Näytetään tekstit, joissa on tunniste singer-songwriter. Näytä kaikki tekstit

Viikon levyt yhdellä kertaa 3

By | Published torstai 27. huhtikuuta 2017

                     Diskoilua ja poppausta

Viimeaikoina muutamat jo -90-luvulla vaikuttaneet ja ehkäpä silloin myös suurimman menestyksen hetkensä kokeneet tekijät ovat julkaiseet uusimmat levynsä, ja tällä kertaa päätin keskittyä lähinnä niihin. Ainoastaan Joe Goddard ja New Pornographers ovat levyttäneet vasta 2000-luvun puolella, eivätkä hekään ole mitään uusia tekijöitä. Mutta kaikki nämä levyt osoittavat, että lähes tai päälle 20 vuotta musisoineetkin voivat yhä tehdä varsin toimivaa vaikkei välttämättä kaikkein trendikkäintä musiikkia.

Joe Goddard: Electric Lines (2017)
Hot Chipin toinen keulahahmo, Joe Goddard, on julkaissut juuri 2. soololevynsä ja on odotetusti saanut aikaiseksi laadukasta tanssitusta ja poppausta. Ainoastaan vokaaliton Lasers menee liian viileäksi, muuten biiseistä huokuu lämpöä. Vokaaleissa kuullaan Goddardin (esim. rauhoittava ja nätti Nothing Moves) itsensä lisäksi mm. Alexis Tayloria, SLOta ja Homella laulavaa Daniel Wilsonia.

Jamiroquai: Automaton (2017)
Automaton on yllättävän hyvä ja varsin tanssituttava levy Jamiroquailta. Se ei ole yhtä sävykäs kuin äskettäin meneh-tyneen Toby Smithin (kosketinsoittaja, sävellyskumppani) aikaiset levyt, eikä sen biisit ole, nimibiisiä lukuunottamatta, itsessään kovinkaan mieleenjääviä, mutta ainakin tanssitus on jatkuvaa, mukaansatempaavaa ja innostavaa.


Texas: Jump on Board (2017)
Jamiroquain tavoin myös Texas on tehnyt yllättävän hyvän levyn. Levy alkaa lempeästi diskoillen (Let's Work It Out) ja päättyy kohottavasti popaten (Round The World), ja niiden välissä on suuria tunteita, joita Sharleen Spiteri tulkitsee varsin vakuuttavasti, ja kaikinpuolin toimivaa new waveen kallellaan olevaa poprokkausta, kuten Tell That Girl ja Blondiemainen Great Romances.

Sheryl Crow: Be Myself (2017)
Viime levyllään (Feels Like Home, 2013) Sheryl Crow oli lähes puhdasoppinen kantriartisti, mutta nyt yhdeksännellä kokopitkällään, jos joululevyjä ei lasketa, hän on taas oma itsensä, eli asenteella ja juurevasti poprokkaava artisti. Be Myself on monipuolinen levy, jolta löytyy niin -60-lukuhenkistä poppausta kuin rentoa rokkausta – kuten vaikkapa kantaaottavaksikin tulkittava Halfway There – ja meno on lähes yhtä hyvää kuin Crown -90-luvun levyillä.
 
Jennifer Paige: Starflower (2017)
En ollut kuullut Jennifer Paigelta aiemmin muuta kuin hänen vuoden -98 hittinsä Crushin, mutta etsiessäni artistia, joka sopisi muiden jo pitemmän aikaa levyttäneiden seuraan, löysin Paigen maaliskuun lopussa julkaistun 4. levyn, joka onnistui yllättämään iloisesti. Starflower on tasokas, vahvatunnelmainen poplevy, jonka nimibiisissä on ihanan lempeä kertosäe. Aloitusbiisi The Devil in the Detailskin on ihan ok.  

Nelly Furtado: The Ride (2017)
Nelly Furtado oli vahvasti pinnalla vielä kymmenen vuotta sitten, mutta menestyslevy Loosen jälkeen hänellä on tainnut olla musiikkiuran suhteen hankalampaa. Nyt hän on kuitenkin palannut, ja tekee sen herkästi ja tyylillä. Hittejä levyllä ei ole, mutta niin lempeämpi (Pipe Dreams, Tap Dancing) kuin kulmikkaampikin (Cold Hard Truth, Right Road) poppaus sujuu Furtadolta yhä varsin ookoosti ja omaleimaisesti.

The New Pornographers: Whiteout Conditions (2017) 
Kanadalainen indiebändi New Pornographers ei ole uudella levyllään yhtä yllätyksekäs ja lumoava kuin edellisellä levyllään (Brill Bruisers, 2014), mutta toisaalta Whiteout Conditions on edeltäjäänsä suoraviimaisempi ja siksi helpommin nautittava. Ja kyllä bändi on perinteisemmin voimapopatessaankin tarpeeksi omaleimainen, kiitos kolmen eri vokalistin, kuten High Ticket Attractions osoittaa.

