Näytetään tekstit, joissa on tunniste Alternative metal. Näytä kaikki tekstit

#195 Dead End Kings

Kuolleet linnut eivät lennä.


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Hypnone, The Racing Heart, Ambitions
 Löytyykö levyhyllystä: Ei


Levyn huumaavuus
6.9

Väitän seuraavaa:

1. Katatonian The Great Cold Distance (2006) on yksi kaikkien aikojen hienoimmista, ellei peräti se kaikista superlatiivisin, metallimusiikin edustaja.
2. Seuraava pitkäsoitto Night is the New Day (2009) jätti hivenen karvaan maun suuhun, vaikka jälkeenpäin siltäkin on löytynyt muutama helmi (levyn kaksi viimeistä, koneilla leikittelevää raitaa).
3. Dead End Kings lipuu yhä kiihtyvällä tahdilla ohi tajunnan jättämättä kunnolla jälkeäkään.

Umpikujan kuninkaat kertoo jo nimellään jotain sisällöstä. Jo aiemmin (ks. väittämä 2) harmittelin örinän pois jääntiä, vaikka Jonas Renksen ääntä kuunteleekin enemmän kuin mielellään ilman rääkkäyselementtiä, ja vaikka death metal ei koskaan ole ollut minun juttuni. Katatoniaan matala kurkkuääni kuitenkin kuuluu. Ja kun se jää pois, häviää intensiteetti ja lopputuloksena on helposti tunteettomuutta. Päädytään siis umpikujaan. Tällä levyllä ei tunnuta enää edes jaksavan kurotella korkeuksiin tai haikailla mahtipontisten äänivallien syvyyksiin.

Ongelma ei ole soundien heikkous, vaan kokonaisuuden hahmottuminen ja materiaalin tasaisuus. Yksikään raita ei pääse pulpahtamaan kunnolla pintaan, vaan melkoisella tasangolla kuljetaan läpi koko rytäkän. Jään kaipaamaan joko täydellisen tummia, verkkaisia jylinöitä laulun tueksi, tai vaihtoehtoisesti itse laulun muuntautumista samaan aikaan yksinkertaisemmaksi ja progemmaksi, Porcupine Treen tyyliin (toisaalta, PT-kopiotahan emme kaipaa, sillä sen jumalallisuutta ei edes pysty kopioimaan ja yritys jäisi täysin turhaksi). Nyt ei oikein tiedä, onko levy lintu vai kala vai haluaako se olla kumpaakaan.

Ei tietenkään niin paljon huonoa ettei jotain hyvääkin - kansitaide miellyttää ja taustamölynä levy toimii mainiosti. Melodisesti musiikillinen ulosanti on kehittynyt edellisistä. Ja onhan lätyllä muutenkin hetkensä, kuten The One You Are Looking For Is Not Here (feat. Silje Wergeland), jonka kauniiden vokaalien tosin toivoisi pääsevän oikeuksiinsa nykyistä hartaammalla biitillä ja bassojen ylijyräämättömyydellä. Tai Ambitions, joka muistuttaa eniten ns. vanhaa Katatoniaa. Muitakaan varsinaisesti suuria vikoja ei ole - mitä nyt pientä hajuttomuutta ja mauttomuutta. Mutta kun on saanut maistaa The Great Cold Distancea, ei halua tyytyä keskinkertaiseen. Kenties Renksen ja kitaristi Anders Nyströmin olisi sittenkin kannattanut pitäytyä ulkopuolisissa tuottajissa.

Jos sattuu pitämään perinteisestä metallista tai rockista yhdistettynä herkkiin vokaaleihin ja progemausteisiin, uppoaa tämä ruotsalaisbändin uutukainenkin kuin veitsi sulaan voihin. Kieltämättä lätty kuulostaakin hyvältä paperilla, eikä sen kuuntelemisesta missään nimessä tule paha mieli. Ehkä se vielä kasvaa minunkin sieluuni vahvasti kiinni. Jos kuitenkin voit yhtyä väittämään numero yksi, suosittelen pitäytymistä siinä muutaman vuoden takaisessa.

