulleet tutuiksi. Siksi bändin uusi, pääosin elektropoppaava tyyli on minun näkövinkkelistä ihan tervetullut muutos. Valitettavasti biisit ovat keskinkertaisia ja niiden elektroninen toteutus saa bändin kuulostamaan virtaviivaisuuden lisäksi myös persoonattomalta, tylsältä ja liiallisen kaupalliselta. Lukuunottamatta levyn itsevarmasti avaavaa, soulpopvivahteilla leikkivää We Stay Togetheria, onnistuneen virtaviiivaista Press Rewindia ja tekosyyn Blurin Sunday Sundayn kuunteluun tarjoavaa, brittipopajasta muistuttavaa Sunday Morningia biisit ovat korkeintaan kohtuullisen toimivaa poppausta, kuten radiosoittoon periaatteessa ihan sujuvasti sopiva, mutta minuutin liian pitkä Hole In My Soul ja sinkkulohkaisulta kuulostava Happen In A Heartbeat.

Stay Together ei siis ole Kaiser Chiefsiltä täysin onnistunut kokeilu/uuden suunnan esittely, mutta ehkäpä radiopopin ja EDM:n kuuntelijat löytävät nyt bändin. 

Posted in , , , , | Leave a comment

#491 KIN

By | Published torstai 15. syyskuuta 2016


                  Kantripoppia ja hempeilyä



Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Turned A Light On, KIN, Love Is An Ocean
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
6.7
 
Skotlantilainen KT Tunstall oli minulle ennestään tuttu oikeastaan vain vuoden 2004 Suddenly I Seesta, ja minulla oli mielikuva hänestä melko valtavirtaisena ja kaupallisena poprokkarina. Hänen kuudes levynsä KIN vahvisti mutta myös haastoi tuota mielikuvaa. Mielikuvaa vahvisti muutamat osittain tuotannoltaan ontuvat kantrisävytteiset poppaukset (esim. Hard Girls, Maybe It's A Good Thing ja Evil Eye ja Two Way, oikeastaan ihan onnistunut duetto James Bayn kanssa) ja sitä haastoi muutama lempeästi ja seesteisesti poppaava tai tunnelmoiva biisi, kuten lumoavan kaunis nimibiisi ja kertosäkeessään ABBAa kanavoiva voimapopista käyvä Everything Has Its Shape. Levy olisi ollut onnistuneempi, jos Tunstall olisi karsinut helpointa ja itsestäänselvintä tarttuvuutta ja olisi vain popannut herkästi, niin kuin hän tällä levyllä pääosin on halunnutkin tehdä. Levyllä on kuitenkin hetkensä, ja niitä hetkiä löytyy etenkin sen jälkimmäiseltä puoliskolta.

Posted in , , , , , , | Leave a comment

#488 Tilt

By | Published torstai 8. syyskuuta 2016

                      Apeasti tanssahdellen

Julkaisuvuosi: 1999
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Sweetest Soul Sensations, I Wish I Was In Love, Happy Satellite, All The Things
Löytyykö levyhyllystä: Ei, kirjastolaina

Levyn huumaavuus

7.0
1990-luvun (britti-)popparit ovat taas aktiivisia: Dodgylta tuli levy, Divine Comedylta myös ja Teenage Fanclubin uutukainen ilmestyy huomenna. Tähän väliin sopiikin siis bloggaus -90-lukulaisen (britti-)popparin Ian Broudien viidennestä Lightning Seeds -levystä, joka poppauksen ohessa myös tanssittaa.

-90-luvun lopulla jo päälle nelikymppiseltä, myös tuottajana osaavalta (vaikkapa Echo & The Bunnymenin 3. levy Porcupine ja Dodgyn debyytti) Ian Broudielta luontui apeiden mutta melodioiltaan tarttuvien biisien teko, esimerkkinä vaikka All I Want, josta viimeistään Banglesin Susanna Hoffs teki pikkuklassikon. Suurimman osan ajasta hän kuitenkin vältteli antamasta apeudelle periksi, olipa kolmannen LS-levyn nimikin Jollification. Mutta etenkin neloslevy Dizzy Heightsilla apeus pääsi vahvasti esille, kun Broudie kumppaneineen ei tehnytkään biiseistä yhtälailla meneviä kuin aiemmin, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, kuten vaikkapa Sugar Coated Icebergs.