Posted in , , , , , , , , , , | Leave a comment

#471 Closer to the People

By | Published maanantai 14. maaliskuuta 2016

                      Tyylikästä tunnelmointia


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: The Way You Move, Don't Turn Your Back on Me, Night Is a Bird
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                  
                                  7.3

Mieleen jäävän, poikkeuksellisen äänen omaava Tanita Tikaram varmisti paikkansa popmusiikin historiassa vuonna 1988 ilmestyneellä debyyttilevyllään (Ancient Heart), jonka biiseistä minulla on muistumia Twist In My Sobrietysta ja Cathedral Songista. Muut levyt ovat käsittääkseni menneet suurelta yleisöltä hieman ohi. Ei Tikaram vaikutakaan miltään hittien perässä juoksijalta, vaan hänen musiikissaan taitaa olla enemmänkin kyse intiimistä tunnelmoinnista ja taitavasta tyylittelystä. Tyylittely niin sovitusten kuin laulamisen suhteen voi tietenkin johtaa siihen, että Tikaram voi vaikuttaa viileältä ja etäiseltä. Yhdeksännellä levyllään hän oletettavasti siis pyrkiikin lähestymään ihmisiä. Se varmasti selittääkin ”hauskan” aloitusbiisin, junan laila puksuttavan Glass Love Trainin, jonka minä skippaan suosiolla. Onneksi muut levyn biiseistä ovat taattua Tikaramia eli tyylikästä, hillityn dramaattista ja taidolla sovitettua – etenkin useissa biiseissä kuuluvat puhaltimet ovat oikein piristäviä – tunnelmointia, kuten Food on My Table. Levy on siis toimiva kokonaisuus lukuunottamatta aloitusbiisiä. Ehkä myös alakuloisen päätösbiisin, My Enemyn, olisi voinut jättää levyltä. Harmi, että jo lähes kolmenkymmenen vuoden kokemuksen omaavana Tikaram ei ole oppinut, että levyn aloitusbiisin ei tarvitse olla hilpeä menobiisi, eikä päätösbiisin herkkä tunnelmointi. Mutta muuten levy toimii.

Posted in , , , | Leave a comment

#443 The Switch

By | Published tiistai 8. syyskuuta 2015

                          Sielukas ja tyylikäs


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Good Friend, Distance, Believer
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.


Levyn huumaavuus
                                   8.4
Viime viikolla oltiin vielä vanhojen levyjen parissa, mutta nyt siirrytään uusiin levyihin, joista ensimmäisenä käsittelyvuorossa on New Yorkissa asustavan Emily Kingin kakkoslevy, The Switch. Kyseessä on varsin tyylikkäästi soulpoppaava levytys, jolta kuuluu että trendien seurailu ja hittien haku ei ole ollut Kingillä ja hänen tuottajallaan ensimmäisenä mielessä, vaikka tarttuvuutta ja viehkeyttä levyltä löytyykin runsaasti niin tulkinnan, tekstien kuin musiikillisen toteutuksen osalta.

Teksteistä tulee esiin, että King on kokenut takapakkeja ja pettymyksiä – ehkäpä myös urallaan; onhan hänen ekasta levystään, enemmän trendien mukana kulkevasta ja hittejä hakevammasta East Side Storysta (2007) jo kahdeksan vuotta – mutta on vielä kykenevä unelmoimaan, tarttumaan toimeen ja ehkäpä jopa uskomaan toiseen ihmiseen. Huonoa kohtelua hän ei kuitenkaan enää siedä, kuten videobiisi The Animals ja nimibiisi osoittavat.

Kingin tekstit siis kannustavat kuuntelemaan ja ovat tärkeä osa biisien viehätystä, mutta onneksi myös biisit sävellyksinä ja niiden toteutus on tekstien tasolla. Biisillä jos toisellakin on hienoja kohtia: Good Friendin ja jo mainitun The Animalsin lopun maukas kitarointi, Already Theren Burt Bacharach-torvet, Distancen keskelle ilmestyvä kaikuinen kuoro... Esimerkkejä on monia. Hienot yksityiskohdat olisivat tietenkin vain hukattu mahdollisuus, jos King ei olisi niin hieno tulkitsija omille biiseilleen kuin hän on. Lopputuloksena on rentouttava, ajaton levy, jossa on sopivassa määrin niin herkkyyttä kuin rytmikkyyttä.

