Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Impressions of a City Morning, Summer Showers, Monday Moon, At Last
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
8,6
Siihen
nähden, kuinka paljon levyhyllyssäni on Belle & Sebastianin - ja erityisesti
Belle & Sebastianista inspiroituneiden bändien - tuotantoa, on vähän
yllättävää, etten ole tähän blogiin kirjoittanut yhdestäkään nössöpop-levystä.
Noh, nössöpopin aika on hetkiseksi koittanut.
Philadelphialainen
Brown Recluse kuulostaa jotakuinkin siltä, kuin Belle & Sebastian olisi
Glasgowin sijaan perustettu Kalifornian auringon alla. Paikoitellen mieleen
tulee myös Beulah ja miksei myös 60-luvun auringonpaistepopin klassikkobändit.
Evening Tapestryssa ei siis ole mitään erityisen mullistavaa. Paitsi muutama vuoden,
melkeinpä minkä tahansa vuoden, parhaista popbiiseistä.
Levyn
tähtihetket ovat Impressions of a City Morning ja Monday Moon. Myös Summer
Showers, At Last ja Golden Sun ovat poikkeuksellisen hienoja biisejä.
Heikoimmillaankin (Hobble to Your Tomb, Paisley Tears, March to Your Tomb) Evening
Tapestry on kovin miellyttävää kuultavaa. Napakat 31 minuuttia kestävä levy onkin
erinomaista musiikkia krapulattomiin viikonloppuaamuihin.
En läheskään
aina jaksa kovin syvällisesti perehtyä kuuntelemieni levyjen sanoituksiin, enkä
nytkään ollut kovin kiinnostunut selvittämään, miksi ihmeessä hautakammiokipale
sekä avaa että päättää levyn, joka sanoituksissaan muutoin keskittyy
enimmäkseen kaupunkielämän tarkasteluun Tätä kirjoitusta varten kuitenkin pläräsin
läpi myös sanoitusvihkosen. Englannin kielen taitoni riittää yleensä mainiosti
poplevyjen kuuntelemiseen ja musiikkisivustojen lukemiseen, mutta Evening
Tapestryn aikana piti turvautua välillä sanakirjaan. Nytpä sentään tiedän, että
malleable tarkoittaa mukautuvaista tai taipuisaa, gnashing hampaiden kiristelyä
ja eviscerate puolestaan sisälmyksien poistamista (ja joo - uskon että te
kaikki black metal -henkiset lukijamme tiesitte ihan varmasti ainakin tuon viimeksi
mainitun). Jos olisin suunnilleen kahdeksan vuotta nuorempi, briljeeraisin uusilla
opeilla englannin ylioppilaskirjoituksissa. Aiheesta riippumatta tuolla sanastolla
aineesta tulisi väistämättä kohtuullisen kiinnostavaa jälkeä.
Julkaisuvuosi: 2009
Ensikosketus: 2009
Helmeilevimmät biisit: Bricks and Mortar, You Don't Know Love, Eat Raw Meat = Blood Drool Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
7.1
Kukapa olisi Editorsilta uskonut aikoinaan, että he tekevät näin suuren muutoksen kolmannella pitkäsoitollaan. U2:lta lainailevat surinakitarat ovat vaihtuneet syntentisaattoreihin ja perinteinen Indie Rock on vaihtunut "goottidiskoiluun". In This Light and on This Eveningin Depeche Modemainen elektrosoundi ja raa'an salaperäiset lyriikat olivat itselle aluksi hyvinkin etäisiä mutta tässäkin tapauksessa monet toistot tekivät tehtävänsä, aloin pitää levystä.
Levyn aloittaa nimikkobiisi, joka ei oikeastaan missään vaiheessa lähde edes kunnolla käyntiin - ei se haittaa sillä on selvää alkusoittoa levyn kakkosraidalle, Bricks and Mortarille, joka luultavasti on ehkä se kovin Editors-biisi tähän mennessä. Yli kuusi minuuttia pauhaava Bricks and Mortar on huolellisesti suunniteltu kokonaisuus ja onnistuu olemaan ylivoimasesti levyn kovin taidonnäyte salaperäisyyttä ja uudistunutta soundia hehkuen. Kolmannesta kappaleesta, Papillonista en sitten taas ole tähänkään päivään mennessä oppinut pitämään. Ja kyllähän tätä "It kicks like a sleep twitch"-renkutusta sai ennen levynjulkaisua kuulla radiosta kyllästymiseen asti. Mutta sitten, levyn muista jammailuista neljäs raita You Don't Know Love, seitsemäs Like Treasure ja ehdottomasti kahdeksas Eat Raw Meat = Blood Drool ovat loistotavaraa. Tuo jälkimmäinen tuo jotenkin Editorsista ja ennen kaikkea Tom Smithistä ihan uuden puolen laulajana esiin - biisi kuullostaa niin erilaiselta vanhojen Editors-fanien korviin, että huh! Pääsin kuuntelemaan Editorsin kolmannen levyn kappaleita aikoinaan ihan livenä, Ankkarockissa 2010. Ja ehdottomasti parhaiten mieleen jäi Eat Raw Meat = Blood Drool ja vakavahkon nokkamiehen hassuttelu biisin aikana.