Viitoslevy Tiltilläkin alakulo on läsnä, mutta etenkin levyn alkupuolella se peittyy sopivassa määrin tarttuvan, tanssittavan diskosoulauksen alle. Vaikkapa Sweetest Soul Sensation on tästä hyvä esimerkki; sanoissa yksinäisyys ja pettymys rakkauteen ja elämään ovat vahvasti esillä, mutta silti biisiä voi hyvinkin helposti tanssia. Valitettavasti levyn puolivälissä tanssitus loppuu ja epätoivo pääsee paremmin esille, ja etenkin Get It Right ja Cigarettes & Lies voivat olla melko piinaavaa kuunneltavaa, vaikka sinänsä hyvinkin onnistuneesti ilmaisevat epätoivoa ja sisäistä ahdistusta. Levyn loppu on sitten melko hajanainen: itseironinen/kyyninen big beat -rokkaus Crowdpleaser (”I've been caring less and less since my overnight success/ Now they love me in the press 'cause I'm constantly depressed”), Liverpoolin työläisiä romantisoiva Tales Of The Riverbank, lyhyt instrumentaalivälike Pussyfoot :Reprise ja levyn päättävä kevyesti mahtipontinen brittipoppaus All The things ovat ookoita, mutta eivät muodosta yhtä vahvaa jatkumoa kuin levyn ensimmäiset kuusi biisiä.

Pidän Tiltin alkupuolesta todella paljon; pääosin surumielisten tekstien ja tulkinnan yhdistäminen pehmeään konesykkeeseen toimii loistavasti. Mutta sitten ensin katoaa syke ja kohta myös punainen lanka. Mutta kyllä Tilt ihan kiintoisasti yhdistelee 1990-luvun lopun trendejä ja saundeja, apeudesta huolimatta.

Posted in , , , , | 2 Comments

#487 Familia

By | Published keskiviikko 7. syyskuuta 2016

                    Arvokkaasti poprokaten

Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Death Of Love, Crystallise, Here Comes The Rapture
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.


Levyn huumaavuus

                                    7.6

Aiemmin Sophie Ellis-Bextor oli, jos ei diskokuningatar, niin ainakin diskoprinsessa, mutta viime levyllään (Wanderlust, 2014) hän muutti tyyliään laulamalla mm. pianon ja jousien säestyksellä vakavahenkisesti, teatraalisesti ja lumoavasti. Tuottajana ja sävellyskumppanina Wanderlustilla Ellis-Bextorille toimineella Ed Harcourtilla – jolta on juuri ilmestynyt omakin levy – on samat roolit myös tällä levyllä, ja Familia jatkaakin samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä. Herkän tunnelmoinnin lisäksi levyltä tosin löytyy myös pehmeästi The Feelingin tyyliin poprokkaavia biisejä (esim. levyn onnistunut aloituskolmikko) ja yksi puhdas diskoilukin, Come With Us, jonka olisi kylläkin pitänyt olla levyn päätösbiisi, eikä kauniin ja hartaan Here Comes The Rapturen ja vakavasti poprokkaavan Cassandran välissä levyn keskiössä. Kaiken kaikkiaan Familia ei ole yhtä ehjä kokonaisuus kuin Wanderlust oli, mutta toisaalta tunnelmien ja tempojen vaihtelu tekee levystä Wanderlustia sujuvammin kuunneltavan ja poprokkauksen ja herkistelyn yhdistely toimii levyllä oikein hyvin.

Posted in , , , | Leave a comment

#486 What Are We Fighting For

By | Published tiistai 6. syyskuuta 2016

                 Raukeanlempeästi poprokaten



Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Are You The One, What Are We Fighting For
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
6.3
Dodgy voimapoppasi ja rokkasi -60-luvun hengessä -90-luvun brittipophuumassa ja sai aikaiseksi kaksi hienohkoa levyä (kakkoslevy Homegrown ja kolmoslevy Free, Peace, Sweet) ja muutaman klassikkobiisin (Staying Out For Summer, Grassman, Good Enough ja Every Single Day nyt ainakin). Paluun he tekivät vuoden 2012 herkästi tunnelmoivalla Stand Upright in a Cool Placella, ja nyt on toisen paluun jälkeisen levyn vuoro. 