Posted in , , , | Leave a comment

#438 I Am Vicci Martinez

By | Published tiistai 19. toukokuuta 2015

                Sielukas ja periksiantamaton


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Trip My Fuse, Till Now, Hard Earned Day
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   7.9
 
Nyt on taas musiikkikilpailujen loppuhuipennusten aika, American Idolin 14. kausi päättyi viime viikolla, Amerikan The Voicen 8. kausi päättyy tänään, ja tänään alkaa myös lauantaina huipentuva Euroviisut. Musiikkikilpailuissa on kyse showsta, viihteestä ja draamasta, mutta kyllähän niihin osallistuu myös osaavia, kunnianhimoisia ja karismaattisia/sympaattisia artisteja, joiden ura voi hyvinkin edistyä kilpailuun osallistumisen ansiosta. Näin on varmasti käynyt myös The Voice USA:n ensimmäiselle tuotantokaudelle (2011) osallistuneen Vicci Martinezin ja sen neloskaudelle (kevät 2013) osallistuneen Michelle Chamuelin urille. Molemmat heistä ovat julkaisseet nyt alkuvuodesta onnistuneet levyt, Martinez I am Vicci Martinezin ja Chamuel sympaattisesti elektropoppaavan Face The Firen, joista hitusen tarkempaan syyniin päätyi Martinezin levy. 

Vicci Martinez aloitti uransa akustiseen kitaraan luottavana laulaja-lauluntekijänä, mutta uusimmalla levyllään hän on ajan hermoilla ja tekee nyt modernia elektronista poppia. Sielukkuuttaan hän ei ole kuitenkaan kadottanut mihinkään, eikä myöskään taistelutahtoaan ja tinkimättömyyttään. Best Dress, Stay Awake ja Till Now ovat hienoja tunnelmapaloja, ja muut biisit edustavat tiukempaa linjaa oikein onnistuneesti, esimerkkinä Trip My Fuse, Keep on Going ja levyn helmi Hard Earned Day, jota melodiset kikat keventävät sopivasti.

Martinezin levy tuskin tulee olemaan kesän 2015 hittilevyjä, mutta kaipa sen voisi kuunnella Adam Lambertin, Zeddin ja muiden isojen nimien levyjen perään. Tai kuunnella niiden sijaan sitä, jos tanssijalkaa ei vipata niin kauheasti.

Posted in , , , , | Leave a comment

#433 Didn't You, My Dear?

By | Published tiistai 31. maaliskuuta 2015

                         New Yorkin Janita


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: No Excuses, Who's Gonna Tell the Wolf She's Not a Dog, What My Silence Means
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   8.1

Janita on tehnyt jo pitkään, lähes kaksikymmentä vuotta, uraa Yhdysvalloissa. Mitään suurta läpimurtoa ei ole tainnut tapahtua, mutta vaikka levytysten välit ovatkin pidentyneet – edellisestä levystä oli jo viisi vuotta – niin ura on pysynyt käynnissä, ja nyt juuri julkaistu Didn't You, My Dear? on jo hänen kuudes englanninkielinen levynsä ja yhteensä kahdeksas levy. Janita on urallaan tehnyt niin soulahtavaa poppia kuin jazzahtavaa tunnelmointia, ja nyt vuorossa on tunnelmallista poprokkausta.

Didn't You, My Dear? on hieno erolevyn nimi, ja siitä levyssä varmasti pääosin on kyse. Tosin ihmissuhteita enemmän biiseissä käsitellään omaa eheytymistä ja voimaantumista, eli eron jälkeen tapahtuvia asioita. 

Levy alkaa neljällä sävykkäällä tunnelmapalalla, joista toisena kuultava hienosti kehittyvä Beautiful You Are vihjaa, että Janitalta ja taustabändiltä sujuu myös ärhäkämpi meno. Viitosbiisi No Excuses ja etenkin seiskabiisi Who's Gonna Tell the Wolf She's Not a Dog tarjoavatkin uhmakasta ja erittäin onnistunutta "rokkausta", ja What My Silence Means yhdistää tuon kaksikon itsevarmuuden ja uhman tunnelmointiin. Sitä seuraava Clap Hands on periaatteessa onnistunut ja taputtamaan innostava, mutta on ehkä tekstiltään hitusen liian amerikkalainen ja sovitukseltaan ja myös tulkinnan osalta enemmänkin Fiona Applea kuin Janitaa. Levyn päättävä pianoballadi Won't Make a Sound on kaunis, herkkä päätös levylle, jota voi hyvinkin pitää erittäin onnistuneena. Hyvä Janita!

Posted in , , , | Leave a comment

#404 The Breaks

By | Published tiistai 14. lokakuuta 2014

                       Pieni askel eteenpäin



Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2014
Helmeilevimmät biisit: I Don't Think I'll Make it, The Breaks
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   6.6

Boo Radleys oli yksi 1990-luvun kiinnostavimmista britti(pop)yhtyeistä, ainakin kahden levyn ajan. Giant Steps ja Wake Up! ovat klassikkolevyjä ja vaikkapa Lazarus ja Find The Answer Within klassikkobiisejä. Pienoisena ongelmana bändillä oli valovoimaisuuden puute. BR:ssa oli kyse musiikista, ei hahmoista, ja kun brittipopin valtakausi loppui myös BR katosi kuvasta. Bändin kitaristi ja biisinikkari Martin Carr ei lopettanut musiikintekoa, mutta kovin näkyvä tai kuuluva hän ei soolona ole tähän mennessä ollut. Muuttaako The Breaks asianlaidan? Ehkäpä.