Jep, mutta neljällä erinomaisella biisillä ei tehdä vielä erinomaista levyä. Ei nuo loput biisit nyt huonoja ole, mutta niissä ei ole mitään Editors-kuumetta nostattavaa. En kuitenkaan pidä In This Light and on This Eveningiä minkäänlaisena harha-askeleena, se on kaikin puolin onnistunut yritys luoda uutta ja rikkoa rajoja. Mikä pitäisi sitten olla se Editorsin neljännen levyn suunta? Siihen minulla ei ole ainakaan vastausta, toivotaan että Tom Smith tietää.
Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: A Song & A Reason, No Horizon, Brighter, Grand Prize/Fireplace
Levyn huumaavuus
7.9
Peräti 5 vuoden levytystauko on tehnyt Kemopetrolille selkeästi pelkästään hyvää, sillä A Song & A Reason on yksi parhaimmista tänä vuonna julkaisuista kotimaisista albumeista. Se on minulle yksi isoimmista positiivisimmista yllätyksistä kuluvana vuonna. Sillä aiemmin Kemopetrolin radioystävällinen Trip-Hopiin kallellaan oleva pop ei ole iskenyt minuun paria biisiä lukuunottamatta ja Laura Närhen viimevuotinen soololevy ei ainakaan nostanut odotuksia levyä kohtaan.
Kemopetrolin soundi on muuttunut ajattomaksi eikä yritäkkään kuulostaa mitenkään modernilta, vaikka pieniä viittauksia tähän kuuleekin esimerkiksi 7 minuuttisessa nimikkokappaleessa joka kasvaa alun pianoon rakentuvan kauniin osansa jälkeen lopussa psykedeelisen junnaavaksi elektroksi.
Levyllä kuullaan myös kosketinsoittajan/biisintekijän Kalle Koiviston laulua kahdessa kappaleessa ja etenkin Massive Attack tyyliseen rytmiinperustuva ja yksinkertaisen kiehtova ja tumma Brighter nouseekin yhdeksi levyn kohokohdista ja kun kohokohdista puhutaan, niin levyn ehdoton timantti on yli 8 minuuttinen ja kaksiosainen Grand Prize/Fireplace, jonka alun ehkä turhankin raskasointuisen industrial henkisen poljennon ja kauniin hauraiden osien vuorotteli muuttuu 4min kohdalla täysin upeasti pikkuhiljaa kasvavaan kliimaksiinsa ja viimeistään rumpujen kunnolla lähtiessä mukaan olen myyty. Yksi tämän vuoden ehdottomasti parhaimpia kotimaisia biisejä.
Kun levyllä on 10 biisiä, joista ainoastaan sinkkubiisinä julkaistu ja hieman sekavan hahmottomaksi jäävä Changing Lines ja nättiin sointukulkuun rakentuva, mutta tasapaksu Haven't Your Heart ovat levyn ainoita heikkoja kohtia, niin ei voida puhua millään tavalla huonosta albumista. Vaikka Laura Närhen kaunis lauluääni ehkä luokin välillä liian suuren kontrastin musiikin kanssa.
Sopii loistavasti esimerksi iltaisiin bussimatkoihin, joissa kaupunkien katuvalot heijastuvat ikkunasta ja sadepisaroista luoden tietyntyyppisen tunnelman johon ainakin äsken bussissa päässäni soiva No Horizon sopii mainiosti. Kuunnelkaa yllättykää ja ihastukaa!
Levystä ei löydy kappaleita Youtubesta, mutta Spotifystähän tämä löytyy.
