#110 Extinctions

By | Published keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Komeasti yli odotusten

Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Into the Wilderness, The Swallows, Burn Burn Burn
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
8,8

Burning Heartsin Aboa Sleeping oli mainio, paikotellen huikea, debyytti ja viimevuotinen Into the Wilderness -ep oli jopa erinomainen. Extinctions on silti parempi levy, kuin aiempien tuotosten perusteella olisin osannut odottaa: napakka, sävykäs ja tyylikäs kokonaisuus, jossa ei ole yhtään huonoa tai edes keskinkertaista hetkeä.

Tällä hetkellä, kymmenen kuuntelun jälkeen, Extinctionsin parhailta biiseiltä tuntuvat komean bassokuvion ja tarttuvan kertosäkeen kruunaama Into the Wilderness, hitikäs ja indiediskopotentiaalia hehkuva The Swallows sekä rytmikäs ja uhmakas Burn, Burn, Burn, joista kaksi ensimmäistä tuli tutuksi Into the Wilderness -ep:ltä ja viimeksimainittukin on ollut Spotifyssa kuunneltavissa jo jonkin aikaa. Tämä lupaa erityisen hyvää siksi, että muutkin biisit epäilemättä kasvavat entisestään ajan ja lisäkuunteluiden myötä. Huippukohdiksi ovat jo nousseet Sellon ampumisvälikohtausta käsittelevä On the Last Day of the Decade sekä Modern Times ja The Beast, jotka kamppailevat kaikkien aikojen toiseksi parhaan sukupuutosta kertovan kappaleen tittelistä (paras on tämä).

Aiemmin olen enimmäkseen kirjoittanut levyistä, joita olen kuunnellut pitkään, hartaasti ja paljon. Extinctions on vielä sen verran tuore tapaus, että vasta aika näyttää, kypsyykö levy klassikoksi vai menettääkö se hieman hohtoaan. Alku on joka tapauksessa hyvä: kymmenen kuuntelukertaa kuudessa päivässä on minulle kovin poikkeuksellista, sillä yleensä maltan kuunnella parhaitakin levyjä säästellen ja rauhassa sulatellen. Nyt en ole malttanut, koska Extinctions tuntuu sopivan erinomaisen hyvin niin aamukahvittelun taustalle kuin tiskausmusiikiksikin, keväiseen auringonpaisteeseen ja iltahämärään. 

Posted in , | 1 Comment

#109 Alligator

By | Published tiistai 6. maaliskuuta 2012

Levy, joka alotti cincinnatilaisbändin menestyskierteen




Levyn huumaavuus
8.2



Julkaisuvuosi: 2005
Ensikosketus: 2006
Helmeilevimmät biisit: Mr. November, Abel, All the Wine
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä



Kuulun niihin The National-faneihin, jotka aloittivat yhtyeen kolmannesta levystä, Alligatorista. Myöhemmin julkaistu Boxer oli lähes kympin arvoinen suoritus ja niin on vuonna 2010 julkaistu High Violetkin. Vasta viimeisimmillä albumeillaan todelliseen nousukiitoon ajautunut bändi todistaa, että heidän musiikkinsa on omaperäisempää kuin aluksi huomaisikaan.

Ei bändi kylläkään heti mulle avautunu. Ja mitä nyt oon tässä lyhyen musiikinkuunteluhistoriani aika todennut, ei mikään lähes täydellinen orkesteri oo avautunu ensimmäisillä kuuntelukerroilla. Ensimmäinen asia, mitä aloittelevan "nationalistin" tulee tehdä, on päästä sinuiksi Matt Berningerin äänen kanssa. Miehen laiskan möreän laulutavan voi helposti leimata kovin mitään sanomattomaksi. Sitä se ei kuitenkaan missään nimessä ole. Berningerin äänen kun yhdistää miehen hellyyttäviin tulkintoihin saadaan aikaiseksi yksi 2000-luvun hienoimmista yksittäisistä laulajista.