Herra Carr tietää edelleen hyvän popbiisin niksit ja periaatteessa tällä levyllä on 10 hyvää tarpeeksi kiinnostavasti toteutettua popbiisiä. Muutama biisi on menevämpää poppausta, ja loput keskittyvät tunnelmointiin. Varsinaisesti joukosta erottuvia biisejä ei ole paljoakaan, ja joissain biiseissä mieleen jää vain lopputunnelmointi (Senseless Apprentice, No Money In My Pocket). Levyn alkukolmikko (The Santa Fe Skyway, St Peter In Chains ja Mainstream) on kuitenkin ihan pirteä, ja sen päättävä biisikolmikko (I Don't Think I'll Make it, Mandy Get Your Mello On ja nimibiisi The Breaks) jättää levystä hyvän kuvan. Kokonaisuudessaan The Breaks on vastoinkäymisiäkin kokeneen keski-ikäisen miehen lempeästi alakulossa vellova levy. Ainakin vastoinkäymiset ovat saaneet hänet tajuamaan yhden elämää helpottavan faktan: ”If the breaks don't come, we'll just get by without them.”

Levyn videobiisi löytyy tästä. Alla vielä se Boo Radleysin hitti.




Posted in , , , | Leave a comment

#403 Please

By | Published keskiviikko 8. lokakuuta 2014

                     Romantikon sydänsurut  


Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2014
Helmeilevimmät biisit: Crickets, At a Loss for Words, Logging Off
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                    8.1
  
At times we live alone with our love, joskus me elämme yksin rakkaamme/rakkautemme kanssa. Tuon totuuden tietää myös norjalainen Sondre Lerche, ja tuolle faktalle hän on pyhittänyt kuusi iäisyydeltä tuntuvaa minuuttia uusimmalla levyllään. Ekoilla kuuntelukerroilla biisi lähinnä ärsytti; hetken jopa ajattelin, että koko levy on pilalla tuon yhden biisin takia. Mutta sitten keskityin kunnolla sanoihin (siis etsin biisin sanat netistä) ja ymmärsin biisin merkityksen koko levylle. Vaikka levyn muut biisit ovatkin menevämpiä ja Lerchelle tunnusomaisesti hitusen hupsuja ja vinksahtaneita, niin sydänsurustahan tässä levyssä on kyse, ja sitä levyn neljäs biisi ATWLA alleviivaa oikein pätevästi. Onneksi ne muut biisit tarjoavat muutakin kuin sanallista nerokkuutta.

Lerche on laulanut jo yli kymmenen vuotta rakkaudesta yhtä aikaa veikeästi, romanttisesti ja surumielisesti ja jatkaa sitä myös uusimmalla levyllään. Uutena mausteena hän on lainannut hieman Passion Pitin ja Dale Earnhardt Jr. Jr.:n tuotantokikkoja, mutta ei Please mitään elektronista poppia ole, vaan tunnistettavaa Lercheä piristävillä ja yllättävillä elektronisilla sävyillä. Ehkä tarttuvimmin uusi ja vanha kohtaavat levyn aloituskolmikolla (Bad Law, Crickets ja Legends), mutta myös levyn keskivaiheen sydänsurun ja sen aiheuttaman hurjuuden syövereissä vielä alkukolmikkoa rajummin pyöriskelevät biisit (Lucifer, After the Exorcism ja At a Loss for Words) ja sen päättävä biisikaksikko – ylisentimentaalinen Lucky Guy ja mahtavan rento Logging Off – ovat hyvin hurmaavia. Ehkä Lerchellä on vielä mahdollisuus tulla legendaksi, vaikka sitten yksin. 
 



Posted in , , , | Leave a comment

#392 Seven Dials

By | Published keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

              Indie-iskelmää Iso-Britanniasta


Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2014
Helmeilevimmät biisit: Into The Sun, On The Waves, From a Train
Löytyykö levyhyllystä: Deezer

Levyn huumaavuus
                                     7.1                                                                     
Roddy Frame on osa (brittiläisen) popmusiikin historiaa yhtyeensä Aztec Cameran ekan levyn tai vaikkapa tämän biisin ansiosta. Nykyään hän musisoi omalla nimellään ja saa edelleen aikaiseksi tunteikasta ja koskettavaa popmusiikkia.