Julkaisuvuosi: 2011 Ensikosketus: 2011 Helmeilevimmät biisit: Hurts Like Heaven, Charlie Brown, Up In Flames Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus:
9.3
Pöhötauti on bändien yksi pahimmista vihollisista. Taudin oireisiin kuuluu se, että ylipitkä teos onkin teemalevy ja isolla soundilla peitetään sävellysten heikkoutta ja todistellaan, että on varaa hommata huippunimet levyn taakse. Mylo Xyloto kärsii jokaisesta taudin oireista, mutta Coldplay tekee tempun, jota ei ihan äkkiä suostu uskomaan. He muuntavat pöhötaudin edukseen.
Mylo Xyloto on levy, jolta hinkkaamisen ja ison budjetin kuulee kilometrien päähän. Yleisin väite tuotetuista levyistä on se, ettei niiltä enää kuule spontaaniutta tai rentoutta. Mylo Xylotolta kuulee, koska se on Coldplayn uran rennoin, riemukkain ja hauskin levy.
Levy lataa heti kärkeen kolme isointa pommiaan. Hurts Like Heaven, Paradise ja Charlie Brown räiskähtelevät kuin jättimäinen ilotulitus väriskaalan jokaisessa värissä ja ovat siten täydellisiä stadion-anthemeita. Näistä voiton vie Charlie Brown, jonka pienet taustalla olevat yksityiskohdat ovat aivan jumalaisen kuuloisia ja tapa millä biisi räjähtää kertosäkeeseen huimaa joka kuuntelukerralla yhtä paljon.
Alkujysäyksen jälkeen levy jatkuu hituri-nopea-hituri-linjaa, mikä toimii yllättävän hyvin. Loppulevyn biisit eivät laadussaan pääse lähellekään avauskolmikkoa, vaikka Up In Flames ja Rihannan vierailun siivittämä Princess Of China kaikessa mauttomassa massiivisuudessaan lähelle pääsevätkin. Yksittäisillä raidoilla ei kumminkaan ole loppulevyn suhteen suurta merkitystä, koska kerrankin bändi pystyy pitämään laadun sen verran tasaisena, että levyä on ilo kuunnella loppuun asti. Vaikka tämän sanominen tuntuukin lähes väärältä, niin levyllä ei ole ensimmäistäkään turhaa biisiä ja se on ensimmäinen kerta Coldplayn uralla.
Mylo Xylotoa kuunnellessa tulee mieleen Peter Panin tarinasta tutut Kadonneet pojat. Coldplay luo tällä hetkellä musiikkiaan aivan omilla säännöillään ja antavat hauskanpidon kuulua vapaasti ja koska yhtye on maailman suurin, niin heillä on täydet resurssit myös kaikkien villeimpien ideoiden toteuttamiseen. Sillä keinolla ei luoda suurta taidetta, mutta sillä luodaan viihdettä ja parhainta onkin, ettei bändi ole lähtenyt peittelemään tarkoituksiaan. Levy on täynnä hittejä, jotka eivät haasta, mutta niiden tahdissa ei voi olla hoilaamatta mukana. Coldplay on vihdoin löytänyt oman äänensä ja se on Mylo Xyloto.
Julkaisuvuosi: 2000
Ensikosketus: 2002
Helmeilevimmät biisit: A Place Called Home, The Mess We're In, This Is Love, We Float
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Polly Jean Harvey. Tuo upea laulaja, muusikko, säveltäjä ja muuten vain ihana brittinainen, joka vertautuu helposti Patti Smithiin, mutta on täysin oma persoonallinen itsensä. Kaksi hänen albumiaan on palkittu Mercury Prizella - tänä vuonna ilmestynyt Let England Shake sekä vuosituhannen alusta peräisin oleva Stories From The City, Stories From The Sea. Jälkimmäinen on ehdoton lempilevyni leidin tuotoksista. Samalla se on myös se levy, joka avasi minulle PJ'n maailman.
Kuten arvosanasta voi päätellä, albumi on täynnä toinen toistaan kauniimpia vetoja vaihtelevine tunnelmineen. Surisevat raidat ovat juuri täydellinen yhdistelmä pimeyttä, rosoisuutta ja leijuvuutta, olematta kuitenkaan mitään liikaa tai mitään liian vähän. Iskevien folk-rytmien välejä täyttävät melankolia ja aavemaisuus, Polly Jeanin hypnotisoidessa ajoittain raastavalla äänellään. Ei ole ihme, että levy sai aikoinaan paljon suitsutusta osakseen.
