Näytetään tekstit, joissa on tunniste indie pop. Näytä kaikki tekstit

Viikon levyt yhdellä kertaa 5

By | Published perjantai 26. toukokuuta 2017

                     Indierockin veteraaneja

Euroviisut on taas kerran ohi. Voittaja oli Portugali, edustajanaan Salvador Sobral, joka on julkaissut aiemmin yhden levyn, nimeltänsä Excuse Me (2016). Kuuntelin sitä pari biisiä, ja lopetin sitten, mutta kaipa se on ihan tyylissään toimivaa. Alusta loppuun olen taas kuunnellut lähinnä indie rock-levyjä, jotka löytyvät alta. Tekijöinä on pitkän linjan bändejä ja artisteja, jotka ovat olleet minulle tätä ennen lähinnä nimeltä tuttuja/suht vähän kuunneltuja.

Monster Movie: Keep the Voices Distant (2017)
Slowdive julkaisi äskettäin oikein onnistuneen paluulevyn. Sitä ennen myös yhtyeeseen kuuluvan Christian Savillin Monster Movie julkaisi uuden levyn. Monster Movie on oikeastaan vain indiebändi muiden joukossa, mutta tarjoilee 6. levyllään silti varsin toimivaa indietä poprokkausta. Shouldn't Stray from the Shadows antaa hyvää kuvaa bändin menosta.

Afghan Whigs: In Spades (2017)
Käsittääkseni Afghan Whigs oli yksi -90-luvun kiinnostavammista yhdysvaltalaisista indie rock -bändeistä, ja uudella levyllään bändi on yhä omaleimainen. In Spades onkin laadukas, itsevarma ja vahvatunnelmainen indie rock -levy. Levyn alkupuolelta löytyy sen mieleenjäävimmät biisit, vimmainen Arabian Heights ja sävykkäämmin etenevä Demon in Profile.

Grandaddy: Last Place (2017)
Grandaddykin oli -90-luvun indiesuuruuksia, vaikka taisikin jäädä hitusen Mercury Revin ja Flaming Lipsin (jolta on ilmestynyt uusi elekronisesti leijuva levy) varjoon. Uutukaisellaan bändi on yhä niin kevythärö, nuhjuinen kuin koskettava. Way We Won't edustaa suorempaa indietä poprokkausta, This is the Part taas lähes epätoivoista lähestyvää indieherkistelyä.

Aimee Mann: Mental Illness (2017)
Aimee Mannkin on pidemmän linjan arvostettu tekijä, jonka ura alkoi bändissä jo -80-luvulla ja soolourakin on ollut käynnissä jo päälle 20 vuotta. 9. levyllään hän keskittyy vain ja ainoastaan indie-herkistelyyn, ja jokainen levyn biseistä on nättiä, haikeaa ja melodista folk-americana-indietä Patient Zeron tyyliin. 

Juliana Hatfield: Pussycat (2017)
Mannia rosoisempi Juliana Hatfield on uusimmalla levyllään särmikäs ja poliittisesti kantaaottava – ainakin Rhinoceroksen (laini ”Her name is Melanie/ She's from Slovenia/ An illigal immigrant/ He Paid to sneak her in”” kertonee kenestä laulussa lauletaan), ja ehkäpä myös Short Fingered Manin ja Kellyannen voi tulkita näin – mutta samalla myös tutusti mutta toimivasti indie poprock. 

Blondie: Pollinator (2017)
New wave -legenda Blondien uutukainen on varsin toimiva kokonaisuus. Biisi toisensa jälkeen on ilahduttavan iskevä ja menevä, vaikkakaaan ei varsinaisesti yllättävä. Tasokkaat biisit on myös totetutettu bändille sopivasti. Saundit ovat retrot ja Debbie Harryn äänessä ja tulkinnassa on elämänviisautta ja rosoa. Long Time edustaa levyä hyvin, When I Gave Up taas on muita biisejä herkempi ja Love Level muita pirteämpi ja yllättävämpi poppis.

Paramore: After Laughter (2017)
Paramoren musisointi ei ole aiemmin kiinnostanut, mutta uutukaisellaan bändi on uudistanut saundiaan ja tyyliään sen verran, että minullekin toimii. -80-lukuvaikutteinen popsaundi, surua ja pettymyksiä käsittelevät tekstit ja Haley Williamsin lempeä tulkinta ovat kaikki onnistuneita. Told You So ja herkästi alkava Fake Happy edustavat tarttuvampaa poppailua, kun taas päätösbiisi Tell Me How poppaa hellemmin. 