Dodgy aloittaa levyn rokaten, eikä se valitettavasti täysin toimi minulle, vaikka voimapoprykäisy Now Means Nothing onkin oikeastaan ihan hauska. Nelosbiisi Are You The Onesta lähtien Dodgy onneksi siirtyy raukeanlempeään (tai hitusen väsähtäneeseen, riippuu näkökulmasta) poprokkaukseen, jota kuuntelee ihan mielikseen, vaikka se ei jätäkään kummempaa muistijälkeä kuin vasta kääntyessään jousien avulla astetta eeppisempään suuntaan levyn päättävässä nimibiisissä. Dodgy ei siis ole aivan 1990-luvun vedossaan, mutta kyllä Nigel Clarken herkkää tulkintaa ja Dodgylle ominaista saundia ja melodiakulkuja mieluusti yhä kuuntelee.

Posted in , , , , | Leave a comment

#480 The Way It Feels

By | Published tiistai 31. toukokuuta 2016

                                           Yhä lumoava ääni


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Girl on the Mountain, Lie Down in the Bed You've Made, Sea Change
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.


Levyn huumaavuus
                                   
                                  8.4

Käsillä on kevään viimeinen bloggaus tämän blogin osalta. Nyt kesän lähestyessä on ilmestynyt kohtuullinen määrä levyjä, joita kuuluukin kuunnella valoisina, kuumina ja hikisinä päivinä, ja tietenkin niistä kaikista voisi kirjoitella enemmänkin, mutta mainitaanpa nyt vain, että Lisa Alman aistikas Desire, Yumi Zouman symppis Yoncalla, Maria Usbeckin (Selebritires) raikas Amparo, Kristin Kontrolin (Dum Dum Girls) iskevä X-Communicate, Fifth Harmonyn hitikäs 7/27, Big Thiefin herkästi indiepoppaava Masterpiece, The Monkeesin 60-lukupoppaava Good Times! ja jyväskyläläisen Mantarayn tunnelmallisesti indie poppia post rock -vivahteilla tarjoava Atlantic voivat hyvinkin olla kesän 2016 kuumatkin päivät hieman siedettävimmiksi tekeviä levyjä. Sellainen levy voi olla myös Heather Novan viimevuotinen The Way It Feels.

Heather Nova nousi pinnalle 1990-luvulla, ja hänet voi varmastikin laskea tuon vuosikymmenen nainen ja (sähköinen) kitara -trendiin, joka koki läpimurtonsa Alanis Morissetten ja Sheryl Crown kautta. 2000-luvun alussa Nova koki myös pohjoismaista huomiota vierailemalla ruotsalaisbändi Eskobarin biisillä. Muistelen, että Novalla oli tuolloin muutenkin pyrkimystä kaupallisempaan saundiin, mutta suurta menestystä ei tainnut tulla. Levyjen tekoa hän ei ole lopettanut, ja viime vuonna ilmestyi hänen 9. kokopitkä. Tarjolla on kiireetöntä, hienosti sovitettua ja toteutettua americanahtavaa folkpoppia, kuten vaikkapa ihanan raukea kesäbiisi Lie Down in the Bed You've Made ja kiehtova Women's Hand, mutta on siellä ainakin yksi uljas poprockkauskin, Girl on the Mountain ja ainakin tuotantonsa puolesta lähes radioon sopiva This Humannes. Keskiössä on tietenkin biisistä toiseen Novan lumoava ääni, joka saa kiinnostumaan myös biisien tarinoista, joihin voi hyvinkin sisältyä vaikkapa kauneutta, viisautta ja lohtua.

Mutta eipä tässä muuta. Nyt alkaa kesätauko. Kaipa sitä jossain vaiheeessa syksyä palataan.

Posted in , , , , | Leave a comment

#457 White Light

By | Published tiistai 1. joulukuuta 2015

                 Kelpo paluu joulumarkkinoille



Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Harmony
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus

                                   6.1


Irlantilaiset Corrsin sisarukset, jotka olivat suosiossa -90-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, ovat palanneet ja julkaisseet paluulevynsä sopivasti joulumarkkinoille. Tarjolla on entiseen tapaan radioystävällistä poppausta aikuisempaan makuun ja muutama kelttiläisempi biisi vaihtelua menoon tuomassa. Alkupuolen pääosin varsin pontevissa poppibiiseissä ei ole valitettavaa, vaikka mikään niistä ei olekaan What Can I Don kaltainen ihanuus, ja monia niistä vaivaa hienoinen siloittelun maku. Loppupuolelta löytyy myös hitusen liian siloiteltua poppausta, mutta  myös kolme vahvemmin kelttiperinteeseen nojaavaa biisiä, jotka piristävät levyä huomattavasti, nimittäin heleä Ellis Island, menevä instrumentaali Gerry's Reel ja ylväs Harmony. Ja ei päättäväisyyttä henkivässä sinkkubiisi Bring On The Nightissakaan mitään suurempaa vikaa ole, niin kuin ei ole White Lightissa kokonaisuutenakaan. Siis, White Light on Corrsilta kelpo paluu ja varmastikin ilahduttava joululahja miellyttävän musiikin ystäville.

Posted in , , , , | Leave a comment

#456 Monta tarinaa

By | Published tiistai 24. marraskuuta 2015

                    Raikkautta ja intohimoa



Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Erhe, Katkaiskaa kaupungin sähköt
Löytyykö levyhyllystä: Soundcloud, Spotify, yms.


Levyn huumaavuus

                                  7.3

Turkulainen taiderockbändi Sans Parade julkaisee odotetun kakkoslevynsä perjantaina. Bändin facebooksivuilta löytyy jo linkki ennakkokuunteluun, ja pikaisella kuuntelulla levyä tehdessä on menty taide ja tunnelmat edellä ja pyrkimys vaikkapa kertosäkeisiin ja tarttuvuuteen ei ole ollut kovinkaan suuri. Bändin varsin mieleenjäävästi tulkitsevan laulajan Markus Perttulan myös tässä kuussa ilmestyneellä toisella soololevyllä kertosäkeet ja tarttuvuus ovat sitä vastoin selkeämmin kuultavissa, vaikka tunnelmointiakin on tarjolla. Soolona Perttula onkin selvästi helpommin lähestyttävä ja hetkittäin ei olla kovinkaan kaukana valtavirrasta tai vaikkapa Olavi Uusivirrasta. Soitossa ja Perttulan ilmaisussa on kuitenkin sen verran vimmaa ja heittäytymistä, että ei levyn biiseistä välttämättä ole radiosoittoon ja suurempaan kansansuosioon. Siitä huolimatta Monta tarinaa on onnistunut, raikas ja intohimoinen suomenkielinen poprocklevy ja vaikkapa menevät Elä, Kulkee ja Nostalgia, vahva tunnepurkaus Erhe ja herkemmin poppaava Katkaiskaa kaupungin sähköt ovat vahvoja näyttöjä Perttulalta.


Posted in , , , , | 3 Comments

#455 There's No Space But We Take Our Place

By | Published tiistai 17. marraskuuta 2015

                        Lupaavan tyylikästä



Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: The Greatest Hits
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus

                                   6.5


Tällä kertaa kesti hetken aikaa löytää levytys, johon jaksaisi syventyä ja sitten innostua kirjoittamaan siitä. Mutta sitten päädyin helsinkiläisen Colorbluen facebooksivuille, ja siellä oli ilmoitus heidän juuri ilmestyneestä ensimmäisestä EP:stään. Neljä biisiä ei liian haastavaa, mutta ei täysin turhanpäiväistäkään tunnelmallista poprokkausta oli juuri nyt tarpeeksi innostavaa kuunneltavaa.

Colorblue on ollut tänä vuonna varsin aktiivinen. Ennen tätä EP:tä he ovat julkaisseet neljä biisiä – joita ei löydy tältä EP:ltä – ja ovat tehneet niistä kolmeen (Blue is Our Color, Let You Go ja The Poison) myös musiikkivideon. EP:n neljästä biisistä musiikkivideo löytyy Seven7eenistä, joka on biiseistä popein ja menevin. Muut kolme ovat siihen verrattuna hieman rauhallisemmin eteneviä, mutta samalla tavoin hienohkosti loppua kohti kasvavia poppauksia. Viimeisenä kuultava kohtalokas The Greatest Hits on muita biisejä kiinnostavampi myös alussa ja keskivaiheilla. Jotenkin muissa biiseissä tuntuu olevan jotain liikaa – liikaa tekstiä, liikaa osia, liikaa kikkoja – mutta TGH jaksaa kiinnostaa alusta loppuun, ja vaikka se ei varsinaisesti olekaan hitti, niin hyvin onnistunut biisi se on.