Napsauta vaikkapa Beautiful Feeling soimaan. Tunnetko viileyden, sen, miten näkymättömät kädet tarttuvat kevyesti ja vaativat sinua mukaansa? Jos ne saisivat tahtonsa läpi, löytäisit itsesi kävelemästä harmaalla suolla, näkemättä eteesi metriä enempää joka paikkaan työntyvän sankan sumun vuoksi. Kun pysähdyt, soi jo This Is Love ja lupa joko tanssia itsensä tainnoksiin tai muilla keinoin purkaa kätköistä löytyvät angstit, on annettu. Jos suo ei miellytä, välistä löytyvä This Mess We're In tarjoaa eskapismia ja on tarkoitettu paitsi PJ'n, myös Thom Yorken haaveksivan laulannan fiilistelemiseen.
Toki pientä niin sanotusti turhaakin täytettä löytyy - ilman hieman perinteisemmälle nainen plus kitara -linjalle lähtevää You Said Somethingia tai revittelevää Kamikazea levy toimisi henkilökohtaisella tasolla loistavasti, muttei kenties yhtä eheästi. Kyseiset kappaleet tuovat ääripäisyydellään vaihtelua kokonaisuuteen ja niiden ansiosta kaikista upeimmat vedot erottuvat entistä vahvemmin edukseen.
Stories From The City, Stories From The Sea -lättyä kuunnellessa haluaa itsellekin tumman rokkitukan, punaiset huulet ja kitaran käteen. Ja kaipaa kipeästi keikalle. Onnekseni sain kunnian nähdä Polly Jeanin livenä ensimmäistä kertaa viime viikonloppuna Tukholman Filadelfiakyrkanissa. Tältä levyltä ei valitettavasti kuultu yhtäkään biisiä, mutta onneksi naisella riittää tajunnanräjäyttävää musiikkia useamman julkaisun verran. ♥
Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Funtsi; Ilta aikaa; Toivon että suukonkin saan; Voi ei, ei voi olla totta
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
8,3
Olen parissaaiemmassa kirjoituksessani ohimennen maininnut nuoruuden ja siitä
parhaimmillaan seuraavan innokkuuden, vilpittömyyden ja riehakkuuden olevan
olennainen osa näiden levyjen viehätystä. Väittäisinkin, että rock-musiikissa
nuoruus on yksi tärkeimmistä voimavaroista. (Lienee paikallaan huomauttaa, että
tässä yhteydessä tarkoitan
rock-musiikilla kaikkea Belle & Sebastianista Children of Bodomiin, en pelkästään
uuvuttavan tylsää ketjulompakko-ja-tatuoinnit-kohkausta.) Kuitenkin on niin,
että ihmiset vanhenevat, jotkut jopa aikuistuvat. Tämän vuoksi näiden ihmisten esittämä
musiikkikin kaipaa hienosäätöä – ellei sitten satu soittamaan Kississä tai
olemaan Rivers Cuomo. Musiikillinen
aikuistuminen on kuitenkin vaikeaa, koska aikuistuminen helposti tarkoittaa
tylsyyttä, varman päälle pelaamista
ja tunteen palon katoamista. Parhaimmat osaavat silti aikuistua taidolla. Yksi
tällainen esimerkki on, hieman yllättäen, TV-resistori – kilkutteluindien ja
naivistisen poppailun suomalainen pää-äänenkannattaja.
TV-resistorin
kohdalla aikuistuminen tarkoittaa aikaisempia levyjä täyteläisempää,
orgaanisempaa ja jopa iskelmällisempää soundia, Leevi & the Leavings tulee mieleen
useammastakin biisistä. TV-resistori ei kuitenkaan ole menettänyt tippaakaan
leikkisyydestään. Tämän osoittavat esimerkiksi Koputan puuta -biisin Drop It Like It’s Hotilta lainatut taustakilkuttelut ja biisien nimeäminen Pidän susta,
tyhmä -tyyppisesti.
Paitsi
musiikillisesti, Leevi & the Leavings tulee paikoitellen mieleen myös
sanoituksissa. Esimerkiksi Koputan puuta ja Kaivoin kuopan -biiseissä käsitellään
elämän epäonnistujia hieman Göstä Sundqvistin tyyliin. Ja Funtsi-biisin ”Ala-asteen
todistuksessa luki luokan filosofi. Eihän sellaisia meriittejä saa, ellei
välillä funtsi” -rivi puolestaan muistuttaa Pasilan ”Luokan paras hemoglobiini”
-hahmosta.
TV-resistorin
kolmas levy on hiukan epätasainen, ja pari biisiä on venytetty turhan pitkäksi.