Posted in , , , , , , , , , | Leave a comment

Viikon levyt yhdellä kertaa 1

By | Published keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

                     Brittipoppausta ja amerikanindietä
  
Tämän vuoden puolella ei ole tullut bloggailtua paljonkaan – ainoastaan kolme kertaa – eli johtopäätös olkoon, että yhteen levyyn keskittyvien levyarviointien kirjoittelu ei ole oikein lähtenyt. Koska bloggailu kuitenkin kiinnostaa ja ihan kiinnostavia ja kuunneltavia levyjäkin julkaistaan jatkuvasti, niin kehittelin tälläisen tekstityypin, jota kutsun nimellä Viikon levyt yhdellä kertaa. Ja tarkoituksena on nyt siis kerran viikossa julkaista bloggaus, jossa kerron levyistä (niin EP:istä kuin kokopitkistä) joita olen viimeisten päivien aikana kuunnellut. Tällä tavoin pääsen kirjoittamaan myös levyistä, joista ei muuten tulisi kirjoiteltua. Tästä lähtee!

The Big Moon: Love In The 4th Dimension (2017)
Big Moon on brittipoppia: kuivakkaa, kevyesti kyynistä ja ihanasti melodista kitarapoppista. Bändin debyyttilevyllä on paljon hienoja biisejä, etunenässä sinkkuina julkaistut Sucker, Cupid, Silent Movie Susie ja todella nätti Formidable, mutta myös muut biisit, kuten vaikkapa poikkeuksellisen energinen Bonfire ja kuivakkaampi The Road, ovat hyvin vahvoja esityksiä. Brittipopfanina Love In The 4th Dimensionista on helppo innostua.

Desperate Journalist: Grow Up (2017)
Big Moonin tavoin myös Desperate Journalist olisi sopinut hyvin -90-luvulle poprokkaamaan. Etenkin Jo Bevan palauttaa laulannallaan mieleen brittipoppareita, päällimmäisenä Genen Martin Rossiterin. Alkuun tuntuukin, että Bevanin laulanta onkin se mieleenjäävin asia Grow Upilla, mutta kyllä ne tummanpuhuvast poprokkaavat biisitkin paljastuvat muistettaviksi, kuten vaikkapa Be Kind ja herkkä Radiating osoittavat.  

PINS: Bad Thing (2017)
Manchesterilainen PINS  musisoi jossain Raveonettesin ja Savagesin välimaastossa, eli sen biiseistä löytyy niin retroa poprockausta kuin post-punkin sävyjä. Uusimmalla EP:llään he versioivat Joy Divisionia (Dead Souls) ja saavat vieraakseen itsensä Iggy Popin (Aggrophobe), mutta pärjäävät ehkä parhaiten poprokatessaan ihan omin avuin  tiukasti ja niukasti nimibiisillä ja All Haililla.

Club De Lay: Loviisankatu EP (2017)
Lahtelainen Club De Laykin on julkaissut vastikään EP:n, ja PINSin EP:n tavoin mukaan ei ole päätynyt yhtään ”turhaa” biisiä. Mukavan monipuolistakin meno on; kuuden biisin joukkoon mahtuu niin symppis poppis A Song, kuin kiivaammat Halo ja nimibiisi, sekä ylväästi poppaava Kite. Club De Lay on aiemminkin osannut (britti-)poprokata, mutta nyt meno on – kiitos vahvojen biisien ja niiden hyvän toteutuksen – vielä erityisempää kuin aiemmin. 

Happyness: Write In (2017)
Vaikka Happyness onkin brittibändi, niin kansallisuudestaan huolimatta se kuulostaa aivan täysin Atlantin takaiselta kitararokkibändiltä tyyliin Wilco. Mutta se ei tietenkään haittaa, etenkään jos biisit ovat näin mainioita ja levykokonaisuus ylipäätään on niin miellyttävä kuin Write In on. Sanoisin, että tämä voisi olla kesän tai ainakin kevään 2017 huoleton, ajaton ja rento poprokkilevy. Anna, Lisa Calls on levyn energisin biisi, muuten meno on suht' levollista.

Spoon: Hot Thoughts (2017)
Spoon tuntuisi olevan yksi omaleimaisimmista nykyisistä indie rock -bändeistä. Suuri kiitos menee tietenkin laulaja Britt Danielille, mutta ylipäätään bändin musisoinnissa on jotain todella innostavaa. Spoon osaa rokata, mutta tarjoaa myös jatkuvasti yllätyksiä. Hot Thoughtsilla yllätyksestä käyvät elektronisesti tanssittava Pink Up ja modernista jazzista käyvä päätösbiisi Us. Muuten bändin yhdeksänneltä levyltä löytyy takuuvarmaa Spoonia, kuten Can I Sit Next to You. 

NE-HI: Offers (2017)
Siinä missä Spoon on omaleimainen, niin NE-HI taas vaikuttaisi olevan melko tyypillinen USA:lainen indiebändi: rennosti ja hitusen huolimattomasti poprokkaava bändi, joka taitaa melodisen, tarttuvan ja viihdyttävän biisin teon. Kakkoslevy Offersille he ovat saaneet niitä aikaiseksi useammankin, kuten vaikkapa Buried On The Moonin, Stay Youngin ja herkemmän Everybody Warned Youn. Sinänsä Offers tarjoaa vain huoletonta ja symppistä poprokkia, mutta eihän sitä aina muuta tarvitsekaan.

