#438 I Am Vicci Martinez

By | Published tiistai 19. toukokuuta 2015

                Sielukas ja periksiantamaton


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Trip My Fuse, Till Now, Hard Earned Day
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   7.9
 
Nyt on taas musiikkikilpailujen loppuhuipennusten aika, American Idolin 14. kausi päättyi viime viikolla, Amerikan The Voicen 8. kausi päättyy tänään, ja tänään alkaa myös lauantaina huipentuva Euroviisut. Musiikkikilpailuissa on kyse showsta, viihteestä ja draamasta, mutta kyllähän niihin osallistuu myös osaavia, kunnianhimoisia ja karismaattisia/sympaattisia artisteja, joiden ura voi hyvinkin edistyä kilpailuun osallistumisen ansiosta. Näin on varmasti käynyt myös The Voice USA:n ensimmäiselle tuotantokaudelle (2011) osallistuneen Vicci Martinezin ja sen neloskaudelle (kevät 2013) osallistuneen Michelle Chamuelin urille. Molemmat heistä ovat julkaisseet nyt alkuvuodesta onnistuneet levyt, Martinez I am Vicci Martinezin ja Chamuel sympaattisesti elektropoppaavan Face The Firen, joista hitusen tarkempaan syyniin päätyi Martinezin levy. 

Vicci Martinez aloitti uransa akustiseen kitaraan luottavana laulaja-lauluntekijänä, mutta uusimmalla levyllään hän on ajan hermoilla ja tekee nyt modernia elektronista poppia. Sielukkuuttaan hän ei ole kuitenkaan kadottanut mihinkään, eikä myöskään taistelutahtoaan ja tinkimättömyyttään. Best Dress, Stay Awake ja Till Now ovat hienoja tunnelmapaloja, ja muut biisit edustavat tiukempaa linjaa oikein onnistuneesti, esimerkkinä Trip My Fuse, Keep on Going ja levyn helmi Hard Earned Day, jota melodiset kikat keventävät sopivasti.

Martinezin levy tuskin tulee olemaan kesän 2015 hittilevyjä, mutta kaipa sen voisi kuunnella Adam Lambertin, Zeddin ja muiden isojen nimien levyjen perään. Tai kuunnella niiden sijaan sitä, jos tanssijalkaa ei vipata niin kauheasti.

Posted in , , , , | Leave a comment

#437 When We Sleep

By | Published tiistai 5. toukokuuta 2015

                                Sävykästä indiepoppausta


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: When We Sleep, She's Praying For World Destruction
Löytyykö levyhyllystä: Bandcamp, Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   8.2
Ensimmäisillä julkaistuilla biiseillään – etenkin Dada Song ja Supa Dupa Girl – Jyväskylästä ponnistava Wends vaikutti Satellite Storiesin jalanjäljissä kulkevalta energiseltä poprockretkueelta. Debyyttilevyllään Wends on kuitenkin, tarttuvuutta kadottamatta, siirtynyt pirteästä poppauksesta hillitympään ja sävykkäämpään, hetkittäin jopa melko tummasävyiseen poppaukseen, jossa 1980-luku on läsnä, mutta ei mitenkään liiallisesti, tai ainakaan häiritsevästi. 

When We Sleepillä Wends osoittaa hallitsevansa vahvatunnelmaisten ja tarttuvien poprokkausten (Across The Oceans, Deity, I Am Light, Water In My Lungs, When You, Surreal) teon, mutta on kiehtovimmillaan hillitessään ja hidastaessaan menoaan, kuten synkästi poppaavalla Satan Stuck My Head In A Microwavella ja tunnelmallisilla poppiksilla, joita levyllä edustavat nimibiisi, She's Praying For World Destruction ja Current, joista etenkin SPFWD on täysosuma. Erityyppisistä biiseistä huolimatta levy on todella onnistunut kokonaisuus; ainoana pienenä kauneusvirheenä voi pitää aiemmin Supa Dupa Girlin ”B-puolena” piilotelleen When Youn uutta lyhyempää versiota, joka ei täysin sovi levyn vakavahkoon tunnelmaan, vaikka hyvä poppis onkin.