Periaatteessa Seven Dials on vain miellyttävää indie-iskelmää, keski-ikäinen herrasmies esittämässä nostalgian sävyttämiä ammattitaidolla toteutettuja biisejä. Mutta herra Framen äänessä on viisautta ja lämpöä, joka nostaa itsessään vain laadukkaat biisit poptaivaaseen, ja muutamassa biisissä myös soitanta, sovitus ja melodiatkin ovat kohdillaan. Esim. On The Waves muistuttaa siitä, että aikanaan Roddy Frame teki hittejä ja päätösbiisi From a Train on pelkistetysti toteutettu popkaunokki. Alla oleva White Ponykin on hyvin ok.




Posted in , , , | 1 Comment

#386 Nõgesed

By | Published keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

                                Sävykästä poppia eestiksi


Julkaisuvuosi:2014
Ensikosketus: 2014
Helmeilevimmät biisit: Mõtetes mõrudais, Kosmiline armastus, Virgumine
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.
 
                                       Levyn huumaavuus
                                                     7.8

Eilen aloitin lyhyen katsauksen uuteen eestiksi laulettuun musiikkiin Imandra Lakella ja tänään päätän sen Vaiko Eplikin alkuvuodesta ilmestyneellä Nõgesedillä. Aiemmin tänään huomasin, että Eplik on juuri julkaissut uuden levyn, Nelgidin. Pikaisella kuuntelulla voin sanoa, että kyseessä on Nõgesediä kevyempi ja kesäisempi levy, jolta löytyy hyviä biisejä, mutta vaikka blogin nimi onkin Levy Päivässä niin en nyt yhden päivän kuuntelulla ala muodostamaan siitä kummempia melipiteitä, etenkin kun sääkin suosii Nõgesedin tunnelmia. Sitä paitsi Nõgesedin hieman runsaampi saundi toimii ainakin mulle paremmin.
Vaiko Eplik on tuottelias muusikko, ja Nõgesediä voi laskutavan mukaan pitää hänen neljäntenä tai seitsemäntenä levynään. Itselleni kyseessä on hänen ensimmäinen levy, jonka olen kuunteluun ottanut; aiemmin olen kuullut häntä vain lempeän popbiisi Moonaliisan verran. Tälläkin levyllä pääosassa ovat lempeät popbiisit, jotka henkivät lähinnä 1970-luvun popin henkeä. Hetkittäin biiseissä on myös särmää, kuten rokkaavalla aloitusbiisillä Sisemine Olukordilla ja hitaalla nimibiisillä, mutta pääosin levyn biisit ovat upean melodisia ja äänimaailmaltaan pehmeitä popkaunokkeja.

Kuten Imandra Laken Avane, Nõgesed on genressään onnistunut levy, eli jos haluat tunnelmoida kuin olisi 197? niin Nõgesed on erinomainen levy viemään sinut sinne. Alla levyversiota pitempi versio levyn nimibiisistä.




Posted in , , , , | Leave a comment

#365 Tracy Chapman

By | Published torstai 14. marraskuuta 2013

Poliittinen, joskin turruttava klassikko

    

Julkaisuvuosi: 1988
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: If Not Now..., For You
Löytyykö levyhyllystä: Spotify.


Levyn huumaavuus
6,0 
Parin viikon blogitauon jälkeen teemaviikko pääsi yllättämään, vaikka arvonta tehtiin jo aikoja sitten. Sain arvonnassa arvosteltavakseni Pekan valinnan, Tracy Chapmanin esikoislevyn. Amerikkalaisen Chapmanin tuotanto on itselleni täysin vieras, joten ajattelin jakaa teidän kanssanne ensimmäisen kuuntelukokemukseni kappale kappaleelta. Än yy tee NYT!

 Talkin' 'bout a Revolution
En yhtään tiedä, mitä odottaa Chapmanin levyltä. Olen jostain lukenut, että Chapman lukeutuu singer-songwritereihin, mutta muuten en tiedä naisesta mitään. Yllätyksekseni huomaan tunnistavani Talkin 'bout a Revolutionin heti, kun Chapman aloittaa laulunsa. Seuraavaksi osaan yhdistää kappaleen ja esittäjänsä toisiinsa. Vaikka Talkin'... onkin entuudestaan tuttu, ei se koskaan ole tehnyt minuun mitään ihmeempää vaikutusta. Chapmanilla on vahva ääni, joka hallitsee koko kappaletta. Taustalla soi rento kitara ja pääsanomana on yllätys, yllätys vallankumous. Seuraava kappale lukeutuu Chapmanin hitteihin (Wikipedian mukaan), ehkä se innostaa enemmän?

Fast Car
Hei, tääkin on tuttu! Chapman näyttäytyy tällä hetkellä kasvottomana radiohittien kuningatterena, yritän muistella, josko tämä kappale lähtisi kertsissä nousuun. Alku on ollut rauhallista kitarointia, mutta antaa odottaa kertsiltä enemmän... Joo, lähti se! No, ainakin pikkuisen. Musiikin suhteen kappale on hyvin minimalistinen, Chapmanin laulu kantaa tätäkin eteenpäin. Lyriikoissa muistellaan taianomaista iltaa, kun kaikki oli mahdollista nopean auton kyydissä. Sama kohta toistuu Fast Carissa ehkä jopa liian moneen kertaan. Seuraava!