Posted in , , , , , , , , , , | Leave a comment

#506 Yours Conditionally

By | Published tiistai 14. maaliskuuta 2017

              Retrosaundia ja moderneja naisia


 
Julkaisuvuosi: 2017
Ensikosketus: 2017
Helmeilevimmät biisit: Ladies Don't Play Guitar, Matrimony, Baby Don't Believe
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                    7.2
Alkuvuodesta ei ole lopultakaan ilmestynyt montaakaan levyä, jotka olisivat innostaneet minua kirjoittamaan niistä. Norjalaisen Sondre Lerchen uutukaisesta olisi voinut periaatteessa kirjoittaa (tuttua Lercheä, muutama tanssittavampi biiisi, olisin namedropannut ainakin Aztec Cameran ja Dutch Unclesin), niin kuin myös toisen norjalaisen, Ine Hoemin, kakkoslevystä (skandipoppia Lykke Lin ja Jennie Abrahamsonin välimaastossa), mutta siinäpä ne. Mutta nyt vaikuttaisi siltä, että useampikin vakiintuneempi indiesti poprockaava bändi on julkaissut tai julkaisemassa levyä – Shins julkaisi uutukaisensa ihan äsken, ja tänä perjantaina ilmestyy ainakin Real Estaten ja Spoonin uudet levyt – joten kaipa sitä voi aktivoitua hetkeksi bloggailemaan.

Kun kirjoitin aikanaan Tenniksen kolmannesta levystä, olin hitusen pettynyt ja toivoin, että duon (ihanasti laulava Alaina Moore ja ihanasti kitaroiva Patrick Riley) seuraavalla levyllä olisi enemmän menoa ja pontevampaa rummutusta. Niin ei oikeastaan ole tapahtunut, mutta kyllä Tennis on silti petrannut tekemisensä tasoa. Yours Conditionally on levynä ehyt ja vaivaton, ja tarjoaa odotetusti vahvasti -70-lukua henkivää tunnelmointia. Varsinaisia hittejä levyltä ei löydy, mutta ihan tarpeeksi tarttuvuutta ja etenkin kauneutta biiseissä – kuten vaikkapa In The Morning I'll Be Better osoittaa – kuitenkin on.

Posted in , , , | Leave a comment

#485 One Day All Of This Won't Matter Anymore

By | Published maanantai 5. syyskuuta 2016

                  Seesteisesti tunnelmoiden



Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Come On Poet, Sweetest Grape On The Wine
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
7.0

Slow Club on Sheffieldistä ponnistava tyttö-poika -duo, joka julkaisi elokuun puolella neljännen levynsä. Minulla oli sellainen käsitys – perustuen lähinnä Two Cousins -biisiin, jonka musiikkivideota tuli katsottua aikanaan useammankin kerran – että kaksikko indiepoppaa tarttuvasti ja iskevästi, mutta jouduin levyä kuunnellessani muuttamaan käsitystäni. Tarttuvuus ja etenkin iskevyys on levyllä vähissä ja pääpaino on seesteisellä ja vakavahenkisellä tunnelmoinnilla, jossa painottuu välistä americana, välistä taas -70-lukua/-80-luvun alkua henkivä rock/rnb/soul. Toinen osittain vääräksi osoittautunut käsitys oli – taas perustuen lähinnä Two Cousins -biisiin – että yhtyeen tyttö eli Rebecca Taylor olisi päävastuussa laulamisesta. Levyllä kuitenkin myös kaksikon poika eli Charles Watson on päävokalistina puolella biiseistä, joihin kuuluu myös raskassoutuinen videobiisi Ancient Rolling Sea. Watsonin laulamat biisit osoittautuvat helpommin mieleenjääviksi, koska niissä yksinkertaiset popkoukut eivät ole täysin kadoksissa. Etenkin John Lennonin rakkauslaulut mieleen tuova Sweetest Grape On The Wine ja kevyesti diskoileva Tattoo Of The King ovat lempeitä, haikeudestaan huolimatta hyvälle tuulelle saavia poppauksia. Ei Taylorinkaan laulamissa biiseissä kummempaa vikaa ole, ne vaativat vain enemmän keskittymistä siihen mitä Taylor tarkalleen ottaen laulaakaan. Keskittynyttä kuuntelua vaatii siis mm. niin hätäisesti hölkäten etenevä videobiisi In Waves, kiinnostavan tunnelman luomisessa onnistuva Come On Poet kuin piilobiisinä levyn päättävä nimibiisi.