There's No Space But We Take Our Place on, sanotaanko, lupaava EP-debyytti. Tai ainakin miellyttävää kuunneltavaa. Biisejä voisi kyllä vielä tiivistää, kikkailua karsia ja tekstien sujuvuutta miettiä, mutta omaa saundia ja kykyä erottua massasta on jo. En varsinaisesti osaa sanoa, millaiset tulevaisuudennäkymät Colorbluella on, mutta olen iloinen siitä, että he tekevät musiikkia.

Posted in , , , , | Leave a comment

#445 California Nights

By | Published tiistai 22. syyskuuta 2015

                         Iskevää poppausta


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: When Will I Change, California Nights, Run Through My Head
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   7.9
Juuri uuden levynsä julkaissut Lana Del Rey ei ole ainoa, joka laulaa onnettomasta elämästä Kaliforniassa. Myös Best Coast tekee niin, duo tekee sen vain paljon ripeämmin ja iskevämmin, ja näin ollen ainakin minulle helpommin avautuvasti. Kolmannella kokopitkällään Bethany Cosentino ja Bobb Bruno ovat aiempaa jäntevämpiä ja suoraviivaisempia, suorastaan hitikkäitä. Cosentinon tekstit ja laulu ja Brunon ärhäkät kitarat tuovat menoon kuitenkin sopivasti angstista asennetta, joten mistään massojen tavoittelusta Best Coastia ei voi syyttää, vaikka biisi jos toinenkin tarjoaa päähän iskeytyviä kertosäkeitä ja laulu- ja kitaramelodioita, ja tarttuvuutta siis piisaa. Biisistä toiseen meno pysyy ärhäkkänä ja pontevana, mutta samalla hallittuna ja virtaviivaisena. Oikeastaan ainoastaan vahvasti tunnelmoiva nimibiisi ja kitaroita säästävä lopetusbiisi Wasted Time tarjoavat muuta kuin tiukkaa poprokkausta, joten pari biisiä olisi ehkä voinut jättää levyltä poiskin. Mutta laatu pysyy kyllä vahvana heti aloitusbiisi Feeling Ok:sta lähtien.

Posted in , , , | Leave a comment

#437 When We Sleep

By | Published tiistai 5. toukokuuta 2015

                                Sävykästä indiepoppausta


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: When We Sleep, She's Praying For World Destruction
Löytyykö levyhyllystä: Bandcamp, Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   8.2
Ensimmäisillä julkaistuilla biiseillään – etenkin Dada Song ja Supa Dupa Girl – Jyväskylästä ponnistava Wends vaikutti Satellite Storiesin jalanjäljissä kulkevalta energiseltä poprockretkueelta. Debyyttilevyllään Wends on kuitenkin, tarttuvuutta kadottamatta, siirtynyt pirteästä poppauksesta hillitympään ja sävykkäämpään, hetkittäin jopa melko tummasävyiseen poppaukseen, jossa 1980-luku on läsnä, mutta ei mitenkään liiallisesti, tai ainakaan häiritsevästi. 

When We Sleepillä Wends osoittaa hallitsevansa vahvatunnelmaisten ja tarttuvien poprokkausten (Across The Oceans, Deity, I Am Light, Water In My Lungs, When You, Surreal) teon, mutta on kiehtovimmillaan hillitessään ja hidastaessaan menoaan, kuten synkästi poppaavalla Satan Stuck My Head In A Microwavella ja tunnelmallisilla poppiksilla, joita levyllä edustavat nimibiisi, She's Praying For World Destruction ja Current, joista etenkin SPFWD on täysosuma. Erityyppisistä biiseistä huolimatta levy on todella onnistunut kokonaisuus; ainoana pienenä kauneusvirheenä voi pitää aiemmin Supa Dupa Girlin ”B-puolena” piilotelleen When Youn uutta lyhyempää versiota, joka ei täysin sovi levyn vakavahkoon tunnelmaan, vaikka hyvä poppis onkin.

Omiin korviin When We Sleep kuulostaa alusta loppuun kansainväliseltä indiepoppaukselta, joka voi hyvinkin erottua hyvien biisien, mietittyjen tekstien, kirkkaan ja kevyen saundimaailman ja hienon laulannan ansiosta massasta myös maailmalla, tai ainakin tarjoaa hyviä hetkiä niille, jotka levyä päätyvät kuuntelemaan. Eli siitä vaan NEØVin, Satellite Storiesin, French Filmsin ja muiden seuraksi maailmalle!