En oikeastaan tiedä, kuinka tuttu bändi The National oli suomalaisille Alligatorin julkaisun aikoihin. Oli suomalainen yleisö bändillä vuonna 2005 sitä taikka tätä, voidaan kuitenkin mainita, että Alligator oli huikea harppaus eteenpäin bändin edellisiin julkaisuihin verraten. Muutamissa lauluissa oli potentiaalia jopa pienoisiksi hiteiksi ja levy on reilusti melodisempi kuin ekat lätyt. Ennen kaikkea ensimmäisillä levyillä itseään etsiskellyt Matt Berninger löysi vihdoin oikean tavan käyttää ääntään ja pukea ajatuksiaan sanoiksi. Alligator huokuu hienostuneisuutta. Sellaisen levyn yleensäkin huomaa siitä, että instrumentteja käytetään juuri sopivasti: ei liikaa eikä liian vähän. Instrumentit ovat harmoniassa Matt Berningerin äänen kanssa.

Tätä harmoniaa voisi jopa kutsua jossain määrin Alligatorin heikkoudeksi. Tai sanotaanko paremmin, että levy on aika tasapaksu. Sävellykset ovat mukiinmeneviä ja heleästi rullaavia mutta varsinkin Alligatorin muutamat raidat ovat liian samankaltaisia. Hyvänä esimerkkinä Daughter of the Soho Riotsin, Friend of Minen, Val Jesterin aikana yhtyeen geneerisyys saa varmasti monen kuuntelijan tylsistymään. Bändi olisi voinut hakea näihin kappaleisiin sävellyksillesti hieman erinlaisempaa perspektiiviä, tiedä minkälaisia hittejä näistä olisi pienellä elävöittämisellä saanut aikaiseksi. 

Ei Alligator kuitenkaan missään nimessä huono tuotos ole. Abelissa ja All the Winessa yhdistyy Matt Berningerin todellinen nerokkuus sanoittajana ja Alligatorin 13. raita, Mr. November on yksi 2000-luvun parhaista yksittäisistä kappaleista. Kyseessä on mielestäni edelleen heti Fake Empiren jälkeen yhtyeen kovin yksittäinen kipale tähän mennessä.

The National oli joskus minulle maailman kovin bändi. Vaikka yhtye on kerennyt jo useasti esiintyä Suomessa, olen mitä erinäisimmistä syistä joutunut missaamaan kaikki tähänastiset keikat. Viime vuoden kaksi keikkaa jouduin jättämään väliin intin takia. Tätä hortoilua kun pääsisi näkemään vielä joskus livenä:



Posted in , , , , | 9 Comments

#108 Terveisiä kaaoksesta

By | Published perjantai 2. maaliskuuta 2012

Kun urbaanimusiikki luontoon eksyi


Julkaisuvuosi: 2006
Ensikosketus: 2006
Helmeilevimmät biisit: Opi aatteit, Vaaranmaa, Ikkunapaikka, Monimuotosii
Löytyykö levyhyllystä: Ensipainos, beibe!

Levyn huumaavuus
9.8

Artist formerly known as Avain, eli Asa osui kolmannella levyllään kiveen nimeltä jättipotti. Jos Leijonaa metsästän esitteli jo kryptisemmän ja asioita pohdiskelevamman räppärin, niin Terveisiä kaaoksesta oli jo jättiharppaus niihin teemoihin, mistä mies tunnetaan nykyisin. Roihuvuoren mies kun löysi tällä levyllä maaseudun ja luonnon.

Asa käsittelee levyllään painavia teemoja, kuten individualismin ja jatkuvan kasvun aiheuttamaa irtaantumista juurista, jonka ratkaisuksi tietenkin tarjotaan agraarikulttuuria ja luonnon läheisyyttä. Levyn ja Asan hyväksi on sanottava se, ettei lyriikoissa saarnata, vaikka teemat siihen antaisivatkin melkoiset mahdollisuudet. Asan riimit ovat pikemminkin pohdiskelevia ja runollisuudessaan hyvinkin kryptisiä.

Se mikä tekee Terveisiä kaaoksesta niin erinomaisen, on sen taustat. Nykyisin on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että suomalainen räppäri flirttailee niin iskelmän kuin balkanmaisuuden kanssa, mutta vuonna 2006 kansanmusiikkia ja hiphopia ei oltu yhdistelty yhtään.

Davon silmän alla on kumminkin syntynyt sellaista kultaa, ettei moiseen ole sittemmin ylletty. Opi aatteit, Uniaika, Ikkunapaikka ja Monimuotosii ovat utuisessa bassojylinässään lähes triphopmaisen upottavia tunnelmallisuudessaan, ja joihin Asan luonnonläheiset riimit sopivat täydellisesti. Toisen vaihtoehdon antaa kansanmusiikkimaiset Sadonkorjuu, Vaaranmaa ja Timo Pieni Huijauksen vierailun siivittämä Yksinäisyyden ja yhtenäisyyden vuori, jossa masennusta käsitellään kypsästi ja turhaan melankoliaan sortumatta.