Parhaat hetket ovat kuitenkin hienoja. Mielestäni levyn kohokohta on Toivon,
että suukonkin saan, joka liki täydellisenä pop-biisinä olisi parhaimmistoa
vaikkapa Karkkiautomaatin Suudelmilla ja Saturday Looks Good to Me:n Every
Night –levyjen kaltaisilla ikisuosikeillani.
Kuulemani
mukaan TV-resistori jää, tai on jo jäänyt, pitkälle tauolle, mikä on suuri
harmi, koska harvassa ovat ne bändit, jotka ovat onnistuneet kolmella
peräkkäisellä levyllään näin hienosti.
Julkaisuvuosi: 2007
Ensikosketus: 2007
Helmeilevimmät biisit: Kreuzberg, Uniform, Flux, Sunday, I Still Remember
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
9.5
Ajattelin valita tämän päivän levyksi Bloc Partya. Vuonna 2007 julkaistua bändin kakkosalbumia A Weekend In the Citya monet pitävät niin sanottuna siltana bändin punkahtavasta rock-soundista kokeellisempaan elektromatskuun. Itselle se merkkaa henkilökohtaisesti paljon enemmän - levy, josta minun innostukseni Bloc Partyyn käynnistyi vasta toden teolla.
A Weekend In the Cityn ensikosketuksen sain jo sen julkaisuajankohtana. Aikoinaan muuan Xbox-pelin soundtrackilla soinut The Prayer onnistui saamaan pauloihinsa nykivällä rytmillään ja radioissa kiivaasti soinut tykitys Hunting for Witches onnistui lopulta mut sit tutustumaan koko levyyn. Noh, ekan läpikuuntelukokemuksen jälkeen levy ei kylläkään saanut mussa aikoinaan minkäänlaisia fiiliksiä. Jätin levyn hautumaan. Meni itse asiassa yli vuosi, ennen kuin palasin teokseen. Ja kappas vaan, levyhän alkoikin kolahtamaan. Kolahtaa edelleen ja tuntuu ettei sen taika tule ikinä häviämään.
Mikä tästä levystä tekee sitten niin "kolahtavan"? Sanoisinko, että ensimmäistä kertaa löysin albumin, jonka kansitaide ja nimi kohtaavat musiikin kanssa täysin. Levyä kuunnellessa tulee ihan mieleen viikonloppuloma kaupungissa - sykkivät valot, ihmiset, elämä. Tämän lisäksi, joka biisille on onnistunut vangitsemaan niin tajunnanräjäyttäviä kitarariffejä, edestakaisin poukkoilevia rumputykityksiä kuin myös lyriikoiltaan ihan parasta Bloc Partya tähän mennessä. Ja levy onnistuu tarjoamaan ikään kuin "kaikkea", niin tanssittavaa kuin hitaampaakin matskua. Hitaammasta matskusta ja mielestäni kaikkien aikoijen kovimmasta Bloc Party -kappaleesta antaa esimerkin levyn kahdeksas raita Kreuzberg - biisissä on jotain mikä saa mun mielen aina haikeaksi, vähän jopa ahdistuneeksi mutta silti niin onnelliseksi. Yksi kaikkien aikojen lempparibiiseistä. Eikä Kreuzberg todellakaan ole levyn ainoa helmi. I Still Remember, Sunday ja Uniform kuuluvat myös omiin kaikkien aikojen Bloc Party-lemppareihin. Biisit, joiden mahtavuutta en ensimmäisillä kuuntelukerroilla todellakaan tajunnut. Kaiken kruunaa suorastaan älytön Flux, jota ei löytynyt vasta kuin levyn uusintapainoksesta.
Bloc Party kuuluu niihin harvoihin indie rock -bändeihin, jotka ovat onnistuneet saamaan puolelleen kriitikoiden lisäksi myös tosi suuren kannattajakunnan. Jostain syystä kuitenkin bändin Silent Alarm on vienyt kaiken huomion ja A Weekend in the City muistetaan vain "hyvähkönä kakkoslevynä" - asian laita ei todellakaan ole niin! Jätäppä Kele rauhaan ne omat tuotokset ja palaa bändisi kanssa tulevalla levyllä tän tuotoksen äänimaailmaan. Pliis?
Julkaisuvuosi: 2003 Ensikosketus: 2003 Helmeilevimmät biisit: Sopivan fiiliksen sattuessa mikä tahansa biisi levyltä Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
9.0
Musen Absolution on yksi tärkeimmistä levyistä minulle, se laajensi musiikkimakuani ja avasi tien kohti uusia bändejä ja erilaista musiikkia. Miksi avasi? Joku voisi kysyä mielessään, minäpä vastaan.