Across the Lines
Nyt on kasari-soundit! Ja poliittinen sanoma, rotuerottelu. Mutta muuten mennään samoilla linjoilla kuin edellisetkin kappaleet. Amerikkalainen unelma on tapettu, pienet lapset itkevät. Ja kertsi toistetaan taas monta kertaa kappaleen aikana. Lopussa myhäillään duona kitaran kanssa.  

Behind the Wall
Ainakaan kappaleet eivät ole liian pitkiä. Behind the Wall on säestämätöntä Chapmanin laulua 1,5 minuutin ajan edellisyön kauheuksista. Itselleni tulee huono omatunto siitä, etten liikutu ja järkyty vahvoista lyriikoista, vaan olen hieman tylsistynyt. Ehkä seuraava kappale herättelisi muuten kuin pelkällä sanomallaan?

Baby Can I Hold You
Mistä tiedän tämän kappaleen? Mielessäni kuulen lyriikat miehen laulamana. Kunnes näkymätön lamppu syttyy pääni yläpuolella ja tunnistan miehen äänen... Ronan Keating! Ja samalla nolostun siitä, että muistan Boyzone-miehen soolokappaleen näinkin hyvin. Siinä meni allekirjoittaneen indie cred, jos sitä koskaan olikaan. Koko loppukappaleen ajan yritän muistella, minkä elokuvan soundtrackillä ko. coveri olikaan. 

Mountain o' Things
Heiluttelen näkymättömiä marakasseja, vihdoin levyllä on vähän liikettä. Vaikka luulen ehkä kuulevani panhuilun taustalla. Mutta siivuutan sen hyvin nopeasti. Lyriikat menevät kokonaan ohi, kun keskityn jammailemaan kappaleen tahdissa. Mieleeni tulvii kuvia Madonnan La Isla Bonita -videosta ja muistoja siitä, miten pienenä ihailin Madonnan mekkoa ko. videolla. Ja olen jälleen sivuraiteilla...

She's Got Her Ticket 
Kasari-kitara! Shes's Got Her Ticketissä on jopa reggae-vivahteita, joka ei ole tässä tapauksessa hyvä asia. Tai oikeastaan missään tapauksessa, koska en voi sietää reggaeta. Pahoitteluni Tracy, mutta edes kasari-kitarointi ei pelasta tätä kappaletta, koska en kuule enää mitään muuta kuin reggae-sävyt. Puolestani tyttö saa lentää pois lippunsa kanssa, kunhan tämä vain loppuu!

Why?
Levyn päräyttävin aloitus (edit: kamala sana, joka on opittu Laurilta). Whyssa ihmetellään maailman epätasa-arvoa ja muita epäkohtia. Hienoa, että Chapman on niin poliittinen. Ja 15 vuotta sitten olisin varmaankin ollut innoissani näin vahvasta sanomasta. Nykyään Manicsitkin kuulostavat liian poliittisilta, pidän mielummin musiikkini ja poliittiset mielipiteeni erillään. 

For My Lover
Levyn ensimmäinen rakkausslovari. Slovari oli varmaan pakollinen osa 80-levyn levyjä. For My Loverissa kuuluu kantri-sävyjä, jotka saavat irvistämään. Lyriikoissa Chapman lupaa tehdä mitä vain rakastajansa ja ikuisen rakkauden puolesta. Kappale kuulostaa kornilta ja on mielestäni levyn heikointa antia.

If Not Now...
Kappaleen alku tuo mieleeni Joni Mitchellin ja sydämeni heltyy hetkeksi Chapmanille. If Not Now... on kaunis pianokappale, josta tuli samalla myös suosikkini koko levyltä (ellei levyn viimeinen kappale yllätä täysin). Vaikkakin If Not Now... tuo mieleeni kliseisen huudahduksen, Carpe Diem! 

For You 
Miksei koko levy voinut kuulostaa yhtä hyvältä kuin If Not Now... ja For You? Ymmärrän, että on parempi lopettaa hyvään kuin huonoon. Mutta kuinka moni jaksaa kuunnella näin pitkälle? For Yousta on karsittu kaikki turha pois ja Chapman kuulostaa hetkittäin jopa herkältä. Joten ei olisi pitänyt sanoa mitään vielä edellisen kohdalla, For You on kaunis lopetus ja samalla levyn hienoin hetki. 