Terveisiä kaaoksesta on vaikea levy käsiteltäväksi, koska vielä viisi vuotta ilmestymisensä jälkeen se tuntuu tarjoavan uutta ajateltavaa ja löydettävää. En tajua edelleenkään kaikkea, mitä Asa haluaa lyriikoissaan sanoa, mutta sillä ei ole mitään väliä, kun kokonaisuus on näin huikea. 

Posted in , , , , | Leave a comment

#107 Deus Protector Noster

By June | Published torstai 1. maaliskuuta 2012

Pää pastellinvärisissä pilvissä, jalat tumman veden vietävinä.


Julkaisuvuosi: 2009
Ensikosketus: 2009
Helmeilevimmät biisit: Countryside, Motorways, Cynical, Advice, Mirror
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
10

Olen vältellyt Manboyn levyihin tarttumista tässä blogissa pitkään, mutta koska olen onnistunut käymään läpi jo jonkin verran Placeboakin, on kai ihan sama kokeilla siipiään Miespojankin kanssa. Tehtävä ei ole kivuton, sillä olen täysin jäävi arvioimaan kummankaan bändin tuotantoa niiden moitteettomuuden vuoksi. Pahoittelen siis jo etukäteen vuolaita ylistyssanoja ja puolueellista lähestymistä.

Jatko-alustuksena kerrottakoon, että Manboy on mielestäni kenties Suomen aliarvostetuin bändi. Omannäköisensä, tunteikkaan ja jollain tapaa kainostelevankin rockin fiiliksiin on helppo uppoutua, eikä vähiten lyriikoiden vuoksi. Epävarmuudet on kynäilty koskettaviksi sanoiksi vajoamatta angstin tai emoilun syövereihin, mikä sinänsä voisi olla varsin helppo lankeemus. Teemat toistuvat levyltä toiselle, mutta herkkistyttöpä ei niihin kyllästy. Knoppina nyt käsiteltävästä levystä vielä se, että visualistia miellyttävä kansitaide on Herra Ylpön käsialaa.

Ilmeisten musiikillisten viehättävyyksien lisäksi Deus Protector Nosterin suurin ansio on täytebiisien täydellinen puuttuminen. Vaikka edellinen Majesty onkin henkilökohtaisesti tärkein Manboy-levy, on DPN kokonaisuutena aukottomampi, josta jälleen kerran arvokkaimpien raitojen valitseminen hienon kymmenikön joukosta tekee kipeää. Jopa omaan pirtaan heikoiten sopiva The Look puolustaa paikkaansa, ja vaikka Cynicalin kertosäe ei ole universumin onnistunein, koko muu biisi nostaa mielen rajattomiin sfääreihin. Jokaisesta kappaleesta löytyy jotain, jonka vuoksi juuri se tuntuu kuunteluhetkellä maailman parhaalta. Bändille tyypillisistä (ja allekirjoittaneen sydämen aina yhden lyönnin väliin jättävistä), eeppisistä viimeisistä raidoista ei tarvita erikseen edes mainintaa. Myös alta kuunneltava Advice paisuu alun kevyestä bassoilusta kauniiksi kitarailoitteluksi oivallisesti, ja jättää suoraviivaisuuden muiden harteille.

Vaikka olen joidenkin yhtyeiden kohdalla täysin kyvytön musiikin objektiiviseen tarkasteluun, osaan silti olla antamatta myös täysiä pisteitä. Mutta tämän paremmaksi kotimainen altsurokki ei vain mene.


Posted in , , , , , , , | 2 Comments

#106 Freak Out

By | Published keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Täysosumia ja karmeita huteja


Julkaisuvuosi: 1999
Ensikosketus: 1999
Helmeilevimmät biisit: Asvaltti polttaa, Keskiyön tanssi, Laura
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
7,7
 