Vuonna 2003 Muse julkaisi suuruudenhullun 14 biisin pituisen ahdistavan, raskaan, surullisen ja toisaalta myös erittäin kauniin albumin, joka syleili maailmaa, ärsytti sekä ihastutti samaan aikaan. Levy myös pysyy kasassa koko pituutensa ajan, vaikka voisi helposti hajota käsiin kasaksi yksittäisiä biisejä.
Levyn aloittavan lyhyen marssi-intron jälkeen stereoista pärähtävä Apocalypse Please kertoo missä mennään. Järjettömän kokoisella pianolla lähtevä biisi on täydellinen aloitus levylle ahdistava ja koukuttava biisi, joka flirttailee myös hetkittäin elektronisella surinallaan joka vie ainakin itseni jonnekin avaruuteen kuuntelemaan klassisenmusiikin ja moderninrokin hybridiä.
Time Is Running Out on levyn selkeästi hitikkäämpää kamaa, joka onkin julkaistu singlenä ja on ainakin itselleni se Musen lopullinen läpimurtohitti. Koukuttava kertosäe ja etenkin eka bridge kertsiin toimii yksinkertaisuudessaan järjettömän hyvin Dominic Howardin rumputyöskentelystä puhumattakaan. Sing For The Absolution jää itselleni vähän hahmottomaksi biisiksi, joka kasvaa kieltämättä ihan hienosti ja toimi vanhassa jäähallissa livenä hyvin vuonna 2007 osittain kiitos hienojen visuaalien.
Sitten on vuorossa biisi joka ainakin itselleni kiteyttää sen, mihin Muse voi parhaimillaan ja halutessaan pystyä. Stockholm Syndrome lähtee mielettömällä ja yhdellä parhaimmista riffistä mitä olen kuullut rockmusiikissa. Viimeistään kertsiin lähtevä järjettömän rosoinen bridge nostattaa niskakarvat pystyyn ja viimeistään kertsissä Bellamyn huutaessa "I wish I Could!" Tiedän, että tämä biisi on yksi parhaimmista mitä rockmusiikissa on tehty. Biisin hienoudesta kertoo että kertsin kitaravallin takana tarkkakorvaisemmat kuulevat arpeggiosynat, jotka tuovat kertosäkeeseen reilusti lisää ulottuvuuksia. C-osan soolo ja outron 3-soinnun pomppuriffittely kruunaavat biisin.
Ennen interlude+hysteria yhdistelmää soiva Falling Away With You on kaunis biisi ja ainakin itseäni ihmetyttää miksi tämä on jäänyt niin vähälle huomiolle, että Muse ei ole edes soittanut sitä kokonaan milläkään keikallaan. Toisaalta ymmärrän, että biisiltä vievät huomion edellä oleva Stockholm Syndrome ja seuraavana oleva Hysteria, joka onkin levyn ehkä toiseksi paras kappale. Mielettömään Wolstenholmen bassoriffiin rakentuva biisi esittää taas bändiä parhaimillaan, koukuttava kertsi, koukuttava soolo, koukuttava outro, jatkanko? Jatkan, sillä blackout on täydellisen vastakohtaisella tavallaan myös koukuttava. Äärettömän kaunis viuluilla kuorrutettu biisi huipentuu rosoiseen, mutta sopivasti alas miksattuun kitarasooloon. Tämän tahtiin ihmiset ovat heilutelleet kynttilöitä ja pistäähän tämä biisi keinumaan temmollaan.
Butteflies & Hurricanes, biisi jonka c-osassa on klassinen pianosoolo, voiko tämmöinen ylilyönti toimia ollenkaan -kyllä voi! Sanat eivät riitä avaamaan tätä biisiä, vaan se pitää kokea itse. Onneksi The Small Print on yksinkertainen ja helppo raskaalla kitaralla varsutettu rokkibiisi Musen mittapuulla.
Endessly on Absolutionin elektronisin biisi joka tuo tunnelmaan tiettyä kaivattua toivoa ja haikeutta rakkaudestahan tässäkin on kyse. Pistää itselleni tietyssä mielentilassa silmäkulmat kosteaksi. Thoughts Of Dyint Atheist on levyn suoraviivaisin biisi, joka vilahtaa ohi ei ärsytä, mutta ei toisaalta aiheuta riemunkiljahduksiakaan. Tylsästi sanoen "ihan kiva."