Posted in , , , | Leave a comment

#355 Umeå

By | Published tiistai 29. lokakuuta 2013

                               Popkoukkuja ja haikeutta


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Slip Away, Waiting for Our Time to Come
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.
Levyn huumaavuus
                                                 7.8
Parin viikon sisään kolme suomalaista englanniksi laulavaa naisartistia ovat julkaisseet varsin kiinnostavat ja onnistuneet levyt; niin Astrid Swanin, Pintandwefallissa nimimerkillä Cute Pint esiintyvän Ringa Mannerin eli The Hearingin kuin ainakin minulle ennestään tuntemattoman Kati Salon levyt ovat tutustumisen arvoisia.

Nyt en kuitenkaan käsittele kyseisiä levyjä, vaan siirrän huomioni mainitsemani kolmikon ruotsalaiseen kollegaan Lisa Miskovskyyn, joka on myös tehnyt onnistuneen levyn. Tosin kun suomalaisen kolmikon musiikin voi luokitella tavalla tai toisella indieksi, niin Miskovskyn – jonka äiti on muuten suomalainen – singer-songwriter pop on huomattavasti kaupallisemman, tai ainakin ruotsalaiseen tyyliin ”tuotetumman”, kuuloista. Tämä ei ole kuitenkaan Miskovskyn kohdalla huono asia; Umeån kappaleet ovat hyvällä maulla toteutettuja ja niistä löytyy aitoa tunnetta.

Umeå on raikas poplevy, jolla on melodisia, tarttuvia ja energiaa antavia lauluja. Teksteissä on läsnä haikeutta, ja Miskovskyn laulusta välittyy myös surun tunteita, mutta kappaleiden popkoukut ja levyn kevyt ja ilmava äänimaailma tekevät surusta ja haikeudestakin kaunista. Kappaleiden kesken on myös sopivasti vaihtelua; osa biiseistä on elektronisemmin toteutettuja, kun taas muutama on lähempänä folkahtavaa poppia. Parhaiten mieleen on tarttunut Roxettesta muistuttava Waiting for Our Time to Come, mutta melkein jokainen levyn kappaleista on niin melodioiltaan, teksteiltään kuin toteutukseltaan hyvin onnistunut. Ainoastaan I Am I, joka on varmasti tarkoitettu kunnianosoitukseksi rockin legendoille ja musiikin voimalle, tuntuu hieman namedroppailulta – David Bowie ja Kurt Cobain ainakin mainitaan. Umeålla Miskovsky kuitenkin osoittaa, että hieman aikuisempaankin makuun sopiva pop voi olla aidosti kiinnostavaa.

Umeåsta on julkaistu videobiisikin, Coming on Strong, mutta sen C-osa on koko levyn heikointa antia, joten alla on Miskovskyn esiintyminen vuoden 2012 Melodifestivalenin – Ruotsin euroviisukarsinnat – finaalissa kappaleella Why Start a Fire, joka löytyy myös Umeålta:

 

Posted in , , , , | Leave a comment

#92 Blues Funeral

By June | Published torstai 9. helmikuuta 2012

Mörököllin matka tanssin saloihin.



Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: ilmestymispäivä
Helmeilevimmät biisit: The Gravedigger's Song, Ode To Sad Disco, Deep Black Vanishing Train
Löytyykö levyhyllystä: Kyl

Levyn huumaavuus
8.9

...Olkoonkin, että neron leimaa kantava Mark Lanegan on monessa (musiikillisessa) sopassa keitetty mies - silti ensimmäinen varsinainen soololevy kahdeksaan vuoteen onnistuu hämmästyttämään. Tom Waitsia seuraileva raspikurkku toki liikkuu edelleen sulavasti tummissa blues-vesissä Bubblegumin tapaan, mutta kuten mini-ingressi antaa olettaa, löytyy levyltä myös harvinaisen tanssittavaa matskua.

Ensimmäisenä singlenä julkaistu levyn ensimmäinen raita on paketin tumminta ja jammailevinta antia. Se vetää vertoja mielettömälle Metamphetamine Bluesille, vaikka hulluus jääkin duurien myötä iloisemmalle tasolle. Vastakohtia löytyy melankolisista tunnelmapaloista (Phantasmagoria Blues, Deep Black Vanishing Train), tanssijalan vipattamaan saavista rytmeistä ja jopa pienehköistä dreampop-viboista (Harborview Hospital). Kevyehköt biitit luovatkin hauskan kontrastin matalalle röhinälle. Toki kitaranvingutustakin löytyy sieltä täältä.

Vaikka pop-elementtien lomasta löytyy sitä perinteistä Lanegania, on yksi raita juuri kaikkea muuta kuin sitä, mitä herralta on odotettu. Ode To Sad Disco pakottaa nostamaan perseen ylös penkistä ja ketkuttamaan lanteita, tai vähintäänkin vähän huojumaan puolelta toiselle. Kontekstista irrotettuna sitä ei ikimaailmassa osaisi liittää tähän matalaääniseen blues-mörökölliin ja hänen mollivoittoiseen tuotokseensa. Se nouseekin tarttuvalla melodiallaan yhdeksi albumin parhaista.

