Näytetään tekstit, joissa on tunniste brittipop. Näytä kaikki tekstit

Viikon levyt yhdellä kertaa 1

By | Published keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

                     Brittipoppausta ja amerikanindietä
  
Tämän vuoden puolella ei ole tullut bloggailtua paljonkaan – ainoastaan kolme kertaa – eli johtopäätös olkoon, että yhteen levyyn keskittyvien levyarviointien kirjoittelu ei ole oikein lähtenyt. Koska bloggailu kuitenkin kiinnostaa ja ihan kiinnostavia ja kuunneltavia levyjäkin julkaistaan jatkuvasti, niin kehittelin tälläisen tekstityypin, jota kutsun nimellä Viikon levyt yhdellä kertaa. Ja tarkoituksena on nyt siis kerran viikossa julkaista bloggaus, jossa kerron levyistä (niin EP:istä kuin kokopitkistä) joita olen viimeisten päivien aikana kuunnellut. Tällä tavoin pääsen kirjoittamaan myös levyistä, joista ei muuten tulisi kirjoiteltua. Tästä lähtee!

The Big Moon: Love In The 4th Dimension (2017)
Big Moon on brittipoppia: kuivakkaa, kevyesti kyynistä ja ihanasti melodista kitarapoppista. Bändin debyyttilevyllä on paljon hienoja biisejä, etunenässä sinkkuina julkaistut Sucker, Cupid, Silent Movie Susie ja todella nätti Formidable, mutta myös muut biisit, kuten vaikkapa poikkeuksellisen energinen Bonfire ja kuivakkaampi The Road, ovat hyvin vahvoja esityksiä. Brittipopfanina Love In The 4th Dimensionista on helppo innostua.

Desperate Journalist: Grow Up (2017)
Big Moonin tavoin myös Desperate Journalist olisi sopinut hyvin -90-luvulle poprokkaamaan. Etenkin Jo Bevan palauttaa laulannallaan mieleen brittipoppareita, päällimmäisenä Genen Martin Rossiterin. Alkuun tuntuukin, että Bevanin laulanta onkin se mieleenjäävin asia Grow Upilla, mutta kyllä ne tummanpuhuvast poprokkaavat biisitkin paljastuvat muistettaviksi, kuten vaikkapa Be Kind ja herkkä Radiating osoittavat.  

PINS: Bad Thing (2017)
Manchesterilainen PINS  musisoi jossain Raveonettesin ja Savagesin välimaastossa, eli sen biiseistä löytyy niin retroa poprockausta kuin post-punkin sävyjä. Uusimmalla EP:llään he versioivat Joy Divisionia (Dead Souls) ja saavat vieraakseen itsensä Iggy Popin (Aggrophobe), mutta pärjäävät ehkä parhaiten poprokatessaan ihan omin avuin  tiukasti ja niukasti nimibiisillä ja All Haililla.

Club De Lay: Loviisankatu EP (2017)
Lahtelainen Club De Laykin on julkaissut vastikään EP:n, ja PINSin EP:n tavoin mukaan ei ole päätynyt yhtään ”turhaa” biisiä. Mukavan monipuolistakin meno on; kuuden biisin joukkoon mahtuu niin symppis poppis A Song, kuin kiivaammat Halo ja nimibiisi, sekä ylväästi poppaava Kite. Club De Lay on aiemminkin osannut (britti-)poprokata, mutta nyt meno on – kiitos vahvojen biisien ja niiden hyvän toteutuksen – vielä erityisempää kuin aiemmin. 

Happyness: Write In (2017)
Vaikka Happyness onkin brittibändi, niin kansallisuudestaan huolimatta se kuulostaa aivan täysin Atlantin takaiselta kitararokkibändiltä tyyliin Wilco. Mutta se ei tietenkään haittaa, etenkään jos biisit ovat näin mainioita ja levykokonaisuus ylipäätään on niin miellyttävä kuin Write In on. Sanoisin, että tämä voisi olla kesän tai ainakin kevään 2017 huoleton, ajaton ja rento poprokkilevy. Anna, Lisa Calls on levyn energisin biisi, muuten meno on suht' levollista.