Posted in , , , , | Leave a comment

#434 Joined Up Talking

By | Published keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

                      Jäähyväiset brittipopille


Julkaisuvuosi: 2000
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: It's a Girl Thing, Sunday Tongue, I Don't Believe In Love
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   7.6
Tänään on huhtikuun 1. päivä. Miettiessäni, että mitä sitä keksisi aprillipäiväksi, mieleeni tuli brittipopbändi My Life Storyn biisi April 1st, joka löytyy heidän veikeältä, romanttiselta ja runsasviuluiselta The Golden Mile -levyltä (1997). Ensiajatus oli siis kirjoittaa tuosta levystä, mutta päädyin lopulta sitä seuranneeseen Joined Up Talkingiin (2000), jolta ennestään tuttu oli vain kyyninen mutta menevä It's a Girl Thing. Minulla ei ollut mitään kummempia odotuksia levyn suhteen, joten olen erittäin posiitivisesti yllättynyt. Joined Up Talkingilla yhtye – tai siis Jake Shillingford + muut – jätti viulut ja romantiikan vähemmälle ja sai aikaan oikein virkeästi ja monipuolisesti poppaavan levyn, jolta löytyy niin vimmaista ja ilkeää rokkausta, sävykkäämpää, nostattavaa poppausta kuin herkistelyäkin. Lähes kaikki toimii, vaikkakin biisijärjestystä olisi etenkin levyn puolivälissä voinut vielä viilata; ilkeiden rokkausten ja herkkien poppausten vuorottelu ei vain täysin toimi, vaikka biiseissä ei mitään vikaa olekaan.

Jos levyä tarkastelee brittipoplinssin kautta, niin ehkä kiinnostavimmaksi biisiksi nousee Sunday Tongue, jossa Shillingford laulaa juhlien päättymisestä ja niiden jälkeisistä fiiliksistä yhtälailla herkästi kuin ilkeästikin. Kannattaa kuunnella tarkkaan. Mitä tulee My Life Storyn juhliin, niin ne eivät olekaan vielä täysin ohi. JUT:n jälkeen yhtye lopetti, mutta on vuodesta 2006 saakka keikkaillut silloin tällöin, ja heidän facebooksivuiltaan löytyy tiedote, jonka mukaan heillä olisi useampikin keikka Briteissä marraskuussa ja uusiakin biisejä olisi silloin kuultavissa. Hienoa!

Posted in , , , | Leave a comment

#406 The News From Nowhere

By | Published tiistai 28. lokakuuta 2014

                    Uutisia ei-mistään, osa 2


Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2014
Helmeilevimmät biisit: Handsome Girls and Pretty Boys, Rocket Star
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                    6.4

Spearmint ei ole ainoa brittiyhtye, jolla on tänä vuonna tuotavana uutisia ei-mistään. Myös Hoosiersilla on asiaa. Tai ei oikeastaan ole. Tai jos on, niin se on henkilökohtaista. Hoosiers haluaa vain poprokata, välillä tunteikkaasti, välillä leikkisästi, ei sen kummempaa. Näköjään on myös ihmisiä, jotka haluavat kuulla heidän poppaustaan, sillä bändin kolmas levy on julkaistu fanien avustuksella. Ja ei fanien rahat hukkaan ole menneet, The News From Nowhere on hyvinkin mahdollisesti bändin paras levy. Se ei tosin tarkoita, että levy olisi mestariteos.

Levy alkaa täysin pätevillä biiseillä, joista kaksi ekaa ovat päätyneet myös videobiiseiksi. Eli wanna-be-hiteillä aloitetaan. Omalla kohdalla levy alkaa kuitenkin kunnolla vasta Blurin mieleen tuovalla mainiosti poppaavalla viitosbiisillä, Handsome Girls and Pretty Boysilla. Sitä seuraavat biisit ovat myös täysin ok. Nimibiisi on hiljainen herkistely, Rocket Star on mainiolta saundaava -70-lukulainen poprockaus, To the Lions on leikkisän tunteikkaista poppauksista ehkä paras ja levyn loppu on toimivaa herkempää poppausta. Levyllä on yleisen ookouden lisäksi myös yksi erinomainen asia, nimittäin useilla biiseillä oman lisamausteen antava trumpetti.