Tästä huolimatta bändin livekunto tulee allekirjoittaneella vihdoin ja viimein tsekattua Helsingin Circuksessa marraskuun alussa*. Toivon tuolloin kuulevani The Rabbit Heartin, joka on ehdottomasti Dead End Kingsin rakastettavin raita.




* Ei puhuta siitä, miten viimevuotinen The Great Cold Distance -juhlakiertueen keikka meni lipun olemassaolosta huolimatta sivu suun. Argh.

Posted in , , , | Leave a comment

#105 Everything is Changing

Fanstastinen ääni snadisti hukkaan valuneena.


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Feel Alive, Everything is Changing, Circles
Löytyykö levyhyllystä: Ei (Spotify)

Levyn huumaavuus
6.9
 
Jos Anneke van Giersbergen ei sano mitään, kenties The Gathering sanoo. Hollantilaisen metalliyhtyeen entisenä vokalistina tunnetuksi tullut naikkonen laulelee nykyisin soolona, joskaan tyylillisesti ei olla järjettömän kaukana lähtökohdasta. Vaikka tukan väri on vaihtunut mustasta kultaiseen, synkkyydellä mässäillään edelleen aika ajoin.

Alkuvuodesta julkaistu Everything is Changing alkaa heleästi lätyltä ensimmäisenä julkaistulla sinkulla Feel Alive. Edelliseen Agua de Annique -nimellä julkaistuun levyyn (Home, suosittelen koko sydämestäni!) verrattuna on pieni lohko herkkyydestä vaihdettu surutta poppiin - tai näin ainakin aluksi luulisi. Raitojen edetessä albumi kehittyy yhä raskaammaksi, pop vaihtuu metallimausteiseen rockiin ja kepeät kompit suriseviin riffeihin. Melodiat ovat sinänsä toimivia, mutta lopulta kokonaisuus on allekirjoittaneelle liian tasapaksu ja tylsästi sanottuna tavallinen. Perinteinen poprock ei ole koskaan ollut minun kuppini teetä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ja levy hukkuu kaikenmaailman Evanescencejen ja muiden joukkoon aivan liian vähällä vaivalla. Loppua kohden biisit alkavat suoraan sanoen kyllästyttää.
 
Edes harmoniset stemmat eivät tuo lisäarvoa, sillä ne toistuvat samanlaisina biisistä toiseen. On surullista, että Anneken ääni, joka on käsittämättömän upea ja livenä vielä tuhat kertaa koskettavampi kuin levyllä ikinä, ei pääse oikeuksiinsa traditionaalisen kompin jaloista. Parin haaveilevan vedon (esimerkiksi Circlesin piano+jouset+ääni-yhdistelmän) lisäksi levyltä korkeimmalle nousee juurikin se parhaiten radiosoittoon sopiva suloinen Feel Alive, joka aluksi tuntui aivan liikaa peruspopilta. Jännä.
 

Posted in , , , , , , , | Leave a comment

#97 The Great Cold Distance

Pohjoismaalaisen synkeän talven luomaa todellisuuspakoa.


Julkaisuvuosi: 2006
Ensikosketus: 2007
Helmeilevimmät biisit: Deliberation, Soil's Song, Consternation, Follower, July
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
9.6

Tällä viikolla levyjen myötä ollaan käyty toisessa galaksissa, kesässä, sademetsässä, lukion koetilanteissa. Paluu takaisin Suomen pimeään talveen voi olla karu, mutta ainakaan sitä ei tarvitse kokea yksin - Katatonian seitsemäs studiolevy tarjoaa lempeää seuraa varjoja pelkäämättömille.