Spoon: Hot Thoughts (2017)
Spoon tuntuisi olevan yksi omaleimaisimmista nykyisistä indie rock -bändeistä. Suuri kiitos menee tietenkin laulaja Britt Danielille, mutta ylipäätään bändin musisoinnissa on jotain todella innostavaa. Spoon osaa rokata, mutta tarjoaa myös jatkuvasti yllätyksiä. Hot Thoughtsilla yllätyksestä käyvät elektronisesti tanssittava Pink Up ja modernista jazzista käyvä päätösbiisi Us. Muuten bändin yhdeksänneltä levyltä löytyy takuuvarmaa Spoonia, kuten Can I Sit Next to You. 

NE-HI: Offers (2017)
Siinä missä Spoon on omaleimainen, niin NE-HI taas vaikuttaisi olevan melko tyypillinen USA:lainen indiebändi: rennosti ja hitusen huolimattomasti poprokkaava bändi, joka taitaa melodisen, tarttuvan ja viihdyttävän biisin teon. Kakkoslevy Offersille he ovat saaneet niitä aikaiseksi useammankin, kuten vaikkapa Buried On The Moonin, Stay Youngin ja herkemmän Everybody Warned Youn. Sinänsä Offers tarjoaa vain huoletonta ja symppistä poprokkia, mutta eihän sitä aina muuta tarvitsekaan.

Posted in , , , , , , , , , , | Leave a comment

#504 Lost in Between

By | Published tiistai 31. tammikuuta 2017

                     Kolkkoa mutta tarttuvaa


Julkaisuvuosi: 2017
Ensikosketus: 2017
Helmeilevimmät biisit: Find a Way, Dive In, Night Haze
Löytyykö levyhyllystä: Bandcamp, Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                    8.0
 
Joulutauko venähti hieman, mutta nyt alan taas bloggailemaan levyistä kerran pari viikossa tahtiin. Vuoden ekan bloggauksen kohteena olkoon helsinkiläisen Soliti-levymerkin uudemman bändin, Sonic Visionsin, eka EP, Lost in Between. Muita vaihtoehtoja ekaksi bloggauskohteeksi olivat: Koria Kitten Riotin Songs of Hope and Science, Pintandwefallin Red and Blue Baby, Zacharius Carls Groupin Quiet Despereation, Disco Ensemblen Afterlife ja Rainbowlickerin I Saw the Light but Turned It Off, jotka ovat kaikki omissa tyyleissään (respectively siis amerikanindie, indie poprock, indie folkrock, poprock ja electropunk) onnistuneita tapauksia.

Kuten vaikkapa myös Solitille levyttävä Big Wave Riders, Sonic Visions on vahvasti vaikuttunut brittiläisestä -80 -ja -90-lukujen poprokkauksesta. Tosin kun BWR tuo mieleen kesän, niin Sonic Visionsin musisointi herättää assosiaatioita kylmempiinkiin vuodenaikoihin, tai ainakin niihin kesän koleimpiin hetkiin. Sonic Visions tarjoaa siis hitusen kylmemmän, etäisemmän ja hämyisemmän version menevästä brittiläisestä poprokkauksesta kuin moni muu bändi, mutta silti menettämättä sitä tarttuvuutta. Voisi ainakin kuvitella, että moni Definitely Mayben aikaisesta Oasiksesta pitävä huumaantuisi myös Lost in Betweenin biiseistä, etenkin niistä kolmesta viimeisestä, eli Find a Waysta, hitusen lempeämmästä Dive Innistä ja hienoon moniminuuttiseen kitaramellakkaan päättyvästä Night Hazesta. Ja kyllä ne kolme ekaakin ovat ookoita, vaikkapa Lights Go Out, minä vain jo kuuntelin ne omalta osaltani ”loppuun”, kun ne julkaistiin sinkkuina viime vuoden puolella. Kokonaisuudessaan EP, joka puolituntisessa mitassaan kyllä käy ihan oikeasta levystä, on kivan ehdoton poprokkilevy, joka ei kalpene bändin esikuvien vastaaville.