Vuonna 1999 olin elämäni ensimmäistä kertaa kesätöissä. Olin päässyt isäni mukana Porvoon saaristoon rakennukselle apumieheksi. Vietin seitsemän aurinkoista päivää maalaillen, puutavaraa kantaen, oikeiden työntekijöiden jaloissa hyörien ja radiota kuunnellen. Sinä kesänä radiossa soi jatkuvasti Tehosekoittimen Asvaltti polttaa ja Bomfunk MC’sin Freestyler. Tiesin, että kun työt loppuvat, pääsen muutamaksi päiväksi kummisetäni luokse Helsinkiin, jossa, toisin kuin Kolarissa, on ihan oikeita levykauppoja! Pitkinä työpäivinä pohdin ankarasti, ostanko Tehosekoittimen Freak Outin vai Bomfunk MC’sin debyyttilevyn, jonka nimeä en tähän hätään jaksa tarkistaa – ei sillä ole niin merkitystä. En enää muista, miksi päätin ostaa vain toisen noista levyistä, kun samalta reissulta ostin ison kasan muitakin levyjä (mm. The Ramonesia), mutta onneksi kuitenkin päädyin ostamaan Freak Outin.

Tehosekoitin oli yksi nuoruuteni suosikkibändeistä, vaikka Tehosekoitin olikin niin leimallisesti ”tyttöjen bändi”, että siitä pitäminen oli hivenen arveluttavaa. Tehosekoittimella oli kuitenkin niin monta niin loistavaa biisiä, että minkäs teit – levyt oli ostettava. Toki jo nuorempana ymmärsin, että jokaisella Tehosekoittimen levyllä oli täysosumien lisäksi muutama täysin kelvoton biisi. Freak Outin huteja ovat esimerkiksi uskomattoman ankea Vaikeudet-blueshölkkä ja Vielä nuoria -biisin turhanpäiväinen glamrokkailu. 

En ollut Tehosekoitinta kuunnellut aikoihin, mutta 13 vuotta ensikosketuksen jälkeenkin huomaan nyökytteleväni päätä rokkibiisien tahdissa (vaikka Varoittavalla esimerkillä rokkibiisit ovatkin parempia kuin Freak Outilla), ihastelevani hitureita (Eskimon silmät ja Laura) ja arvostavani huimia genrekokeiluja kuten Freak Outin rautalankainstrumentaalia, Lady Number Onen yökerhojatsia ja Keskiyön tanssin iskelmädiskoa. Freak Out -levyn tärkein biisi on kuitenkin edelleen Asvaltti polttaa – kaikkien aikojen täydellisin kesähitti.


Posted in , | Leave a comment

#105 Everything is Changing

By June | Published tiistai 28. helmikuuta 2012

Fanstastinen ääni snadisti hukkaan valuneena.


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Feel Alive, Everything is Changing, Circles
Löytyykö levyhyllystä: Ei (Spotify)

Levyn huumaavuus
6.9
 
Jos Anneke van Giersbergen ei sano mitään, kenties The Gathering sanoo. Hollantilaisen metalliyhtyeen entisenä vokalistina tunnetuksi tullut naikkonen laulelee nykyisin soolona, joskaan tyylillisesti ei olla järjettömän kaukana lähtökohdasta. Vaikka tukan väri on vaihtunut mustasta kultaiseen, synkkyydellä mässäillään edelleen aika ajoin.

Alkuvuodesta julkaistu Everything is Changing alkaa heleästi lätyltä ensimmäisenä julkaistulla sinkulla Feel Alive. Edelliseen Agua de Annique -nimellä julkaistuun levyyn (Home, suosittelen koko sydämestäni!) verrattuna on pieni lohko herkkyydestä vaihdettu surutta poppiin - tai näin ainakin aluksi luulisi. Raitojen edetessä albumi kehittyy yhä raskaammaksi, pop vaihtuu metallimausteiseen rockiin ja kepeät kompit suriseviin riffeihin. Melodiat ovat sinänsä toimivia, mutta lopulta kokonaisuus on allekirjoittaneelle liian tasapaksu ja tylsästi sanottuna tavallinen. Perinteinen poprock ei ole koskaan ollut minun kuppini teetä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ja levy hukkuu kaikenmaailman Evanescencejen ja muiden joukkoon aivan liian vähällä vaivalla. Loppua kohden biisit alkavat suoraan sanoen kyllästyttää.
 
Edes harmoniset stemmat eivät tuo lisäarvoa, sillä ne toistuvat samanlaisina biisistä toiseen. On surullista, että Anneken ääni, joka on käsittämättömän upea ja livenä vielä tuhat kertaa koskettavampi kuin levyllä ikinä, ei pääse oikeuksiinsa traditionaalisen kompin jaloista. Parin haaveilevan vedon (esimerkiksi Circlesin piano+jouset+ääni-yhdistelmän) lisäksi levyltä korkeimmalle nousee juurikin se parhaiten radiosoittoon sopiva suloinen Feel Alive, joka aluksi tuntui aivan liikaa peruspopilta. Jännä.
 