Levyn päättä rauhallisiin tunnelmiin Ruled By Secrecyyn, joka kasvaa pikkuhiljaa kohti levyn viimeistä kohokohtaa eli dramaattista pianosooloa, jota matthewn ahdistunu, mutta myös vastauksia kysyvä tulkinta tukee täydellisesti. "no one knows who's in control"
Vaikka innostukseni Museen väheni keskinkertaisen ja sillisalaattisen The Resistancen (2009) ja viimeistään rutiininomaisen Kaisaniemen keikan jälkeen, on tällä suuruudenhullulla, mutta myös hölmöllä bändillä paikka sydämessäni. Vaikka levyn ahdistavuudesta en enää niin pidäkkään. Hölmöllä tarkoitan sitä, että bändin jätkien haastattelun perusteella mietin välillä, onko tämäkin levy tehty osittain kieli poskessa? Ehkä, ehkä ei. Nautin tästä levystä silti vieläkin suuresti. Muse pystyy halutessaan ja parhaimillaan yhdistämään lukuisia eri genrejä ja avamaan ovia erilaista musiikkia kohtaan flirttailemalla klassisen-, elektronisenmusiikin ja jopa jazzin kanssa. Tällä levyllä Muse kuulostaa hetken yhdeltä maailman parhaimmista ja innovatiivisimmista bändeistä. Suuruudenhulluutta vai neroutta, päättäkää itse.
Ps. Bändin jätkät eivät ole tosikoita, älä ole itsekään, kun kuuntelet tätä levyä.
Levy päivässä on saanut jälleen uuden kirjoittajan. Minä olen siis Lauri, johon on voinut törmätä paristakin blogista ennen tätä. No You Girls Never Know ja Cigarette burns ovat ne pari blogia. Olen kirjastotäti, joka rakastaa popkulttuuria ja elää sitä täysillä. Levyjä on enemmän kuin nykyisessä työpaikassani ja keikoilla tulee käytyä aina kuin vain kiireiltäni ehdin. Musiikkimaku risteilee kaikkialla brittipopin, post-punkin, elektronisen musiikin, hip hopin, rockin ja vanhan melodisen punkin välissä. Tätä tulette siis minulta jatkossa saamaan tässä blogissa.
Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: Viikko ennen julkaisua, eli pari viikkoa sitten
Helmeilevimmät biisit: Dream On, If I Had A Gun... ja (I Wanna Live In A Dream In My) Record Machine
Löytyykö levyhyllystä: Ei, vielä
Levyn huumaavuus:
8.4
Oasis oli yksi maailman suurimmista rock-yhtyeistä, joka hajosi huipulla ja vielä kunnon rytinällä. Kuten kaikki vähänkään bändiä seuranneet tietävät, jakautui bändi lopulta kahtia, Liam ja muu bändi perustivat Beady Eyen, jonka debyytti tuli jo alkuvuodesta ja Noel lähti täysin yksin soolouralle. Pitkään odotettu soololevy näki maanantaina vihdoin päivänvalon.
Itse odotin Noelin soololta todella paljon. Oasiksen kaksi viimeisintä levyä osoittivat sen, että Gallagherin veljeksistä lahjakkaampi osaa ja haluaa tehdä myös muutakin kuin kertosäevetoisia kitararock-kappaleita. Soololta voisi odottaa siis jotain aivan uutta ja rohkeaa, jota mies ei olisi Oasiksen kanssa voinut koskaan tehdä.
Noel Gallagher's High Flying Birds ei kuulosta Oasikselta, mikä on hyvä juttu, koska kukaan tuskin olisi halunnut miehen jämähtävän kokonaan menneeseen, mutta tyylillisesti se ei ole ihan sellainen irtiotto, kuin olisin uskaltanut kuvitella. Sovitukset ovat kylläkin massiivisempia kuin miehen musiikissa koskaan. Torvet ja jouset soivat komeasti ja isosti koko levyn, eivätkä tunnu vain päälleliimatuilta instrumenteilta, jotta soundista saataisiin isompi. Ne ollaan sovitettu tyylikkäästi ja komeasti levylle.