Posted in , , , , | Leave a comment

#488 Tilt

By | Published torstai 8. syyskuuta 2016

                      Apeasti tanssahdellen

Julkaisuvuosi: 1999
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Sweetest Soul Sensations, I Wish I Was In Love, Happy Satellite, All The Things
Löytyykö levyhyllystä: Ei, kirjastolaina

Levyn huumaavuus

7.0
1990-luvun (britti-)popparit ovat taas aktiivisia: Dodgylta tuli levy, Divine Comedylta myös ja Teenage Fanclubin uutukainen ilmestyy huomenna. Tähän väliin sopiikin siis bloggaus -90-lukulaisen (britti-)popparin Ian Broudien viidennestä Lightning Seeds -levystä, joka poppauksen ohessa myös tanssittaa.

-90-luvun lopulla jo päälle nelikymppiseltä, myös tuottajana osaavalta (vaikkapa Echo & The Bunnymenin 3. levy Porcupine ja Dodgyn debyytti) Ian Broudielta luontui apeiden mutta melodioiltaan tarttuvien biisien teko, esimerkkinä vaikka All I Want, josta viimeistään Banglesin Susanna Hoffs teki pikkuklassikon. Suurimman osan ajasta hän kuitenkin vältteli antamasta apeudelle periksi, olipa kolmannen LS-levyn nimikin Jollification. Mutta etenkin neloslevy Dizzy Heightsilla apeus pääsi vahvasti esille, kun Broudie kumppaneineen ei tehnytkään biiseistä yhtälailla meneviä kuin aiemmin, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, kuten vaikkapa Sugar Coated Icebergs.

Viitoslevy Tiltilläkin alakulo on läsnä, mutta etenkin levyn alkupuolella se peittyy sopivassa määrin tarttuvan, tanssittavan diskosoulauksen alle. Vaikkapa Sweetest Soul Sensation on tästä hyvä esimerkki; sanoissa yksinäisyys ja pettymys rakkauteen ja elämään ovat vahvasti esillä, mutta silti biisiä voi hyvinkin helposti tanssia. Valitettavasti levyn puolivälissä tanssitus loppuu ja epätoivo pääsee paremmin esille, ja etenkin Get It Right ja Cigarettes & Lies voivat olla melko piinaavaa kuunneltavaa, vaikka sinänsä hyvinkin onnistuneesti ilmaisevat epätoivoa ja sisäistä ahdistusta. Levyn loppu on sitten melko hajanainen: itseironinen/kyyninen big beat -rokkaus Crowdpleaser (”I've been caring less and less since my overnight success/ Now they love me in the press 'cause I'm constantly depressed”), Liverpoolin työläisiä romantisoiva Tales Of The Riverbank, lyhyt instrumentaalivälike Pussyfoot :Reprise ja levyn päättävä kevyesti mahtipontinen brittipoppaus All The things ovat ookoita, mutta eivät muodosta yhtä vahvaa jatkumoa kuin levyn ensimmäiset kuusi biisiä.

Pidän Tiltin alkupuolesta todella paljon; pääosin surumielisten tekstien ja tulkinnan yhdistäminen pehmeään konesykkeeseen toimii loistavasti. Mutta sitten ensin katoaa syke ja kohta myös punainen lanka. Mutta kyllä Tilt ihan kiintoisasti yhdistelee 1990-luvun lopun trendejä ja saundeja, apeudesta huolimatta.

Posted in , , , , | 2 Comments

#486 What Are We Fighting For

By | Published tiistai 6. syyskuuta 2016

                 Raukeanlempeästi poprokaten



Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Are You The One, What Are We Fighting For
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
6.3
Dodgy voimapoppasi ja rokkasi -60-luvun hengessä -90-luvun brittipophuumassa ja sai aikaiseksi kaksi hienohkoa levyä (kakkoslevy Homegrown ja kolmoslevy Free, Peace, Sweet) ja muutaman klassikkobiisin (Staying Out For Summer, Grassman, Good Enough ja Every Single Day nyt ainakin). Paluun he tekivät vuoden 2012 herkästi tunnelmoivalla Stand Upright in a Cool Placella, ja nyt on toisen paluun jälkeisen levyn vuoro. 