Blues Funeralilta löytyy uskomattomia helmiä, jotka jäävät mieleen pyörimään ja hyörimään - joko piristämään tanssittavuudellaan tai herkistämään hiljaisuudellaan. Valitettavasti levyn ongelmaksi muodostuu epätasaisuus. Täytettä on vähän liikaa, sinänsä menevät rock-rallit eivät erotu muusta joukosta tarpeeksi ja tyylillinen vaihtelu on liiankin mittavaa. Jos kokonaisuus pysyisi paremmin kasassa, olisi tämä platta varmasti nykyistä lähempänä kymppiä. Lisäksi yksittäin raidat saisivat jokainen varmasti arvoisensa kohtelun, mutta putkeen laitettuna vain ne mahtavimmat kipuavat korkealle, ja se pienen pieni lopullinen puristus jää puuttumaan.

Joka tapauksessa Blues Funeral on mieleenpainuva, hieno levy mielestäni yhdeltä tämän hetken parhaimmista singer-songwritereista. Toivotaan myös tunnelmallista keikkaa parin viikon päähän!




Ja tämähän pääsi unohtumaan: nakkaapa tätä tai muuta tämän viikon tekstiä kommentilla pelkän lukemisen sijaan, ja olet mukana levyarvonnassa!

Posted in , , , , , , , , | Leave a comment

#28 Stories From The City, Stories From The Sea

By June | Published torstai 27. lokakuuta 2011

 

Levyn huumaavuus
9.8


 Julkaisuvuosi: 2000
Ensikosketus: 2002
Helmeilevimmät biisit: A Place Called Home, The Mess We're In, This Is Love, We Float
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Polly Jean Harvey. Tuo upea laulaja, muusikko, säveltäjä ja muuten vain ihana brittinainen, joka vertautuu helposti Patti Smithiin, mutta on täysin oma persoonallinen itsensä. Kaksi hänen albumiaan on palkittu Mercury Prizella - tänä vuonna ilmestynyt Let England Shake sekä vuosituhannen alusta peräisin oleva Stories From The City, Stories From The Sea. Jälkimmäinen on ehdoton lempilevyni leidin tuotoksista. Samalla se on myös se levy, joka avasi minulle PJ'n maailman.

Kuten arvosanasta voi päätellä, albumi on täynnä toinen toistaan kauniimpia vetoja vaihtelevine tunnelmineen. Surisevat raidat ovat juuri täydellinen yhdistelmä pimeyttä, rosoisuutta ja leijuvuutta, olematta kuitenkaan mitään liikaa tai mitään liian vähän. Iskevien folk-rytmien välejä täyttävät melankolia ja aavemaisuus, Polly Jeanin hypnotisoidessa ajoittain raastavalla äänellään. Ei ole ihme, että levy sai aikoinaan paljon suitsutusta osakseen.

Napsauta vaikkapa Beautiful Feeling soimaan. Tunnetko viileyden, sen, miten näkymättömät kädet tarttuvat kevyesti ja vaativat sinua mukaansa? Jos ne saisivat tahtonsa läpi, löytäisit itsesi kävelemästä harmaalla suolla, näkemättä eteesi metriä enempää joka paikkaan työntyvän sankan sumun vuoksi. Kun pysähdyt, soi jo This Is Love ja lupa joko tanssia itsensä tainnoksiin tai muilla keinoin purkaa kätköistä löytyvät angstit, on annettu. Jos suo ei miellytä, välistä löytyvä This Mess We're In tarjoaa eskapismia ja on tarkoitettu paitsi PJ'n, myös Thom Yorken haaveksivan laulannan fiilistelemiseen.

Toki pientä niin sanotusti turhaakin täytettä löytyy - ilman hieman perinteisemmälle nainen plus kitara -linjalle lähtevää You Said Somethingia tai revittelevää Kamikazea levy toimisi henkilökohtaisella tasolla loistavasti, muttei kenties yhtä eheästi. Kyseiset kappaleet tuovat ääripäisyydellään vaihtelua kokonaisuuteen ja niiden ansiosta kaikista upeimmat vedot erottuvat entistä vahvemmin edukseen.

Stories From The City, Stories From The Sea -lättyä kuunnellessa haluaa itsellekin tumman rokkitukan, punaiset huulet ja kitaran käteen. Ja kaipaa kipeästi keikalle. Onnekseni sain kunnian nähdä Polly Jeanin livenä ensimmäistä kertaa viime viikonloppuna Tukholman Filadelfiakyrkanissa. Tältä levyltä ei valitettavasti kuultu yhtäkään biisiä, mutta onneksi naisella riittää tajunnanräjäyttävää musiikkia useamman julkaisun verran. ♥



Posted in , , , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.