Gallagherin sävellystaitoja tuskin tarvitsee sen enempää kerrata, joten sanon vain, että biisit ovat poikkeuksetta todella hyviä koko levyn. Jokaisessa biisissä on tarttumapintaa todella paljon, joten biisit jämähtävät kerralla takaraivoon ja pysyvät siellä todella sitkeästi. Se mitä jään kaipaamaan on tietty spontaanius ja räväkkyys. Levy kuulostaa hyvin tuotetulta ja tarkkaan harkitulta, mutta jopa ehkä liiallisuuksiin asti. Vaaran tuntua tai Oasiksesta tuttua "in your face"-asennetta ei ole tarttunut levylle pätkääkään, mikä ei varmasti ole ollut tarkoituskaan, mutta nyt levyltä ei välity tunteita, jotka vetäisivät lopullisesti puoleensa.
Noel Gallagherin ensimmäinen soololevy on taidokas ja hyviä biisejä täynnä oleva levy, jolta olisi vain voinut odottaa enemmänkin. Näillä biiseillä ei vielä stadioneita huudateta. Nyt odotukset kääntyvätkin ensi keväänä tiettävästi julkaistavaan toiseen levyyn, jonka mies on tehnyt Amorphous Androgonous-poppoon kanssa, joka aikoinaan remixasi Oasiksen Falling Down biisistä 22-minuuttisen psykedeliaeepoksen. Siltä voi odottaa jo jotain aivan muuta. Mitä sitten veljesten keskinäiseen taisteluun tulee, niin Beady Eye jää rannalle uikuttamaan tämän edessä, vaikka sillä spontaaniutta ja vaaraa onkin aivan eri tavalla. Kun vain olisi biisejäkin.
Helmeilevimmät biisit: Post Break-up Sex, If You Wanna, Somebody Else's Child*
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Kaikilla on varmasti tapana niputtaa tietynlaiset
artistit (sanalla tietynlainen ei tässä tapauksessa ole välttämättä niin
paljoa tekemistä genren kanssa) samaan kasaan syystä tai toisesta. Itselläni sellaiset kuin
The Strokes, Kaiser Chiefs, Arctic Monkeys, The Horrors, Franz Ferdinand sekä jossain määrin jopa
Wolfmother ja The Killers kuuluvat samaan kastiin hyväntuulista
kitarapoppia, jonka tahdissa on loistavaa pomppia, mutta josta ei
välttämättä löydy syvällisyyttä sen enempää. Tai johon on päättömän ihastunut yhden levyn tai muuten rajatun ajanjakson ajan, jonka jälkeen muut maat huutelevat luokseen. Kutsun tätä joukkiota
yksinkertaisesti nimellä Strokes-bändit. The Vaccines kuuluu heihin.
What Did You Expect from the Vaccines? -debyytin putkahtaessa maailmaan viime keväänä se soi kyllä kaiuttimista, muttei järin tiuhaan ja lähinnä
taustamölynä. Harvemmin nämä Strokes-bändit muutenkaan aiheuttavat elämää suurempia sydämentykytyksiä tai fanitytön kiljahduksia,
vaan toimivat pääasiassa hauskanpidon soundtrackina. Livetapahtumat ovat
sitten eri juttu - lavalla fiilistä usein luo myös sellainen, joka
levyllä ei. Vaccinesia en kuitenkaan pitänyt poikkeuksena.
Kunnes
jossain vaiheessa kesää tajusin, että tämähän on todellakin kelpo musiikkia. Levy on melko lyhyt, eikä
varsinaisesti valtavirrasta poikkeava, mutta jotenkin henkilökohtaisesti
osuva. Eikä se liity sanoituksiin, vaikka Post Break-up Sex onkin
lätyn ehdottomia helmiä. Albumilta löytyy tanssijaloille vakavia lihaskramppeja aiheuttavia pirtsakoita vetoja, mutta toisaalta myös raitoja, jotka ovat enemmän mellow kuin garage. Vaihtelevuus estää tylsistymisen, mutta aiheuttaa samalla epätasaisuutta. Debyytille pientä hajoamista toki suotakoonkin. Toisella levyllä voi sitten nousta korkeammalle.
Tulevana lauantaina minun piti olla Tukholmassa pogoilemassa The Vaccinesin tahtiin, mutta kuinkas kävikään - kiertue peruttiin. Tai siirrettiin, mutta uusi päivämäärä ei sovi kalenterini kanssa yksiin, joten väliin jää (ja ketuttaa vietävästi - tai ketutti, tuli muuta onneksi tilalle). Justin Youngin kolmas kurkkuleikkaus vuoden sisään lienee ihan pätevä syy keikkojen perumiseen. Kai. Toivotaan kuitenkin, että tyypit nähtäisiin piakkoin Suomessakin tanssittamassa yleisöä hikeen.
Tekstit