Dodgy aloittaa levyn rokaten, eikä se valitettavasti täysin toimi minulle, vaikka voimapoprykäisy Now Means Nothing onkin oikeastaan ihan hauska. Nelosbiisi Are You The Onesta lähtien Dodgy onneksi siirtyy raukeanlempeään (tai hitusen väsähtäneeseen, riippuu näkökulmasta) poprokkaukseen, jota kuuntelee ihan mielikseen, vaikka se ei jätäkään kummempaa muistijälkeä kuin vasta kääntyessään jousien avulla astetta eeppisempään suuntaan levyn päättävässä nimibiisissä. Dodgy ei siis ole aivan 1990-luvun vedossaan, mutta kyllä Nigel Clarken herkkää tulkintaa ja Dodgylle ominaista saundia ja melodiakulkuja mieluusti yhä kuuntelee.

Posted in , , , , | Leave a comment

#434 Joined Up Talking

By | Published keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

                      Jäähyväiset brittipopille


Julkaisuvuosi: 2000
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: It's a Girl Thing, Sunday Tongue, I Don't Believe In Love
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   7.6
Tänään on huhtikuun 1. päivä. Miettiessäni, että mitä sitä keksisi aprillipäiväksi, mieleeni tuli brittipopbändi My Life Storyn biisi April 1st, joka löytyy heidän veikeältä, romanttiselta ja runsasviuluiselta The Golden Mile -levyltä (1997). Ensiajatus oli siis kirjoittaa tuosta levystä, mutta päädyin lopulta sitä seuranneeseen Joined Up Talkingiin (2000), jolta ennestään tuttu oli vain kyyninen mutta menevä It's a Girl Thing. Minulla ei ollut mitään kummempia odotuksia levyn suhteen, joten olen erittäin posiitivisesti yllättynyt. Joined Up Talkingilla yhtye – tai siis Jake Shillingford + muut – jätti viulut ja romantiikan vähemmälle ja sai aikaan oikein virkeästi ja monipuolisesti poppaavan levyn, jolta löytyy niin vimmaista ja ilkeää rokkausta, sävykkäämpää, nostattavaa poppausta kuin herkistelyäkin. Lähes kaikki toimii, vaikkakin biisijärjestystä olisi etenkin levyn puolivälissä voinut vielä viilata; ilkeiden rokkausten ja herkkien poppausten vuorottelu ei vain täysin toimi, vaikka biiseissä ei mitään vikaa olekaan.

Jos levyä tarkastelee brittipoplinssin kautta, niin ehkä kiinnostavimmaksi biisiksi nousee Sunday Tongue, jossa Shillingford laulaa juhlien päättymisestä ja niiden jälkeisistä fiiliksistä yhtälailla herkästi kuin ilkeästikin. Kannattaa kuunnella tarkkaan. Mitä tulee My Life Storyn juhliin, niin ne eivät olekaan vielä täysin ohi. JUT:n jälkeen yhtye lopetti, mutta on vuodesta 2006 saakka keikkaillut silloin tällöin, ja heidän facebooksivuiltaan löytyy tiedote, jonka mukaan heillä olisi useampikin keikka Briteissä marraskuussa ja uusiakin biisejä olisi silloin kuultavissa. Hienoa!

Posted in , , , | Leave a comment

#246 Be Here Now

By | Published torstai 29. marraskuuta 2012

Cocaine is a hell of a drug


Julkaisuvuosi: 1997
Ensikosketus: 2005
Helmeilevimmät biisit: My Big Mouth, Stand By Me ja I Hope, I Think, I Know
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus:
6.0

Vuonna 1997 Oasis oli maailman huipulla. Bändin kakkoslevy (What's The Story) Morning Glorya myytiin kuin vettä Saharassa ja kaksi loppuunmyytyä konserttia 150 000 ihmistä vetävällä Knebworth Parkilla nostivat yhtyeen itseluottamuksen stratosfääreihin. Lopputulos onkin musiikillinen kuva kokaiinin yliannostuksesta.