Omiin korviin When We Sleep kuulostaa alusta loppuun kansainväliseltä indiepoppaukselta, joka voi hyvinkin erottua hyvien biisien, mietittyjen tekstien, kirkkaan ja kevyen saundimaailman ja hienon laulannan ansiosta massasta myös maailmalla, tai ainakin tarjoaa hyviä hetkiä niille, jotka levyä päätyvät kuuntelemaan. Eli siitä vaan NEØVin, Satellite Storiesin, French Filmsin ja muiden seuraksi maailmalle!

Posted in , , , , | Leave a comment

#436 Puhallus

By | Published tiistai 21. huhtikuuta 2015

                        Rentoa itseilmaisua


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Rushdie, Räppipsykoosi, Pilvenpiirtäjä
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   8.2
Huhtikuu vaikuttaisi olevan suomiräpin suhteen oikein merkittävä kuukausi. Elastinen julkaisi menestysräpin klassikon ja Paperi T taideräpin läpimurtolevyn, Musta Barbaari taas toisen sinkkunsa, kaikki varmasti suomalaisen räpin historiankirjoihin päätyviä merkkitekoja. Mutta muistaako kukaan enää kymmenen vuoden päästä Haamua ja hänen Puhallustaan? No, minä ainakin koitan muistaa; tällä hetkellä kuuntelen Puhallusta ihan mieluusti, toisin kuin Elastisen ja Paperi T:n levyjä. Levyn loistavilla taustoilla on tietenkin paljon osuutta asiaan, mutta kyllä Haamun tarinat ja fiilistelytkin pitävät mielenkiinnon yllä.

Puhalluksella Haamu tuo esiin, ettei hän ole mikään keltanokka, vaan osa skeneä. Hän on ollut Joensuun räppipiireissä (Alkuun 1), Turun räppipiireissä (Alkuun 2) ja ylipäätään nyt siinä asemassa, että voi jo pojitella rennosti tulokkaita (Momentum), kuittailla muille eturivin räppäreille (Rushdie), olla räppijuhlien MC (Kauden Avajaiset) ja räpätä tasavertaisesti Asan kanssa sukupuolirooleista (Miesmyytti). Toisaalta Haamunkaan maailma ei ole vielä valmis ja kaikki selvillä (Niiku Ennenki, Kunnes Yö Loppuu, Tuuliajolla, Pilvenpiirtäjä), mutta räpäytys tuo elämään niin paljon iloa (EKVTK, Räppipsykoosi), että Haamulla ei ole haluja synkistellä, vaan Puhallus on alusta loppuun oikein viihdyttävä levy.

Kyllähän Puhalluksen ennakkomaistiainen, Rushdie, antoi odottaa ehkä vielä kunnian-himoisempaa ja yllättävämpää kokonaisuutta, mutta levy on silti ehdottomasti perusräppiä parhaimmillaan. Haamu räppää sujuvasti, rennosti, selkeästi ja tasaisesti, vierailijat onnistuvat omissa verseissään (mm. Stepa, Are ja Asa, Rushdie RMX:ssä mukana myös Paperi T) ja taustat ovat Haamun tasolla, nautittavia, rentoja, perinteistä tietoisia ja tarpeeksi yksityiskohtaisia. Eli kyllä tätä levyä passaa muistella ja kuunnella myös vuosien päästä, ja varmasti näin tekevät muutkin kuin minä, nousihan Puhallus Suomen viralliselle listalle, ei nyt ihan kärkisijoille, mutta 23:ksi nyt kuitenkin.

Posted in , , , , | Leave a comment

#435 Waxing Romantic

By | Published tiistai 14. huhtikuuta 2015

                Kesä tulee, aurinkolasit päähän


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Promises, The Bread
Löytyykö levyhyllystä: Bandcamp, Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   7.4
Kesä on puolentoista kuukauden päässä, ja viimeistään nyt voisi miettiä, että mitä sitä kuuntelisi vaikkapa pitkillä reissumatkoilla. Yksi vaihtoehto voisi olla kanadalaisen Travis Bretzerin debyyttilevy Waxing Romantic, joka on melko täydellinen kesälevy: reilut puoli tuntia rentoa, kevyttä ja melodista indiepoppausta. Ei Bretzer mitään uutta tee, mutta toimivan nipun lempeitä biisejä hän kuitenkin sai aikaan. Videobiisit Promises ja Lonely Heart edustavat levyä hyvin.