Posted in , , , , , , , | Leave a comment

#104 Saturdays = Youth

By | Published maanantai 27. helmikuuta 2012

Soundtrack nuoruudelle


Julkaisuvuosi: 2008
Ensikosketus: 2008
Helmeilevimmät biisit: Kim & Jessie, Skin of The Night, Couleurs, Up!, We Own The Sky
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä!

Levyn huumaavuus
9.4

M83:n viides albumi on minulle yhtyeen tärkein levy. Olin jo muutamia vuosia aiemmin tutustunut yhtyeen elektroniseen shoegazeen, joka oli ajoittain todella komean kuuloista, mutta ajoittain levyt sortuivat haahuiluun. Saturdays = Youth petrasi niistä paljon ja kyseessä onkin yksi viime vuosikymmenen komeimmista pop-levyistä.

Se mikä tekee Saturdays = Youthista niin erinomaisen levyn, on sen täydellinen äänimaailma. Siihen ollaan saatu kaapattua kaikki, mikä liittyy nuoruuteen. Välillä se on uhmakas ja itsevarma, kuten Graveyard Girlillä ja Couleursilla, mutta toisaalla on myös epävarma ja haaveleivampikin puoli, mistä osoituksena ovat Skin Of The Night ja Too Late. Levy ei kumminkaan kulje pelkästään ääripäissä, vaan monissa kappaleissa nämä elementit kulkevat käsi kädessä ja luovat täydellisen soundtrackin nuorelle mielelle.

Kasarivaikutteet olivat myös puheenaiheena ilmestymisen aikoihin. Monet jopa puhuivat kadonneesta John Hughesin elokuvan soundtrackista. Kyllähän levyllä 80-luku kuuluu ja selkeästi, mutta toisin kuin monilla nykyartisteilla, M83 ei käytä sitä pelkästään muodon vuoksi. Levyn nostalgiaan verhottuun haikeuteen sopii 80-lukulainen naiivi pop-soundi aivan täydellisesti. Vaikka itse en olekaan 80-luvulla elänyt, niin jo pelkkien sovitusratkaisujen ja äänimaailman kautta samaistun Anthony Gonzalezin nostalgiaan.

Saturdays = Youth on upea pop-levy, jota aika ei ole syönyt vielä yhtään. Vaikka jo neljä vuotta sitten kuuntelin levyä kyllästymiseen asti, niin tänäkin päivänä se onnistuu koskettamaan ja antamaan säväreitä lähes samalla tavalla kuin ennenkin. Vaikka kenkiintuijottelua ja unimaailmoissa seikkailua on tälläkin levyllä, niin ne tuovat vain lisää lihaksia jo muutenkin timmiin pakettiin. Seuraavalla levyllään Gonzalez katosikin jo täysin unimaailmaan ja haahuili vaihtelevin tuloksin.



Tänään korjataan sitten virhe, jonka tein vuonna 2008. Silloin yhtye esiintyin Turun UMF:ssa ja päätin viime tingassa olla menemättä. Tänään yhtye esiintyy Tavastialla ja tämän blogin kirjoittajista yhtä vaille kaikki ovat juhlimassa tätä. Tulehan nykimään hihasta, jos meikäläisiä näet.

Posted in , , , , , , | 2 Comments

#103 Angles

By | Published lauantai 25. helmikuuta 2012



 The Strokesin uusimman palapelin palaset ikävästi hukassa


Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Machu Picchu, Two Kinds of Happiness, Life is Simple in the Moonlight
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä




Levyn huumaavuus
7.0


The Strokesin kauan odotettu neljäs pitkäsoitto sai päivänvalonsa viime vuonna. New Yorkin cooleimmista kolleista muodostuvan yhtyeen neljäs albumi oli varsinkin oman listan kärjessä aikoinaan, kun puhuttiin vuoden 2011 odotetuimmista julkaisuista - eikä syyttä, onhan The Strokes Last.fm:n mukaan kolmanneksi kuunnelluin bändini 2,115 soittokerran voimin.