Be Here Now ei voisi alkaa juuri muulla äänellä kuin lentokoneiden hurinalla. Nyt ollaan niin monessa mielessä isouden äärellä, ettei levyä kuunnellessa voi kuvitella itseään muuna kuin vaatimattomana muurahaisena. Biisien kestot ovat lähes poikkeuksetta yli viisiminuuttisia, eikä parin ensimmäisen levyn jämäkkyydestä ole kuin rippeet jäljellä. Eikä biisien nimissäkään ole säästelty. D'You Know What I Mean, Magic Pie ja It's Gettin' Better (Man!!) ovat nimiä, jotka eivät voi syntyä muuta kuin manchesterilaisessa, kokaiinin ja oluen kyllästämässä päässä.

Jos levyn pöhöttyneisyydestä ja massiivisuudesta pääsee yli, mikä on tehtävä sinänsä, on ilmaisu silkkaa Oasista. Niin hyvässä kuin pahassakin. Melodiat ovat Noel Gallagherin sävellyskynälle omaisesti tarttuvia ja vetoavia. Mutta kun laadunvalvonta on ollut vähän turhankin itsevarmaa, niin hyvätkin kappaleet kärsivät aivan tolkuttomasta toistosta. Pitkissä kappaleissa pitäisi olla tarpeeksi muuttujia, että ne jaksavat kiinnostaa koko kestonsa, mikä on ilmeisesti studiossa unohtunut totaalisesti. Toisaalta kertomusten mukaisilla päihdemäärillä en sitä ihmettele.

Be Here Now on vaikea levy, mutta ei vaikean levyn käsitteen mukaisesti. Be Here Now on vain niin yliampuva joka suunnalla, ettei sitä voi kerta-annoksena nauttia millään. Siksi suosittelenkin levyn nauttimista pienissä annoksissa. Silloin siitä voi saada jotain muutakin irti kuin yliannostuksen.


Posted in , , , , , , , | 2 Comments

#241 Wake Up!

By | Published keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Tervetuloa herätysjuhlille!

Julkaisuvuosi: 1995
Ensikosketus: Hyvin kauan sitten
Helmeilevimmät biisit: Fairfax Scene, Reaching out from Here, Wilder
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
8,1


Rate Your Musicissa lueskelen mieluiten arvioita, joissa ruoditaan levyjä biisi kerrallaan. Vaikka tämä ei teekään oikeutta albumille taiteenlajina (kyllähän hyvä levy on rutkasti enemmän kuin osiensa summa), ajattelin testata samaa tässä ja nyt. Koittakaa jaksaa, kirjoituksesta tullee pitkähkö.

The Boo Radleys aloitti uransa kenkiintuijottelelijoina, mutta vuonna 1995, brittipopin myydessä kuin Oltermanni ja Ruispalat, myös The Boo Radleys sai osansa menestyksestä melodisella, kevyen psykedelisellä ja laadukkaan poppaavalla Wake Up! -levyllään. Tämä nuoruuden suuri suosikkini on ollut autossa työmatkamusiikkina muutaman päivän. Levyn avaus (ja suurin hitti) Wake Up Boo! onnistuu samanaikaisesti sekä hymyilyttämään että vallan kamalasti ahdistamaan sateisina ja pimeinä marraskuun aamuina. Rivakan temmon, kivan kitarasoundin ja mahtavan c-osan vuoksi biisiä ei pysty vihaamaan, vaikka positivisuutta onkin annosteltu kauhakuormaajalla ja vaikka torviosasto vie biisin aika viihteellisiin tunnelmiin.