Posted in , , | Leave a comment

#434 Joined Up Talking

By | Published keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

                      Jäähyväiset brittipopille


Julkaisuvuosi: 2000
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: It's a Girl Thing, Sunday Tongue, I Don't Believe In Love
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   7.6
Tänään on huhtikuun 1. päivä. Miettiessäni, että mitä sitä keksisi aprillipäiväksi, mieleeni tuli brittipopbändi My Life Storyn biisi April 1st, joka löytyy heidän veikeältä, romanttiselta ja runsasviuluiselta The Golden Mile -levyltä (1997). Ensiajatus oli siis kirjoittaa tuosta levystä, mutta päädyin lopulta sitä seuranneeseen Joined Up Talkingiin (2000), jolta ennestään tuttu oli vain kyyninen mutta menevä It's a Girl Thing. Minulla ei ollut mitään kummempia odotuksia levyn suhteen, joten olen erittäin posiitivisesti yllättynyt. Joined Up Talkingilla yhtye – tai siis Jake Shillingford + muut – jätti viulut ja romantiikan vähemmälle ja sai aikaan oikein virkeästi ja monipuolisesti poppaavan levyn, jolta löytyy niin vimmaista ja ilkeää rokkausta, sävykkäämpää, nostattavaa poppausta kuin herkistelyäkin. Lähes kaikki toimii, vaikkakin biisijärjestystä olisi etenkin levyn puolivälissä voinut vielä viilata; ilkeiden rokkausten ja herkkien poppausten vuorottelu ei vain täysin toimi, vaikka biiseissä ei mitään vikaa olekaan.

Jos levyä tarkastelee brittipoplinssin kautta, niin ehkä kiinnostavimmaksi biisiksi nousee Sunday Tongue, jossa Shillingford laulaa juhlien päättymisestä ja niiden jälkeisistä fiiliksistä yhtälailla herkästi kuin ilkeästikin. Kannattaa kuunnella tarkkaan. Mitä tulee My Life Storyn juhliin, niin ne eivät olekaan vielä täysin ohi. JUT:n jälkeen yhtye lopetti, mutta on vuodesta 2006 saakka keikkaillut silloin tällöin, ja heidän facebooksivuiltaan löytyy tiedote, jonka mukaan heillä olisi useampikin keikka Briteissä marraskuussa ja uusiakin biisejä olisi silloin kuultavissa. Hienoa!

Posted in , , , | Leave a comment

#433 Didn't You, My Dear?

By | Published tiistai 31. maaliskuuta 2015

                         New Yorkin Janita


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: No Excuses, Who's Gonna Tell the Wolf She's Not a Dog, What My Silence Means
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   8.1

Janita on tehnyt jo pitkään, lähes kaksikymmentä vuotta, uraa Yhdysvalloissa. Mitään suurta läpimurtoa ei ole tainnut tapahtua, mutta vaikka levytysten välit ovatkin pidentyneet – edellisestä levystä oli jo viisi vuotta – niin ura on pysynyt käynnissä, ja nyt juuri julkaistu Didn't You, My Dear? on jo hänen kuudes englanninkielinen levynsä ja yhteensä kahdeksas levy. Janita on urallaan tehnyt niin soulahtavaa poppia kuin jazzahtavaa tunnelmointia, ja nyt vuorossa on tunnelmallista poprokkausta.

Didn't You, My Dear? on hieno erolevyn nimi, ja siitä levyssä varmasti pääosin on kyse. Tosin ihmissuhteita enemmän biiseissä käsitellään omaa eheytymistä ja voimaantumista, eli eron jälkeen tapahtuvia asioita. 

Levy alkaa neljällä sävykkäällä tunnelmapalalla, joista toisena kuultava hienosti kehittyvä Beautiful You Are vihjaa, että Janitalta ja taustabändiltä sujuu myös ärhäkämpi meno. Viitosbiisi No Excuses ja etenkin seiskabiisi Who's Gonna Tell the Wolf She's Not a Dog tarjoavatkin uhmakasta ja erittäin onnistunutta "rokkausta", ja What My Silence Means yhdistää tuon kaksikon itsevarmuuden ja uhman tunnelmointiin. Sitä seuraava Clap Hands on periaatteessa onnistunut ja taputtamaan innostava, mutta on ehkä tekstiltään hitusen liian amerikkalainen ja sovitukseltaan ja myös tulkinnan osalta enemmänkin Fiona Applea kuin Janitaa. Levyn päättävä pianoballadi Won't Make a Sound on kaunis, herkkä päätös levylle, jota voi hyvinkin pitää erittäin onnistuneena. Hyvä Janita!