Angles on levynä mahtipontinen. Ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen mieleen jäivät ennen kaikkea maailmaa suuremmat kitarariffit. Tässä asiassa The Strokes hoitaa hommansa paremmin kuin yksikään tämän hetken amerikkalaisista rock-bändeistä - suuri kiitos kuuluu ennen kaikkea kitaristi Albert Hammond Jr:n tyylitajulle. Mies, joka on ollut ylimpänä kapellimestarina Anglesin sävellystyössä. Ennen siitä hommasta vastasi yksin omaan Julian Casablancas.

Niin kuin levyn huumaavuuslukemasta näkyy, ei kaikki kuitenkaan tämän levyn kohdalla mene niin sanotusti nappiin. Kun kappaleet irroitetaan mahtipontisista kitarariffeistä, jäljelle ei jää juuri mitään. Kappaleet ovat sävellyksellisesti huonointa Strokesia tähän mennessä. Nuoruuden intoa ei enää ole ja yli kolmekymppiset jätkät eivät saa oikein konetta käymään. Gamesin, Gratisfactionin, Call Me Backin ja Metabolismin jälkeen kyselenkin, että mihin The Strokesia enää tarvitaan? Näitä biisejä tuskin monikaan haluaa kuulla livenä.

Mikä kuitenkin positiivisinta: muutamat Anglesin kappaleista viehättävät. Machu Picchua parempaa avausta levylle olisi todellakin saanut hakea. Kasarihenkinen biisi starttaa räväkästi ja kantaa loppuun asti viileän Casablancasin äänen saattelemana. Under Cover of Darknessin ja Two Kinds of Happinessin svengi myös todistavaa, että bändillä on vielä annettavaa. Ja mielestäni levyn lopetus, Life is Simple in the Moonlight jättää ihan kivan jälkimaun suuhun! 

Angles on lopputuloksena ihan hyvää kamaa mutta kuitenkin liian kesy The Strokes-levyksi. Ehkä Albertin olisi kannattanut jättää levyn kokonaisuudesta huolehtiminen Julianin varmoihin käsiin. Casablancas kun todisti Phrazes for the Youngillaan olevansa loistavassa iskussa.


 Lupaan kuitenkin pistää ensi maanantain M83-keikalle ylpeänä The Strokes-paidan päälle.


Posted in , , , | 3 Comments

#102 Kaikki on satua

By | Published perjantai 24. helmikuuta 2012

Satu, jonka ei toivoisi loppuvan


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Olen kuullut merestä, Saari, Kesäyö, Kevät
Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Levyn huumaavuus
8.2

Pariisin Kevään menestystarina on Suomen mittakaavassa yksi hämmentävimmistä. Metallibändi Major Labelin Arto Tuunelan sivuprojektista, jonka ei missään vaiheessa edes pitänyt tehdä ensimmäistäkään keikkaa, on kasvanut yksi Suomen suosituimmista yhtyeistä parin viime vuoden aikana. Eikä suinkaa suotta, Astronautti on hieno pop-levy, jolla on todella monta hyvää kappaletta, ja yhden biisin livenä todistaneena Pariisin Keväällä on taito saada ihmiset puolelleen.

Kolmannesta levystä puhutaan kliseisesti vaikeana levynä, joten kysymys monella lieneekin se, onko Tuunelan hittikynä samassa iskussa kuin aiemmin. Periaatteessa on. Levy alkaa niin järisyttävän kovalla biisikaksikolla, että se leimaa lähes koko loppulevyä. Olen kuullut merestä ja Saari ovat sekä tarttuvia, että riemastuttavan melodisia kappaleita, joiden kaltaisia herkkuja kuulee aivan liian harvoin.

Sen jälkeen levyn lento lähtee lievästi sakkaamaan. Useammankaan kuuntelun jälkeen en ole löytänyt Ehkä kaikki palaa itsestään ennalleen ja Lopeta! -kappaleista mitään tarttumapintaa. Vaikka Lopeta!:n sanoma onkin tärkeä ja hyvä, niin luettelomainen sanoitus aiheuttaa todella vahvan vastareaktion edelleen. Sytytä valo jättää elektronisuudessaan kanssa kylmäksi.

Onneksi Kesäyöstä lähtee taas hittiputki käyntiin. Edellämainittu on yksi PK:n komeimmista kappaleista, ja jonka voin helposti kuvitella olevan festivaalien suurimpia hittejä. Samoin Vanginvartijan uni ja Kevät saavat mielen virkoamaan ja tajuamaan Tuunelan mielettömän taidon luoda upeita kappaleita.