Seuraavan biisin kohdalla (Fairfax Scene – mikä ihana kappale!) olen jo iloinen siitä, että minulla ylipäänsä on työpaikka, jonne aamuisin mennä (ei mikään itsestäänselvyys humanistille!) ja että asiat ovat muutenkin tolallaan. ”Oh come on listen to me, I can’t complain I got it easy. I’ve got everything I thought i always wanted.”

Wake Up Boo!:n tavoin It’s Lulu on myös kovasti hitikäs. Biisiä rasittavat samat vaivat kuin Wake Up Boo!:takin, mutta samat ominaisuudet myös tekevät biisistä kivahkon rallattelun. Tyystin muuta on levyn neljäs biisi, Joel, joka on erinomainen esimerkki siitä, että The Boo Radleys ei tee edes hittilevyä helpoimman kautta. Reilussa kuudessa minuutissa ehditään aloitella rauhallisesti Paul McCartneyn The Beatles-biisien hengessä, upottautua groovaavaan meluun ja noin kolmen ja puolen minuutin kohdalla porskutella hetkeksi takaisin pinnalle koukukkaalla laulumelodialla, minkä jälkeen onkin hyvä ambientkelluskella lähtöpisteen kautta maaliin.

Find the Answer Within -kipaletta eivät pysty pilaamaan edes torvipörähtelyt, sillä biisissä on hienoa rumpalointia, mahtavaa kitaransoittoa, upea kertosäe, mainio kertosäettä edeltävä mikälie (pre-chorus kait) ja sopivan löydä c-osa. Noin sitä pittää!

Reaching out from Here on puolestaan albumin hienoin biisi. Melankolinen slovari, jossa on kertosäe, jonka vuoksi Gallagherin veljekset olisivat vaikka loikanneet ManUn joukkoihin sekä c-osa ja kitarasoolo, joista tulee mieleen Neil Young hyvänä päivänä. Eikä biisissä ole kerrassaan mitään ärsyttävää! Kolme minuuttia silkkaa poptäydellisyyttä.

Martin, Doom It’s Seven O’Clock piinaa ensimmäiset noin 40 sekuntia herätyskellon äänillä (tässä vaiheessa levyä olen yleensä jo kotimatkalla, muuten lätty lentäisi ulos Rellun ikkunasta), mutta käynnistyttyään paljastuu mainion häröileväksi popbiisiksi, jota rasittaa se, että mieleen tulee Brainpool, ruotsalainen kakkosdivaritason voimapopbändi, jota nuoruudessani kuuntelin samaan aikaan kuin Wake Up!ia.

Stuck on Amber puolestaan on noin puoli minuuttia huuliharppua ja huohotusta, kunnes biisi heittäytyy pavementiksi noin pari vuotta aiemmin, kuin Blur keksi kokeilla samaa temppua. Valitettavasti The Boo Radleys on liiankin kunnianhimoinen poppoo, sillä loppupaisuttelun jouset saavat bändin kuulostamaan noin tusinalta itseään huonommalta bändiltä, jotka brittipoppäissään yrittivät kuulostaa majesteettiselta.

Kahdeksan erinomaisen mutta venkoilevan biisin jälkeen alan tavallisesti vähän väsyä, eikä Charles Bukowski Is Dead auta lainkaan. Asiat eivät ole hyvällä mallilla, jos hassuttelu naurattaa enemmän laulajaa kuin kuulijaa. Toki alle kolmen minuutin biisi ehtii lipsahtaa hupsuttelusta happotripiksi - eihän tämä muuten olisi Boo Radleys -levy! Bukowski-biisi seuraava 4am Conversation ei musiikkiesityksenä ole ikimuistoinen, mutta on se kuitenkin sen verran rauhallinen ja kaunis kappale, että edellisen biisin aiheuttama tympääntyneisyys laantuu. 