...Tai no, lempeydestä voidaan olla montaa mieltä. Toki bändi on alkuaikojen doom metalista siirtynyt allekirjoittaneen korville armeliaampaan tuotokseen puhtaiden lauluosuuksien ja harmonioiden myötä, mutta kitarariffit ovat edelleen raskaita, puhumattakaan otsalohkoa tärisyttävistä kompeista tai loistavista bassokuluista. The Great Cold Distance on ruotsalaisyhtyeen levyistä myös melodisin. Raidat luovat eheän kokonaisuuden, joka heijastaa reippaasti mm. A Perfect Circlea, Opethia ja Porcupine Treeta, mutta on täysin oma itsensä. Biiseissä kiteytyy melankolian kauneus. Verkkokalvoille piirtyy kuva talvisesta, tiheästä metsästä, jossa puiden rungot erottuvat mustina ja virtaviivaisina valkeaa lunta vasten.

Jo levyn nimi kertoo tunnelmasta paljon. Mutta vaikka kylmyyttä ja etäisyyttä on haettu sävellysten yhtäläisellä haikeudella ja metallisella kolhoudella, ei lätty itsessään jätä kylmäksi. Tummuus lumoaa jopa siinä määrin, että lempiraitoja on lähes mahdotonta valita rikkomatta pakettia. Usean kauniin hetken lomasta Follower nousee kuitenkin aavistuksen muiden yläpuolelle hempeän säkeistön, tajuntaan iskeytyvän kertsin ja niin sanotun soolon ansiosta - jälkimmäisen kitaravallit kun luovat samanlaisen efektin, kuin ajaisi sataaneljääkymppiä moottoritiellä juuri se väärä auton ikkuna hieman raollaan.

Eheys ja tietynlainen rehellisyys tuntuvat konkreettisilta, eivät päälleliimatuilta tai oikeastaan edes levyn tavoitteilta. Ne vain ovat jotain, joka on tullut sivutuotteena rakkaudesta tekemäänsä asiaa kohtaan. The Great Cold Distance pitää loistavasti pintansa ajan hammasta vasten, eikä se tunnu koskaan liian vanhalta tai kyllästyttävältä.

Siitä huolimatta lupaan ehkä valita ensi viikolla jotain muuta kuin yhdeksän pisteen metallia.


Posted in , , , , , , | Leave a comment

#88 Kromi

Vahva metallipörinä valaisee kadut kromisateella.
 
 
Julkaisuvuosi: 2002
Ensikosketus: 2002
Helmeilevimmät biisit: Tanssiin, KSK, Raskas, Kromisade
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
9.2
 
Palataanpa hetkeksi takaisin tutuille ja turvallisille reiteille niin itse musiikin kuin arvosanojenkin suhteen. Kotimaisen, Kaskisista ponnahtavan metalliyhtye Saran toinen albumi Kromi nosti bändin maan alta suurempaan tietoisuuteen ja toi sen muidenkin kuin pohojammaalaasten mieliin. Muun muassa Nicolen kanssa alkuaikoina paljon keikkailleet rokkarit ovat vuosien saatossa löytäneet soundistaan tietynlaisen eheyden, mutta vielä kymmenen vuotta sitten biisien rakenteen selkeys jäi tarmokkuuden ja vimman jalkoihin.

Raskaat kitaravallit ja koneiden runsas käyttö ovat alusta asti olleet Saran tavaramerkkejä. Ne luovat levy(i)lle painavuuden leiman, jota kevennetään aika ajoin hieman viipyilevimmillä raidoilla. Lätyn avaava Väsyneen käden luoti antaa hyvin osviittaa sitä seuraavien kymmenen biisin industriaalista tyylistä, mutta jokaisella kappaleella on silti oma luonteensa. Vertauksia Korniin ja Deftonesiin ei voi välttää, mutta siinä missä mainitut maailmanluokan pumput keskittyvät reheviin bassoriffeihin, Sara antaa syntetisaattoreille oman alansa. Örinääkään ei Kromilla kuulla, vaan Joan tunnistettava artikulointi stemmalauluineen luo täydellisen kontrastin ankarille, metallisille resonansseille.