Kuuntelin mielenkiinnosta myös duon aiemmat levyt, ja kyllä, oikeassa olin, aiemmilla levyillä on ollut enemmän tarttuvuutta ja iskevyyttä, ja Taylor on ollut päävastuussa laulamisesta, vaikka Watsonillakin on ollut muutama soolobiisi per levy. Tyyli ei varsinaisesti kuitenkaan ole muuttunut – aiemmillakin levyillä on herkkiä, pienemmin toteutettuja biisejä – duo on vain sattunut tekemään alakuloisemman, seesteisemmän ja vähemmän revittelevän levyn kuin heidän aiemmat levynsä. Kolmoslevy olikin välistä sen verran voimallisesti poppaava ja tunteita paisutteleva – kuten vaikkapa Suffering You, Suffering Me osoittaa – että oikeastaan ei ole mikään ihme, jos kaksikko halusi nyt ottaa rennommin ja lähinnä vain herkistellä ja fiilistelllä.

Posted in , , , | Leave a comment

#484 Muzik

By | Published torstai 1. syyskuuta 2016

                 Vielä tarpeeksi lämpimästi


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Limbo, Both
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.
 
Levyn huumaavuus
                                    8.3
 
Espanjalainen Delorean on tehnyt kesäistä, lämmintä indietanssitusta vuoden 2009 Ayrton Senna EP:stä lähtien. Sitä seurannut kokopitkä Subiza tarjosi tanssieuforiaa koko kestonsa ajan, kun taas Apar, bändin neloslevy – jolla usealla biisillä laulaa taustoja Au Revoir Simonen Erika Spring – eteni pääosin rauhallisemmin ollen enemmänkin lempeää indiepopitusta Shout Out Loudsin Optican malliin. Muzikilla syke ja tanssitus on taas jatkuvaa, mutta lämpöä on asteita vähemmän menon ollessa syvemmin koneilevaa kuin aiemmilla levyillä. Koneilu ei kuitenkaan äidy liian haastavaksi ja onneksi lämpöäkin on jäljellä tarpeeksi, joten niin kokonaisuus kuin yksittäiset biisit, kuten Both, tempaavat vähitellen mukaansa. 

Posted in , , , , | Leave a comment

#483 Till The Tomb

By | Published keskiviikko 31. elokuuta 2016

                Sielukasta indietanssitusta


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Glazed, Soft Like Clay, U Say, Slide To The Side
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                                8.7
Uusiin bändeihin tutustuessa on aina vähän epävarmalla pohjalla. Kysymykset kuten ”Keitä nää oon?”, ”Onks nää vaan kopioita?”, ”Voiks näistä pitää?” pyörii helpostikin mielessä. Tällaisia kysymyksiä pyöri mielessäni kuunnellessani minulle uuden tuttavuuden, brittikolmikko Beaty Heartin, toista levyä, mutta vähitellen onnistuneiden biisien voimalla kysymykset ja epävarmuus kaikkosivat mielestäni ja heittäydyin vain nauttimaan bändin tyylikkäästä, lempeästä ja rennosta indiepop-elektro-soul-musisoinnista.

Vaikka levy alkaakin kahdella viileällä ja hitusen liikaa tyylittelevällä biisillä, ja kyseiset biisit ovat myös levyn videobiisit, eli Flora ja Raw Gold, niin levyn tarjonta painottuu rentoon indie-elektro-poppaukseen, kuten kolmas videobiisi Soft Like Clay, sekä aistilliseen, lempeään indie-souliin, kuten tekstissään niin saunan kuin Draken namedroppaava Glazed. Levyllä on tiettyjä biisejä, joilla bändin vaikutteet, eli ainakin Animal Collective, kuultavat vielä läpi, mutta pääosin Beaty Heart erottuu muista indie-tanssittajista – esim. Cut Copysta ja Friendly Firesista – rennommalla, sielukkuutta ja fiilistelyä suoran tanssittamisen sijaan painottavalla tyylillään.

Posted in , , , | Leave a comment

#482 Luxury Alone

By | Published tiistai 30. elokuuta 2016

                                      Unessa ja hypnoosissa


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Heaven's Hounds, The Ladder, Days
Löytyykö levyhyllystä: Bandcamp, Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   
                                  7.8


Vuonna 2012 Weird Dreamsin julkaistessa debyyttinsä – jolta löytyy mm. tämä lempeästi indiepoppaava helmi – kyseessä oli vielä kokonainen bändi. Nyt toisella levyllään Weird Dreams on kutistunut bändistä sooloprojektiksi, ja sen ainoa virallinen jäsen on Doran Edwards. Musiikillisestikin muutosta on tapahtunut, vaikkapa kitaroita kuuluu huomattavasti vähemmän, mutta sama hypnoottinen, kevytpsykedeelinen sävy on säilynyt.

Lempeä poppauskaan ei ole täysin kadonnut; alun Binary, Heaven's Hounds ja The Ladder ovat varsin vaivattomasti soljuvia, lumoavia indiepoppauksia vahvoilla 1980-luvun sävyillä. Mutta alun jälkeen Edwards alkaa näkeä oudompia unia, joiden aukeneminen vaatii hiljentymistä ja kärsivällisyyttä. Annoin levyn loppupuolellekin kuitenkin mahdollisuuden, ja lopulta myös aluksi eniten vaikeuksia aiheuttanut seitsenminuuttinen äänimaisemointi Fantasy Buildingkin alkoi toimimaan, jos ei muuna niin taustakohinana. Ja jos sitä ei joka kuuntelukerta jaksa, niin ainahan sen voi skipata. Pääseepä sitten vähän nopeammin kuuntelemaan levyn päättäviä unenomaisia ja kauniita tunnelmointeja, Chalk Crawlsia, Calmia ja Daysia. 

