Näytetään tekstit, joissa on tunniste Katatonia. Näytä kaikki tekstit

#195 Dead End Kings

Kuolleet linnut eivät lennä.


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Hypnone, The Racing Heart, Ambitions
 Löytyykö levyhyllystä: Ei


Levyn huumaavuus
6.9

Väitän seuraavaa:

1. Katatonian The Great Cold Distance (2006) on yksi kaikkien aikojen hienoimmista, ellei peräti se kaikista superlatiivisin, metallimusiikin edustaja.
2. Seuraava pitkäsoitto Night is the New Day (2009) jätti hivenen karvaan maun suuhun, vaikka jälkeenpäin siltäkin on löytynyt muutama helmi (levyn kaksi viimeistä, koneilla leikittelevää raitaa).
3. Dead End Kings lipuu yhä kiihtyvällä tahdilla ohi tajunnan jättämättä kunnolla jälkeäkään.

Umpikujan kuninkaat kertoo jo nimellään jotain sisällöstä. Jo aiemmin (ks. väittämä 2) harmittelin örinän pois jääntiä, vaikka Jonas Renksen ääntä kuunteleekin enemmän kuin mielellään ilman rääkkäyselementtiä, ja vaikka death metal ei koskaan ole ollut minun juttuni. Katatoniaan matala kurkkuääni kuitenkin kuuluu. Ja kun se jää pois, häviää intensiteetti ja lopputuloksena on helposti tunteettomuutta. Päädytään siis umpikujaan. Tällä levyllä ei tunnuta enää edes jaksavan kurotella korkeuksiin tai haikailla mahtipontisten äänivallien syvyyksiin.

Ongelma ei ole soundien heikkous, vaan kokonaisuuden hahmottuminen ja materiaalin tasaisuus. Yksikään raita ei pääse pulpahtamaan kunnolla pintaan, vaan melkoisella tasangolla kuljetaan läpi koko rytäkän. Jään kaipaamaan joko täydellisen tummia, verkkaisia jylinöitä laulun tueksi, tai vaihtoehtoisesti itse laulun muuntautumista samaan aikaan yksinkertaisemmaksi ja progemmaksi, Porcupine Treen tyyliin (toisaalta, PT-kopiotahan emme kaipaa, sillä sen jumalallisuutta ei edes pysty kopioimaan ja yritys jäisi täysin turhaksi). Nyt ei oikein tiedä, onko levy lintu vai kala vai haluaako se olla kumpaakaan.

Ei tietenkään niin paljon huonoa ettei jotain hyvääkin - kansitaide miellyttää ja taustamölynä levy toimii mainiosti. Melodisesti musiikillinen ulosanti on kehittynyt edellisistä. Ja onhan lätyllä muutenkin hetkensä, kuten The One You Are Looking For Is Not Here (feat. Silje Wergeland), jonka kauniiden vokaalien tosin toivoisi pääsevän oikeuksiinsa nykyistä hartaammalla biitillä ja bassojen ylijyräämättömyydellä. Tai Ambitions, joka muistuttaa eniten ns. vanhaa Katatoniaa. Muitakaan varsinaisesti suuria vikoja ei ole - mitä nyt pientä hajuttomuutta ja mauttomuutta. Mutta kun on saanut maistaa The Great Cold Distancea, ei halua tyytyä keskinkertaiseen. Kenties Renksen ja kitaristi Anders Nyströmin olisi sittenkin kannattanut pitäytyä ulkopuolisissa tuottajissa.

Jos sattuu pitämään perinteisestä metallista tai rockista yhdistettynä herkkiin vokaaleihin ja progemausteisiin, uppoaa tämä ruotsalaisbändin uutukainenkin kuin veitsi sulaan voihin. Kieltämättä lätty kuulostaakin hyvältä paperilla, eikä sen kuuntelemisesta missään nimessä tule paha mieli. Ehkä se vielä kasvaa minunkin sieluuni vahvasti kiinni. Jos kuitenkin voit yhtyä väittämään numero yksi, suosittelen pitäytymistä siinä muutaman vuoden takaisessa.

Tästä huolimatta bändin livekunto tulee allekirjoittaneella vihdoin ja viimein tsekattua Helsingin Circuksessa marraskuun alussa*. Toivon tuolloin kuulevani The Rabbit Heartin, joka on ehdottomasti Dead End Kingsin rakastettavin raita.




* Ei puhuta siitä, miten viimevuotinen The Great Cold Distance -juhlakiertueen keikka meni lipun olemassaolosta huolimatta sivu suun. Argh.

Posted in , , , | Leave a comment

#97 The Great Cold Distance

Pohjoismaalaisen synkeän talven luomaa todellisuuspakoa.


Julkaisuvuosi: 2006
Ensikosketus: 2007
Helmeilevimmät biisit: Deliberation, Soil's Song, Consternation, Follower, July
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
9.6

Tällä viikolla levyjen myötä ollaan käyty toisessa galaksissa, kesässä, sademetsässä, lukion koetilanteissa. Paluu takaisin Suomen pimeään talveen voi olla karu, mutta ainakaan sitä ei tarvitse kokea yksin - Katatonian seitsemäs studiolevy tarjoaa lempeää seuraa varjoja pelkäämättömille.

...Tai no, lempeydestä voidaan olla montaa mieltä. Toki bändi on alkuaikojen doom metalista siirtynyt allekirjoittaneen korville armeliaampaan tuotokseen puhtaiden lauluosuuksien ja harmonioiden myötä, mutta kitarariffit ovat edelleen raskaita, puhumattakaan otsalohkoa tärisyttävistä kompeista tai loistavista bassokuluista. The Great Cold Distance on ruotsalaisyhtyeen levyistä myös melodisin. Raidat luovat eheän kokonaisuuden, joka heijastaa reippaasti mm. A Perfect Circlea, Opethia ja Porcupine Treeta, mutta on täysin oma itsensä. Biiseissä kiteytyy melankolian kauneus. Verkkokalvoille piirtyy kuva talvisesta, tiheästä metsästä, jossa puiden rungot erottuvat mustina ja virtaviivaisina valkeaa lunta vasten.

Jo levyn nimi kertoo tunnelmasta paljon. Mutta vaikka kylmyyttä ja etäisyyttä on haettu sävellysten yhtäläisellä haikeudella ja metallisella kolhoudella, ei lätty itsessään jätä kylmäksi. Tummuus lumoaa jopa siinä määrin, että lempiraitoja on lähes mahdotonta valita rikkomatta pakettia. Usean kauniin hetken lomasta Follower nousee kuitenkin aavistuksen muiden yläpuolelle hempeän säkeistön, tajuntaan iskeytyvän kertsin ja niin sanotun soolon ansiosta - jälkimmäisen kitaravallit kun luovat samanlaisen efektin, kuin ajaisi sataaneljääkymppiä moottoritiellä juuri se väärä auton ikkuna hieman raollaan.

Eheys ja tietynlainen rehellisyys tuntuvat konkreettisilta, eivät päälleliimatuilta tai oikeastaan edes levyn tavoitteilta. Ne vain ovat jotain, joka on tullut sivutuotteena rakkaudesta tekemäänsä asiaa kohtaan. The Great Cold Distance pitää loistavasti pintansa ajan hammasta vasten, eikä se tunnu koskaan liian vanhalta tai kyllästyttävältä.

Siitä huolimatta lupaan ehkä valita ensi viikolla jotain muuta kuin yhdeksän pisteen metallia.


Posted in , , , , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.