Posted in , , , | Leave a comment

#432 Lease Of Life

By | Published keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

                      Hieman liikaa virheitä


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Through The Knowledge Of Those Who Observe Us
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
 
                                    6.4
 
Errors on skottibändi, joka levyttää post rock -suuruus Mogwain Rock Action levymerkillä musiikkia, josta puuttuu ainakin rock ja välillä actionkin. Vuoden 2012 Have Some Faith in Magicillä tarjolla oli välillä kulmikasta, mutta pääosin kiireetöntä ja lumoavaa menoa, tuoreella Lease Of Lifella lumo on tallella, mutta kireettömyys on vähissä; heti levyn avaavalla Colossa Estatella rytmi menee PAM PAM PAM, eikä hellitä kunnolla kuin vasta levyn päättävässä 13 minuuttisessa eepoksessa, joka on kiistatta levyn helmeilevin, kiireettömin, mielikuvituksellisin ja taianomaisin biisi. Mutta kyllä levyn välillä lähes elekropopiksi äityvissä biiseissäkin on taikaa, vaikka liian usein Errors kehittelee biisejä hieman väärille urille, esim. nimibiisi ja Dull Care olisivat toimineet paremmin puolet lyhempinä. Vain Cascinen julkaisut mieleen tuovat Slow Rotor ja Putman Caraibe onnistuvat popin ja post-electron yhdistelyssä koko kestonsa ajan, muut biisit, lukuun ottamatta siis Through The Knowledge Of Those Who Observe Usia, äityvät liian progeiksi aiemmin tai myöhemmin.

Täytyy myöntää, että olen hitusen pettynyt LOL:een. HSFIM ja etenkin sitä seurannut minialbumi New Relics ovat loistavia rentoumislevyjä, mutta LOL on kokonaisuutena liian levoton, vaikka mistään klubimusiikista ei olekaan kyse. TTKOTWOU kyllä korvaa paljon – kyseessä on varmastikin alkuvuoden paras 13 minuuttinen biisi – mutta melko todennäköisesti se on levyn ainoa biisi, johon vielä palaan.

Posted in , , , | Leave a comment

#431 Sofa Pets EP

By | Published tiistai 24. maaliskuuta 2015

                         Saksofoni rules


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Awesome Time Apart, Terminal Man
Löytyykö levyhyllystä: Soundcloud, Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                    7.6

Alkuvuosi on tarjonnut suomalaisen englanninkielisen poppauksen ja rokkauksen ystävälle paljon hyvää, mm. Neøvin, Black Lizardin ja Rödsögårdenin kakkoslevyt, Wendsin ja CityManin tulevia julkaisuja enteilevät sinkut sekä helsinkiläisen Sofa Petsin depyytti-EP:n, josta ajattelin kirjoittaa muutaman rivin, sen verran onnistuneesti poppaava ja tunnelmoiva viiden biisin kokonaisuus on kyseessä.

EP:llä SP tarjoaa lähinnä perinteistä kitarapoppausta, josta kuuluu vaikutteet (Real Estate nyt ainakin) mutta myös bändin oma osaaminen. Niin Videotapes, pontevasti ja sopivan ärhäkästi etenevä Awesome Time Apart kuin Insane Seakin ovat oikein toimivia. Parasta EP:llä on kuitenkin perinteisestä popkaavasta irtoava instrumentaalinen tunnelmointi Terminal Man, jossa SP:n salainen ase, saksofoni, pääsee oikeuksiinsa. Myös EP:n päättävä rauhallisesti etenevä tunnelmapala, Wandering, on oikein onnistunut. Kaiken kaikkiaan EP on ehdottoman hieno alku, ja toivottavasti jatkoa seuraa, vaikka promokuvista päätellen SP:stä löytyy myös muissakin bändeissä aktiivisia tekijöitä.