Kaiken kaikkiaan Luxury Alonella Doran Edwards todistaa, ettei ole pelkkä indiepoppari vaan näkemyksellinen artisti, joka taitaa toimivien indiepoppausten teon lisäksi myös omaperäisen kokonaisuuden luomisen. Ehkä siirtymän soljuvuudesta haastavampaan tunnelmanluontiin olisi voinut tehdä sujuvamminkin, mutta eihän kaiken musiikin tarvitse olla niin helposti aukenevaa.

Posted in , , , | Leave a comment

#481 Endless Summer

By | Published maanantai 29. elokuuta 2016

                Kesä, kitarat ja kirkas taivas


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: While You're Half a World Away, What You Do Is up to You, A Head Full of Attitude
Löytyykö levyhyllystä: Bandcamp, Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   
                                  7.9

Kaipa nyt voi jo puhua ainakin alkusyksystä, eli on ihan sopiva aika palata taas bloggailemaan. Kesätauko on siis taas kerran ohi tässä blogissa, ja tarkoitus olisi taas blogata niin aktiivisesti kuin lähtee, eli ainakin pari kertaa kuukaudessa. Lähinnä tuoreista levyistä olisi tarkoitus kirjoitella, mutta muutamasta vuosien takaisesta levystäkin voi ajoittain juttua tulla. Mutta nyt itse asiaan.

Helsinkiläinen indiesti poppaava ja rokkaava Big Wave Riders on palannut neljä vuotta debyyttikokopitkästään – josta myös tässä blogissa aikanaan kirjoitettiin – ja yhdistelee yhä Madchesteria ja aurinkoista kitarapoppausta varsin toimivasti ja onnistuneesti. Jostain syystä en tempautunut aivan yhtä helposti meininkiin mukaan kuin ekan kokopitkän kohdalla, mutta lopulta tajusin etttä kyllä bändi Endless Summerillakin poprokkaa hyvällä energialla, rehvakkaasti, tarttuvasti ja tarpeeksi sävykkäästikin. Erityisiä onnistumisia ovat poprokkausta painottavat, kirkkaasti soivilla kertosäkeillään valloittavat While You're Half a World Away ja What You Do Is up to You ja baggya henkivä A Head Full of Attitude, mutta myös levyn loput biisit ovat hyvällä tasolla.

Posted in , , , | Leave a comment

#466 The Taste Of...

By | Published tiistai 23. helmikuuta 2016

                        Pehmosti popaten


 
Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Souvenir, You Are My Friend, Love Comes Quickly
Löytyykö levyhyllystä: Bandcamp, Spotify, yms.
 
Levyn huumaavuus

                                   6.7

Jossain vaiheessa muusikon uraa tulee aika coverlevylle. Brittipopin aikaan vuonna 1996 esille tulleen Bluetonesin Mark Morrissille tuo aika tuli viime vuonna. Ja hyvä että tuli; Morriss on saanut aikaan miellyttävän pehmoisesti poppaavan levyn, jolla hän versioi kevyen poprockaavasti Buffalo Springfieldin Rock & Roll Womanin, Laura Braniganin Self-Controllin, Rain Paraden You Are My Friendin, Jesus and The Mary Chainin Almost Goldin, Weezerin Don't Let Gon ja R.E.M.:n Good Advicesin, herkemmin popaten OMD:n Souvenirin, Stranglersin Duchessin ja Madonnan Angelin ynnä porin jazzisti Pet Shop Boysin Love Comes Quicklyn. Löytyy sieltä myös versio Sisters Of Mercyn Lucretia My Reflectionista ja -60-luvun pehmopoppis This Pulloverista.  En ala vertailemaan Morrissin versioita alkuperäisiin sen enempää, mutta LCQ:n sovitus on kyllä ihan hauska, enkä koe että hän kohtelee väärin mitään biisiä. Siksipä ja koska Morrissilla on yhä miellyttävä ääni ja hyvä poptaju, niin levyä kuuntelee oikein sujuvasti ja hyvää mieltä tuntien.

Posted in , , , , | Leave a comment

#464 Gone to the Dogs

By | Published keskiviikko 17. helmikuuta 2016

 Toivoa, toivottomuutta, kesätunnelmia ja koiria


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Race You Down to the Ground, Sideshow Heartbreak
Löytyykö levyhyllystä: Bandcamp, Spotify, yms.