Eli kaiken kaikkiaan Hoosiers on tehnyt hyvän levyn. Bändin ongelmana on kuitenkin se, että juuri tällä hetkellä tällaiselle musiikille ei ole varsinaisesti kysyntää. Heidän ekan levyn aikana vuonna 2007 asia oli eri, kun The Darkness oli vielä ihmisten muistissa ja The Feeling oli saanut menestystä pehmeällä progepopillaan. Nyt Hoosiers on vain trendeistä jälkeen jättäytynyt bändi, joka joutuu pärjäämään omillaan. Mutta ehkä omillaankin voi pärjätä, ja jossain kaukaisuudessa vielä onni odottaa Hoosiersiakin.

Posted in , , | Leave a comment

#405 News From Nowhere

By | Published tiistai 21. lokakuuta 2014

                   Uutisia ei-mistään, osa 1          


Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2014
Helmeilevimmät biisit: Not Small, Just Far Away; Punctuation
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   6.8

Seikkailin pari viikkoa sitten spotifyssa ja löysin taas uudestaan vanhan suosikkini Spearmintin. Yllätyksekseni heidän sivultaan ei löytynyt vain klassikkolevy A Week Awayta, vaan myös tämän vuoden toukokuussa julkaistu uusi levy, News From Nowhere. Muutaman kuuntelukerran jälkeen levy on voittanut minut puolelleen, mutta se vaati sanoihin syventymistä. Onneksi Spearmintin biisinikkari Shirley Lee on ystävällisesti pistänyt biisien sanat sivuilleen. Suosittelen tutustumaan, sillä tekstit ovat NFN:n parasta antia.

Ei sävelmissä ja soitossakaan mitään vikaa ole – niin menevämmät/ärhäkämmät biisit (joita on yllättävän paljon) kuin apeat tunnelmoinnit toimivat – mutta NFN:llä, toisin kuin vaikkapa A Week Awaylla, ei ole kyse tarttuvista biiseistä, joissa sattuu vaan olemaan myös koskettavat/innostavat sanat, vaan sanomasta, jota musiikki vain tukee. Ja mitä sanomaa herra Leellä on? "There’s something wrong if we provide/Enough to live on from the waste we leave behind" (The Gleaners); "If you want to save the world, stop eating meat" (Light That Shines From A Dead Star); "Children of the sixties, children of the seventies, you’re still here, you’re not old" (Children Of The Sixties, Children Of The Seventies); "We’re slaughtering the dolphins" (The Dolphins); "This future is unequal, this future’s unfair" (News From Nowhere). Näiden kannanottojen lisäksi Lee laulaa uskalluksen puutteesta (It's Not As Far To Fall), musiikkiin hukatusta nuoruudesta (Tony Wright (olisiko kyseessä vaikka Terrorvisionin laulaja)), tuloksettomasta merkityksen hausta elämälle (Not Small, Just Far Away), vihastaan, joka antaa hänelle energiaa (My Anger), turhauttavasta toimistotyöstä (Punctuation) ja päivästä vanhuksen elämässä (I Will Sleep Tonight).

Vaikka välillä tuntuu, että Leen on täytynyt keksimällä keksiä laulunaiheita – The Gleanersin inspiraation lähteenä on varmastikin toiminut levyn kannestakin löytyvä maalaus, nimibiisi ottaa kantaa 124 vuotta sitten julkaistuun kirjaan ja luonnonsuojeluaiheista on varmasti aiemminkin tehty biisejä – niin ainakin hänen teksteissä ja tulkinnassa on pyrkimystä sanoa jotain merkityksellistä persoonallisella ja mieleenjäävällä tavalla. Soitto tukee asiaa suurimman osan ajasta, ja esim. Punctuation on oikein mainio kitkerä poprokkaus, kun taas Not Small, Just Far Away on oikein mainio apea tunnelmapala.

En löytänyt videoita uuden levyn biiseistä, eli alla on klassikko Sweeping The Nation. Eikä Spearmintin perussanoma ole mihinkään muuttunut, yhä hukataan elämä musiikkiin ja ollaan altavastaajia ja altavastaajien puolella.

 

Posted in , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.