Posted in , , | Leave a comment

#430 Fall for You

By | Published keskiviikko 11. maaliskuuta 2015


                                        Laadukasta R&B:tä


Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Give It, Fall for You
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   7.0
Beyoncé ja Mary J. Blige ovat modernin R&B:n rajoja rikkovia tähtiä, jotka ovat onnistuneet nousemaan menestykseen ja arvostukseen muuallakin kuin Amerikan Yhdysvalloissa, mutta heidän lisäkseen R&B:n parissa luo uraa lukuisat muutkin osaavat laulajat, joista ei syystä tai toisesta tule mitään maailmantähtiä. Ehkäpä heille riittää suosio kotimaassaan tai siinä suosion saamisessa kotimaassakin on ihan tarpeeksi työtä. Toisaalta suurin osa heistä tekee musiikkia, joka on ehkä liikaakin kiinni amerikkalaisissa perinteissä ja ei vain ole riittävän modernia ja poppia kiinnostakseen suuremmin Atlantin tällä puolen.

Yksi noista osaajista on Leela James, joka julkaisi viidennen levynsä viime vuonna. Fall for Youlta löytyy myös moderneja elementtejä, mutta pääosin levy tarjoaa laadukasta, viihdyttävää ja perinnetietoista R&B-soulia. Jamesilta sujuu niin herkkä kuin voimallisempikin tulkinta, eikä missään muussakaan ole valittamista. Plussaa tulee myös siitä, että yhtäkään räppääjää ei ole pyydetty mukaan biisejä pilaamaan. Ehkä meno on minun makuuni liiankin pehmeää ja aistillista, Sadea ilman todella mieleenjääviä biisejä, mutta nimibiisi on kyllä hyvinkin onnistunut balladi, ja koko levy on oikein rentouttava. James vaikuttaa sen verran karismaattiselta, että Pori Jazz voisi harkita yhteydenottamista. Samalla voisi ottaa yhteyttä myös muutamaan muuhun modernin R&B:n täällä hieman tuntemattomampaan osaajaan, kuten esim. Marsha Ambrosiukseen, Keyshia Coleen, Goapeleen, Jennifer Hudsoniin ja Jazmine Sullivaniin.

Posted in , , | Leave a comment

#429 I Wasn't Born to Lose You

By | Published tiistai 10. maaliskuuta 2015

                          Raukeaa menoa


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: For a Day Like Tomorrow, Everso
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                    8.3

Ride ei ole ainoa 1990-luvun alun shoegazebändi, joka on relevantti tänä vuonna. Tosin Swervedriverista ei ole ainakaan täällä Suomessa paljoakaan kohistu. Ehkä se johtuu siitä, että Swervedriver palasi yhteen jo kahdeksan vuotta sitten, tai siitä että bändi ei vaan aikanaan saavuttanut niin paljon tänne Suomeenkin kantautuvaa mainetta ja arvostusta kuin vaikkapa MBV, Slowdive ja Ride. Se taas voi johtua siitä, että Swervedriver oli enemmänkin vaihtoehtorockiin kuin shoegazeen kallellaan, eli ei vaan ollut tarpeeksi hälymelodinen kuin muut kenkiintuijottajiksi leimatut bändit, tai ehkäpä Swervedriver ei vain koskaan esiintynyt Suomessa. No, minullekin Swervedriver on ollut lähinnä vain bändi, jonka nimeen törmäsin kiinnostuessani aikanaan shoegazesta, mutta jonka musiikkiin en ole kovastikaan syventynyt. Mutta nyt kaikki on muuttunut; tuoreella viitoslevyllään Swervedriver osoittautuu raukean ja kiireettömän shoegazerockin mestariksi.

I Wasn't Born to Lose You on niitä levyjä, joilla on selvästi A- ja B-puoli, eli biisijärjestystä tehdessä on ajateltu LP-muotoa. A-puolelle (ekat viisi biisiä) on laitettu pikkuisen kitarapopimmat ja jäntevämmät biisit, ja B-puolelle (jälkimmäiset viisi) vielä hitusen raukeammat ja upottavammat biisit. Ekoilla kuuntelukerroilla jo A-puoli tuntui riittävältä määrältä raukeaa rokkausta, mutta kyllä B-puolikin toimii, vaikka loppua kohden alkaakin haukotuttamaan. Onneksi alkupuolella raukeuden seassa on myös tarpeeksi draivia, siitä esimerkkinä Setting Sun. Kyllä tätä menoa passaisi kuunnella kesäaikaan auringon laskiessa. Swervedriver Flowhun!

Posted in , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.