Mättöilyn ohessa herkkyyttä kaivetaan esiin muun muassa Kooman raukealla A-osalla ja sellolla. Tyypillistä ovat kappaleiden hidastempoiset, hätäilemättömät alkutahdit, joiden jälkeen kertosäkeessä päästetään peto irti. Kyynelkanavia herättävälle slovarilinjalle ei silti venytä missään vaiheessa, vaikka Kromisade sinne lähestulkoon yltääkin. Sanoitukset liikkuvat pettymysten, ihmissuhteiden ja niistä tärkeimmän, eli suhteen omaan itseensä, ympärillä.

Se, että nykypäivän Sara on Kromia melodisempi ja säröttömämpi, ei tee siitä parempaa tai huonompaa. Ylitsevuotava into ja kuulas, radioonkin yllättävän hyvin taipuva rokki eivät kilpaile keskenään, vaan molemmista löytyvät omat hyvät ja huonot puolensa. Bändin tuotannosta kaksi yltääkin oman listani jaetulle korkeimmalle sijalle - edellinen pitkäsoitto Veden Äärelle sekä Kromi. Maaliskuussa on luvassa kuudes studiolevy, jonka ensimaistiainen on jo saatu kuultavaksi. Jännityksellä odotamme. Ja tuudittaudumme peiton alle, metallisten verhojen taa.
 
 
Heräisit ja uskaltaisit katkaista,
tippua.
 
Lupaan saan kiinni.
 
 

Posted in , , , , , , , , | 3 Comments

#35 White Pony



Julkaisuvuosi: 2000
Ensikosketus: 2005
Helmeilevimmät biisit: Passenger, Digital Path, Change, Knife Prty


Levyn huumaavuus
8.7

 

In the year 2000! Eli tällä viikolla teemana on vuosi 2000 ja minulle osui analysoitavaksi ehkä mielestäni parhain Deftones levy White Pony.

Kaksi asiaa nousee White Ponylta ekana mielee, loistavat rumpusoundit joita Abe Cunninghamin monipuolinen ja kikkaileva soitto tukee erinomaisesti. Toiseksi Chino kuulostaa tällä levyllä parhaimmalta kuin millään muulla Deftones-levyllä, osittain johtuen siitä, että liiallinen huumeiden käyttö vei miehen äänestä parhaimman terän myöhemmin. Muistui mieleeni kolmaskin asia, nimittäin Maynard James Keenanin vierailu Passenger biisissä on täyttä timanttia, kuten on itse biisikin rumpukomppiaan myöten, tämmöstä yksinkertaista haikka/virveli kikkailua soisi kuulla enemmänkin. 

Eihän loistavat biisit Passengeriin jää. Change, Digital Path ja Knife Prty nousevat vähintääkin samalle tasolle aiheuttaen kylmiä väreitä, jokainen omalla tavallaan. Ainoastaan tylsästi laahavat Feiticetra ja Street Carp jättävät kylmäksi myös sinänsä hieno ja Deftonesin musiikillista monipuolisuuttaa hyvin kuvaava Teenager ei istu jostain syystä kokonaisuuteen.

White Pony on yksi parhaimmista vaihtoehtometallilevyistä mitä tiedän. Vai onko tämä itseasiassa edes metallia? Ainoa asia joka mielestäni määrittelee Deftonesin Metalli-genren alle on hyvin olellisena osana musiikkia kuultavat raskaat kitarat. Jotkut kutsuvat tätä Nu-Metalliksi, joka aiheuttaa monelle negatiivisen reaktion. Ei, Deftones on aivan liian monipuolinen kuuluakseen kyseisen genren alle yhdessä Linkin Parkin ja Limp Bizkitin kanssa. Päädyn siihen tulokseen, että etenkin tämän bändin kohdalla liian tiukka genremääritys on turhaa, koska se ei kerro tarpeeksi itse musiikista.

Monet jotka eivät pidä metallista tai raskaammasta musiikista itseni mukaan lukien, voivat varmasti tykästyä tähän levyyn. Ainakin jos vaan sivuuttavat Eliten ja Korean, jotka ovat hieman turhankin räyhääviä. 

Posted in , , , , | 1 Comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.