Kaikki on satua on levy, joka vaatii aikansa avautuakseen. Alkuun levy voi vaikuttaa yksipuoliselta ja jopa tylsältä, mutta vähitellen Tuunelan ja kumppanien satuun pääsee sisälle. Hittejä ei ole aivan samaan tapaan, mutta levy palkitsee valppaan kuuntelijansa vähitellen.

Posted in , , , | 2 Comments

#101 Illinois

By | Published keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Happee, hoitoo ja empatiaa

Julkaisuvuosi: 2005
Ensikosketus 2005
Helmeilevimmät biisit: John Wayne Gacy Jr, Casimir Pulaski Day, The Man of Metropolis Steals Our Hearts
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
9,3

Parisen vuotta sitten minulla oli bileitä, juhlia, kekkereitä tai satunnaista kaljoittelua seuraavana päivänä tapana aina kuunnella Sufjan Stevensin Illinois(e)-albumia, jonka rikas äänimaailma tuntui parantavan henkiset vaivat samalla tehokkuudella kuin Burana hoitaa fyysiset kolotukset. Hauskanpitoa seuraavan päivän soundtrackiksi Illinoise sopii musiikillisen laadukkuuden lisäksi erinomaisesti myös siitä syystä, että levy kestää suunnilleen 74 minuuttia - eipähän tarvi jatkuvasti nousta sängstä levyä vaihtamaan! Noh, eilen kävi niin, että suunnistin (entisen) ainejärjestöni laskiaisbileisiin, kun keskiviikolle sattui sopivasti vapaapäivä. Ehkä jo arvasittekin, että tänään olen sitten kuunnellut Illinoisea.

Illinois on toinen osa Sufjan Stevensin kuuluisasta ”50 osavaltion projektista”, joka tosin myöhemmin paljastui vitsiksi. Illinoisen kohdalla yksittäisten biisien mainitseminen tuntuu tarpeettomalta (mutta teen sen silti ihan kohta), koska Illinois on pianon, banjon, orkestraatioiden ja kuorojen koristelema teemalevy, jossa biisit sulautuvat lyhkäisiin mutta pitkästi nimettyihin välisoittoihin.

Levyn avaus Concerning the UFO Sighting near Highland, Illinois on kaunis, Sufjanin äänen ja pianon varaan rakennettu biisi, joka on pehmeä johdatus Come on! Feel the Illinoise! -kappaleen ilotulitukseen. John Wayne Gacy, Jr. puolestaan on varmasti maailman kaunein sarjamurhaajasta tehty biisi ja ehkä myös 2000-luvun kaunein kappale. Ja kyllähän viimeinen säkeistö ”And in my best behavior/ I am really just like him/ Look beneath the floorboards/ For the secrets I have hid” saa pohtimaan, onko ihmisen luonteessa jotakin sellaista, että kuka tahansa ihminen olisi kykenevä samanlaisiin hirmutekoihin kuin John Wayne Gacy. Kovin paljon pitemmälle tuota pohdintaa ei hivenen krapulaisena kuitenkaan jaksa viedä.

The Man of Metropolis Steals Our Hearts hätkähdyttää särökitaroilla, jotka vuorottelevat kauniin minimalististen osioiden kanssa. Tällaisesta biisistä jokin vähäisempi bändi, vaikkapa Arcade Fire, olisi ikuisesti kiitollinen. Illinoisella Metropolis on vain yksi monista huippukohdista.

Laadukkaan kokonaisuuden paras yksittäinen kappale on kuitenkin Casimir Pulaski Day, joka on varteenotettava kilpailija John Wayne Gacy Jr. -biisille poplaulujen kauneuskilpailussa. Casimir Pulaski Dayn menetystä, uskontoa ja rakkautta käsittelevät sanoitukset liikuttavat, vaikka minulla ei olekaan kokemusta kuin viimeksi mainitusta.

Illinois on mielestäni Sufjan Stevensin levyistä paras. Myös Seven Swansin ja Michiganin folkkailut miellyttävät, mutta The Age of Adzin kokeiluihin en laiskuuttani ole jaksanut perehtyä. Ja mitäpä turhia, veikkaan The Age of Adzin joka tapauksessa vain pahentavan krapulaa.

Posted in , | 2 Comments

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.