Levyn huumaavuus
                                   7.4
Turkulaisen Matti Jasun kolmen vuoden takainen kakkoslevy Pin On the Map oli syyslevy, kun taas juuri ilmestynyt Gone to the Dogs on enemmänkin kesälevy. Ainakin levyn aloittavat What Goes On ja Light The Lights ovat valoisampaa ja toiveikkaampaa Jasua. Elämä ei kuitenkaan ole edelleenkään vaikeuksista vapaata biisien tarinoissa, joten alakuloisempiakin hetkiä levyltä löytyy. Tunnelmien vaihdoksista huolimatta levy on sympaattinen ja toimiva kokonaisuus, jota kantaa nautittava musisointi, jota kuullaan etenkin Sideshow Heartbreakissä. 

Posted in , , , | Leave a comment

#463 Everybody's Dying to Meet You

By | Published tiistai 16. helmikuuta 2016

                     Kuulasta kitarapoppausta


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Ego Loss, How Do You Do, Tammy
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   7.3
Swaying Wiresin levystä blogatessani mainitsin kuulaan britti-indien, ja nyt sitä on tarjolla kymmenen biisin verran. Flowers on brittibändi, joka indiepoprokkaa toisella levyllään varsin kuulaasti, herkästi, vaivattomasti ja '90-luvunalkumaisesti. Flowers ei edusta millään tavoin vuoden 2016 saundia, mutta heillä on valitsemansa tyyli hallussa ja biisitkin ovat varsin ookoita. Jos Pull My Arm nappaa, niin koko levykin toimii.

Posted in , , | Leave a comment

#462 Hungry Ghost

By | Published maanantai 15. helmikuuta 2016

                         Riemusta alakuloon



Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Obsession, I'm Not Through, The Great Fire
Löytyykö levyhyllystä: Soundcloud, Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                    8.6

Viime viikosta tuli bloggaamisen suhteen väliviikko. Junior Boysin uutukainen ei napannut – ainoastaan Bobby Caldwellin klassikon versiointi herätti suurempaa innostusta – eikä muutakaan levyä tullut mieleen. Mutta tällä viikolla kaikki on toisin; keksin viisi levyä joista kirjoittaa, joten on mahdollista että tästä tulee pitkästä aikaa viiden kirjoituksen viikko. Ekana käsittelyssä on Ok Gon viimeisin, muistaakseni spotifyhin viime vuonna ilmestynyt levy, jota intouduin taas kuuntelemaan viime viikolla ilmestyneet huiman videon ansiosta. Ekalla kerralla en oikein saanut levyyn otetta, ja mieleen jäi vain pari tarttuvampaa biisiä (Obsession ja I Won't Let You Down), mutta tällä kertaa jaksoin kuunnella koko levyn keskittyneesti läpi, enkä antanut edes Another Set Of Issuesin vieraantuneisuuden häiritä liikoja, ja sain huomata että kyllä ne hitusen kierommat poppaukset (I'm Not Through, Bright As Your Eyes) ja myös ne alakulobiisit (pirteyteen pyristelevä The Writings On the Wall ja aidosti alakulolle vallan antavat If I Had A Mountain, lähes Passion Pitin suureelliseen surumielisyteen yltävä The Great Fire ja Lullaby) ovat oikein onnistuneita. Vaikka Ok Go tekee hassunhauskoja ja päänräjäyttäviä videoita tarttuvimmista biiseistään, niin bändissä on myös muitakin puolia. Ja niinhän se on, että aina ei voi olla ylhäällä, vaan pitää tulla myös alas. Se on sitä painovoimaa.

Posted in , , , , | Leave a comment

#459 I Left a House Burning

By | Published tiistai 19. tammikuuta 2016

                     Herkkää tunnelmointia


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Suddenly, Fear, Ways to Remember
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   8.2
Aloitetaan taas tässäkin blogissa kirjoittelu joulutauon jälkeen. Ekana tarkemmassa kuuntelussa on englantilaiselle levy-yhtiölle levyttävän (Battle Worldwide Recordings) turkulaisen Swaying Wiresin äsken ilmestynyt kakkoslevy. Tarjolla on kymmenen tunnelmoivaa, lähes viipyillen etenevää americana-vaikutteista biisiä, joihin Vasas flora och faunan keikkakokoonpanossa esiintyvän Tina Kärkisen laulu tuo sävyjä kuulaammasta britti-indiestä. Levy on ehjä ja kaunis kokonaisuus, mutta myös yksittäisten biisien tasolla Swaying Wires onnistuu. Etenkin ihanan The Sundaysin mieleen tuova Suddenly, painostavasti tunnelmoiva Fear ja pianolle rakentuva koskettava Ways to Remember erottuvat edukseen, mutta biisissä jos toisessakin on hienoja hetkiä, etenkin jos americana/alt.country innostaa. Minua innostaa enemmänkin britti-indie, joten minulle levy on parhaimmillaan vasta keskivaiheesta loppuun, mutta kyllä ne alkupuolenkin biisit, kuten vaikkapa Nowhere, on tehty sovituksiin panostaen ja herkkyydellä, ja alusta loppuunsa I Left a House Burning on oiva levy rauhoittumiseen tai jo muutenkin rauhallisiin hetkiin.