Yhdestoista raita, Twinside, on yksi levyn monista hienoista ja hitikkäistä joskin hivenen paisuneista popbiiseistä, mutta vielä parempaa on tulossa: Yesterday-pianolla starttaava Wilder on The Beatlesia, kaunista ja upea päätös vaiheikkaalle albumille. Noin kymmenen vuotta sitten Robbie Williams myi Wilderin kaltaisilla mutta huonommilla slovareilla enemmän levyjä kuin ihmisjärki kykenee ymmärtämään.

Wake Up!:in jälkeen The Boo Radleys päätti julkaista kaupallisen itsemurhan, joka valitettavasti onnistui yli kaikkien odotusten. C’mon Kids oli kaupallisesti valtava floppi, mutta musiikillisesti laadukas, mielenkiintoinen ja meluisa vastinpari hittilevylle. Suosittelen tutustumaan molempiin. Ainakaan rahasta urakka ei jää kiinni, sillä molemmat levyt maksavat huuto.netissä kolikon tai pari.

Posted in , , | Leave a comment

#70 Sing When You're Winning

By | Published tiistai 10. tammikuuta 2012

"VICTORY!", sanoi Robbie, kun miehestä tuli Sing When You're Winningin myötä maailman suurin pop-tähti



Julkaisuvuosi: 2000
 Ensikosketus: 2000
Helmeilevimmät biisit: Let Love Be Your Energy, Supreme, The Road to Mandalay
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
8,0

Ja teemaviikko jatkuu! Seuraavaksi sanoja hieman omasta ihka ensimmäisestä hankkimastani levystä, joka eksyi hyllyyni aikoinaan Fazerin musiikkikerhon kautta. En ole oikeastaan edes ihan varma, miten lopulta päädyin valitsemaan juuri tämän levyn. Muistan kuitenkin, että sen saatuani en siitä edes kovin paljoa Supreme-hittiä lukuunottamatta pitänyt ja levyn kansilehtisen sisällä heiluneet alastomat Robbie Williamsit antoivat mulle miehestä vähän vinksahtaneen kuvan. Kummastusta aikoinaan herätti myös levyn kansikuva: yhdeksän vuotiaana en voinut mitenkään ymmärtää miten kanteen oli saatu monistettua viisi Robbie Williamsia! Ihan älytöntä.

2000 oli kuitenkin Robbie Williamsin vuosi - menestyksekkäiden kahden ensimmäisen levyn jälkeen brittiläisellä Williamsilla oli loisto mahdollisuus ottaa koko maailma haltuun. Ja Robbiehan otti: Sing When You're Winningiä on myyty tähän päivään mennessä 5,5 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti. Se on levy, jossa yhdistyvät Robbie Williamsin charmikas ääni, mainiot pop-kappaleet ja hurmaavan idioottimaiset ja vammaiset sanoitukset "You be dating a teacher/you'd rather shag a manic street preacher". Lopputulos on täydellinen - Robbie onnistuu naittamaan levylle kaikki ainekset mitä hyvin myyvä pop-lätty vaatii.

Levy on "levynä" yllättävän antoisa ja monipuolinen - mukana on niin rokahtavampaa kamaa (Rock DJ, Kids) kuin täysverisiä ballaadejakin (The Road to Mandalay, Better Man). Kaiken kruunaa levyn radiohitti Supreme, joka on ihan oikeasti yksi 2000-luvun parhaita yksittäisiä kappaleita. Se onnistuu vieläkin saamaan hymyn huulille - ihan samanlaisen hymyn, kuin sille yhdeksän vuotiaalle Juholle, joka ihan summan mutikassa nappasi Robbie Williamsin Sing When You're Winningin Fazerin levyesitteestä tilaukseen.

Olisi sitä voinut huonomminkin ensilevyn valita, eh?




Posted in , , , | 1 Comment

#24 Noel Gallagher's High Flying Birds

By | Published perjantai 21. lokakuuta 2011

Levy päivässä on saanut jälleen uuden kirjoittajan. Minä olen siis Lauri, johon on voinut törmätä paristakin blogista ennen tätä. No You Girls Never Know ja Cigarette burns ovat ne pari blogia. Olen kirjastotäti, joka rakastaa popkulttuuria ja elää sitä täysillä. Levyjä on enemmän kuin nykyisessä työpaikassani ja keikoilla tulee käytyä aina kuin vain kiireiltäni ehdin. Musiikkimaku risteilee kaikkialla brittipopin, post-punkin, elektronisen musiikin, hip hopin, rockin ja vanhan melodisen punkin välissä. Tätä tulette siis minulta jatkossa saamaan tässä blogissa.



Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: Viikko ennen julkaisua, eli pari viikkoa sitten
Helmeilevimmät biisit: Dream On, If I Had A Gun... ja (I Wanna Live In A Dream In My) Record Machine
Löytyykö levyhyllystä: Ei, vielä


Levyn huumaavuus:
8.4

Oasis oli yksi maailman suurimmista rock-yhtyeistä, joka hajosi huipulla ja vielä kunnon rytinällä. Kuten kaikki vähänkään bändiä seuranneet tietävät, jakautui bändi lopulta kahtia, Liam ja muu bändi perustivat Beady Eyen, jonka debyytti tuli jo alkuvuodesta ja Noel lähti täysin yksin soolouralle. Pitkään odotettu soololevy näki maanantaina vihdoin päivänvalon.

Itse odotin Noelin soololta todella paljon. Oasiksen kaksi viimeisintä levyä osoittivat sen, että Gallagherin veljeksistä lahjakkaampi osaa ja haluaa tehdä myös muutakin kuin kertosäevetoisia kitararock-kappaleita. Soololta voisi odottaa siis jotain aivan uutta ja rohkeaa, jota mies ei olisi Oasiksen kanssa voinut koskaan tehdä.

Noel Gallagher's High Flying Birds ei kuulosta Oasikselta, mikä on hyvä juttu, koska kukaan tuskin olisi halunnut miehen jämähtävän kokonaan menneeseen, mutta tyylillisesti se ei ole ihan sellainen irtiotto, kuin olisin uskaltanut kuvitella. Sovitukset ovat kylläkin massiivisempia kuin miehen musiikissa koskaan. Torvet ja jouset soivat komeasti ja isosti koko levyn, eivätkä tunnu vain päälleliimatuilta instrumenteilta, jotta soundista saataisiin isompi. Ne ollaan sovitettu tyylikkäästi ja komeasti levylle.

Gallagherin sävellystaitoja tuskin tarvitsee sen enempää kerrata, joten sanon vain, että biisit ovat poikkeuksetta todella hyviä koko levyn. Jokaisessa biisissä on tarttumapintaa todella paljon, joten biisit jämähtävät kerralla takaraivoon ja pysyvät siellä todella sitkeästi. Se mitä jään kaipaamaan on tietty spontaanius ja räväkkyys. Levy kuulostaa hyvin tuotetulta ja tarkkaan harkitulta, mutta jopa ehkä liiallisuuksiin asti. Vaaran tuntua tai Oasiksesta tuttua "in your face"-asennetta ei ole tarttunut levylle pätkääkään, mikä ei varmasti ole ollut tarkoituskaan, mutta nyt levyltä ei välity tunteita, jotka vetäisivät lopullisesti puoleensa.

Noel Gallagherin ensimmäinen soololevy on taidokas ja hyviä biisejä täynnä oleva levy, jolta olisi vain voinut odottaa enemmänkin. Näillä biiseillä ei vielä stadioneita huudateta. Nyt odotukset kääntyvätkin ensi keväänä tiettävästi julkaistavaan toiseen levyyn, jonka mies on tehnyt Amorphous Androgonous-poppoon kanssa, joka aikoinaan remixasi Oasiksen Falling Down biisistä 22-minuuttisen psykedeliaeepoksen. Siltä voi odottaa jo jotain aivan muuta. Mitä sitten veljesten keskinäiseen taisteluun tulee, niin Beady Eye jää rannalle uikuttamaan tämän edessä, vaikka sillä spontaaniutta ja vaaraa onkin aivan eri tavalla. Kun vain olisi biisejäkin.

Posted in , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.