Posted in , , , , | 3 Comments

#449 Mothers

By | Published tiistai 6. lokakuuta 2015

                        Euforista poppausta

 
Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: To My Brother, Namaste, Is there Anybody Out There, Imagination
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.
 
Levyn huumaavuus
                                   9.1

Nyt syyskuun lopussa, lokakuun alussa on ilmestynyt oikein kiinnostavia levyjä, vaikkapa Janet(Jackson)in ja Jori Hulkkosen uusimmat. Ensin mainitun Unbreakable on laadukasta ja ei-tylsää aikuisen ihmisen poppausta ja jälkimmäisen Oh But I Am on laadukasta ja ei-tylsää kokeneen tekijän koneilua. Vielä niitä enemmän innostunut olen kuitenkin Englannin Birminghamista ponnistavan Swim Deepin kakkoslevystä, joka tuo räätävää kuumuutta ja hikistä indiepoptanssitusta pimenevään ja viilenevään syksyyn.

Levy alkaa sopivan mystisesti bändin tavoitteet selväksi tekevällä One Great Song and I Could Change the Worldilla. Kakkosbiisinä kuultava To My Brother tanssittaa hienosti, mutta sitä seuraavat Green Conduit ja Heavenly Moment siirtyvät psykedeelisempään ja vaikempaan poppaukseen, ja eivät välttämättä latista tunnelmaa, mutta kertovat että Swim Deep ei halua vain miellyttää ja tuoda instant pleasurea. Onneksi Namaste palauttaa taas energian ja innon menoon. Sitä seuraa euforinen mutta hillitty rakkauslaulu Is there Anybody Out There, taas hiukan vaikeuskerrointa korottava Forever Spacemen, korkeuksissa ihanasti poppaava Grand Affection, Primal Screamin 1990-luvun alun euforiaa ja vaaraa kanavoiva Imagination, menon onnistuneesti rauhoittava mutta euforian säilyttävä Laniakea ja varsinaisen levyn huipentava tanssieepos Fueiho Boogie, joka tuntuu aluksi hieman irralliselta lisäykseltä, kunnes lähtee kunnolla käyntiin ja saa valtoihinsa. Levyn deluxeversioon kuuluu lisäksi neljä biisiä, joista Caramelise ja Everything Is Possible ovat erittäin ookoita ”euforisen indiepoplevyn viimeinen hidas” -biisejä, Si Si Me Voy tarjoaa tanssittavaa kevytpsykedeliaa ja Hotel California voisi hyvinkin olla sinkkubiisi ja taisikin olla levyn ekan sinkun To My Brotherin b-puoli. 

Mothers voi hyvinkin olla loppuvuoden tapauksia levyrintamalla. Ja jos ei ole, tai siis jos se ei menesty, niin loistava levy se kuitenkin on, jos vain sattuu pitämään tanssittavasta indiestä. 

Posted in , , , | Leave a comment

#448 JR JR

By | Published keskiviikko 30. syyskuuta 2015

                        Veikeyttä ja kaihoa


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Caroline, Listening to Outkast, June 23, 2014
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus

                                   6.5

Dale Earnhardt Jr. Jr. on nykyään pelkkä JR JR. Musiikin puolesta duo ei ole kummemmin muuttunut eli Passion Pitin mieleen tuovaa leijuvaa, veikeyttä ja kaihoa yhdistelevää tarttuvaa poppausta on tarjolla tällä kolmannellakin levyllä. Muutaman kuuntelun jälkeen tosin tuntuu, että levy ei ole aivan yhtä hyvä kokonaisuus kuin kahden vuoden takainen The Speed Of Light, mutta hyviä kertosäkeitä ja onnistunutta surkuvibojen ilmaisua levyllä kyllä piisaa. Caroline on hyvä esimerkki ensimmäisestä ja James Dean toisesta, videobiisi Gonessa kumpikin asia yhdistyy. Päätösbiisi Listening to Outkast, June 23, 2014 taas ansaitsee maininnan ihan nimensä takia, mutta toimii rennossa vieraantuneisuudessaan hyvänä vastapainona muun levyn perinteisemmälle poppaukselle.   

Joshua Eppstein ja Daniel Zott osaavat siis yhä loistavahkojen indie-elektropoppausten teon, mutta alkupuoli on ehkä vähän liiankin hitikäs ja lopussa tarmokasta poppausta vesitetään liikaa raukeilla viboilla. Hyvin JR JR kuitenkin edustaa modernia USA:laista 2010-luvun indiepoppia.

Posted in , , , , | Leave a comment

#446 Fading Daylight, Bright Nights

By | Published keskiviikko 23. syyskuuta 2015

                  Viileän kiihkeää poppausta


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Heartbeat, Watching Stars, Dive The Ocean
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   8.5

Suomalaisen Waves Of The Echon kesällä digitaalisesti julkaistu debyytti on hieno levy, jota kuunnellessa voi helposti kuvitella itsensä kuljeskelemassa yön viileydessä suurkaupungin kaduilla tai vaikkapa ajamassa moottoritiellä suurten tunnekuohujen vallassa. Levyn yhdeksän biisiä tarjoavat viileän kiihkeää ja ylvästä poppausta, jossa synapop ja post-punk yhdistyvät saumattomasti, ja lopputulos on hyvin huumava, kaunis ja 80-lukua henkivä. Videobiisi Dream Street on hyvä, mutta parempaakin levyllä on tarjolla, vaikkapa Heartbetin tarttuva poppaus, Watchin Starsin tähtiin kurottelu, Simonen ja Why Do You Loven kohtalokas tanssittavuus ja Dive The Oceanin kaunis kuulaus. Jos pidät Killersistä tai kotoisasta Wendsistä, niin tämäkin voi kolahtaa. Minulle ainakin kolahti.

Posted in , , | Leave a comment

#444 Ritual In Repeat

By | Published keskiviikko 9. syyskuuta 2015

                        Taas retropopataan


Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Never Work For Free, Needle And A Knife
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus

                                    5.6

Retrosti indiepoppaava Tennis julkaisi kolmannen levynsä viime vuonna, vaikkakin epäilen, että Euroopassa se julkaistiinkin vasta tämän vuoden puolella. Ainakin Spotifyhin se ilmestyi vasta huhtikuussa, jos muistan oikein. Ekoilla kuuntelukerroilla, jotka siis tapahtuivat jo ennen kesää, levy ei täysin avautunut, ja jäin kaipaamaan duon kakkoslevyn, Young And Oldin, tarttuvuutta ja menevyyttä. Kesän ja nyt syksyn alun aikana levy on avautunut sen verran, että voin todeta levyn alun olevan oikein vahvan: kakkosbiisi Never Work For Free on levyn menevintä, tarttuvinta ja ihaninta antia ja sitä seuraavat Needle And A Knife ja I'm Callin' ovat varsin sävykkäitä ja melodisia lempeämpiä poppauksia, vaikka jälkimmäiseen hiipii myös hitunen kireyttä biisin aikana. Alun jälkeen levyä vaivaa lievä keskinkertaisuus ja epätasaisuus, vaikka  Alaina Mooren raukeanlempeässä tulkinnassa ei valitettavaa olekaan. Ja kyllähän Tennis kuulostaa todella miellyttävältä hieman keskinkertaisimmillakin biiseillä, kuten vaikkapa This Isn't My song ja levyn päättävä Meter And Line todistavat. Mutta, mutta... enemmän menoa ja pontevampaa rummutusta seuraavalle levylle, kiitos.

Posted in , , , | Leave a comment

#437 When We Sleep

By | Published tiistai 5. toukokuuta 2015

                                Sävykästä indiepoppausta


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: When We Sleep, She's Praying For World Destruction
Löytyykö levyhyllystä: Bandcamp, Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   8.2
Ensimmäisillä julkaistuilla biiseillään – etenkin Dada Song ja Supa Dupa Girl – Jyväskylästä ponnistava Wends vaikutti Satellite Storiesin jalanjäljissä kulkevalta energiseltä poprockretkueelta. Debyyttilevyllään Wends on kuitenkin, tarttuvuutta kadottamatta, siirtynyt pirteästä poppauksesta hillitympään ja sävykkäämpään, hetkittäin jopa melko tummasävyiseen poppaukseen, jossa 1980-luku on läsnä, mutta ei mitenkään liiallisesti, tai ainakaan häiritsevästi. 

When We Sleepillä Wends osoittaa hallitsevansa vahvatunnelmaisten ja tarttuvien poprokkausten (Across The Oceans, Deity, I Am Light, Water In My Lungs, When You, Surreal) teon, mutta on kiehtovimmillaan hillitessään ja hidastaessaan menoaan, kuten synkästi poppaavalla Satan Stuck My Head In A Microwavella ja tunnelmallisilla poppiksilla, joita levyllä edustavat nimibiisi, She's Praying For World Destruction ja Current, joista etenkin SPFWD on täysosuma. Erityyppisistä biiseistä huolimatta levy on todella onnistunut kokonaisuus; ainoana pienenä kauneusvirheenä voi pitää aiemmin Supa Dupa Girlin ”B-puolena” piilotelleen When Youn uutta lyhyempää versiota, joka ei täysin sovi levyn vakavahkoon tunnelmaan, vaikka hyvä poppis onkin.

Omiin korviin When We Sleep kuulostaa alusta loppuun kansainväliseltä indiepoppaukselta, joka voi hyvinkin erottua hyvien biisien, mietittyjen tekstien, kirkkaan ja kevyen saundimaailman ja hienon laulannan ansiosta massasta myös maailmalla, tai ainakin tarjoaa hyviä hetkiä niille, jotka levyä päätyvät kuuntelemaan. Eli siitä vaan NEØVin, Satellite Storiesin, French Filmsin ja muiden seuraksi maailmalle!

Posted in , , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.