Kiireetöntä, mutta ei vaivatonta

Moby oikealta nimeltään Richard Melville Hall on minulle uusvanha tuttavuus. Muistan vuosituhannentaitteessa vielä MTV:n kulta-aikoina kuinka Mobyn Play levyn singlebiisit, Why Does My Heart Feel So Bad, Porcelain ja Natural Blues soivat toistuvasti kyseisellä kanavalla. Päälimmäisenä minulle toki jäi mieleen pari vuotta myöhemmin vielä silloin enemmän kuuntelussa olleen Eminemin julkiset riidat Mobyn kanssa ja pääsihän Moby osaksi Eminemin ivaa Without Me -biisissä. No kumminkin, löysin Mobyn musiikillisesti vasta tänä vuonna uudelleen ja 1999 julkaistu Play on osoittautunut hyväksi albumiksi - jolla on kumminkin liian monta biisiä.

18-biisiä on paljon, suorastaan massiivinen määrä yhdelle ainoalle levylle, pituuttakin löytyy vähän päälle tunti. Play ei siis todellakaan ole mitenkään helppo levy. Kyseistä asiaa ei myöskän helpota se tosiasia, että Moby on ottanut vaikutteita tai no käytännössä samplannu levylle, niin vanhaa folkkia kuin esimerkiksi gospeliakin. Tämä yhdistettynä ambienttiin houseen ja vaihtoehtoiseen rokkiin tekee levystä kuulijalleen haastavan. Onneksi yleinen soundimaailma on todella chillout ja rauhallinen, joten levy soi kiireettömästi. 

Tästä syystä levy avautuu vasta tarkemmalla kuuntelulla edukseen, kun se muuten jää helposti pelkäksi "ihan kivaksi" -taustamusiikiksi. 

Play alkaa loistavalla neljän biisin rykelmällä, joista etenkin rauhalliset Porcelain ja Why Does My Heart Feel So Bad ovat generensä merkkiteoksia. Toki levyllä on muitakin hyviä biisejä  avausnelikon lisäksi, rauhalliset Natural Blues, Sky Is Broken, The ja Rushing jäävät mieleen. Levyn selvästi heikompaa antia ovatkin "rokkaavammat" biisit bodyrock ja South Side. Ne lähinnä vaan ärsyttävät ja kuulostavat Beckin b-puolien b-puolilta. Myös parit pikkunätit instrumentaalit jäävät monesti vain pelkiksi tylsiksi haahuiluksi, jotka eivät istu kokonaisuuteen kunnolla.

Mobyn läpimurtolevy on kiinnostava, mutta paikoitellen epätasainen. Itse olisin miettinyt levyn biisijärjestystä tarkemmin ja ripotellut levyn mieleenpainuvampia hetkiä enemmän ympäri levyä - sillä nyt levy jää auttamatta liian etupainoiseksi ja kyllästyminen meinaa iskeä useasti  jo ennen levyn puoltaväliä. Monesti palaankin kuuntelemaan levyn alkupuolta joka on paikoitellen erinomainen.

Käkkäräpää sooloili

The Strokes oli ahdingossa viime vuosikymmenen puolessa välissä. Yhtye kävi jopa lähellä kuolemaa, mikä ei tosin näkynyt bändin jäsenistössä. Muutaman vuoden aikana yhtä vaille kaikki julkaisivat levyn joko soolona tai osana jotain sivuprojektia. Kitaristi Albert Hammond, Jr:n soolodebyytti on niistä muodostunut minulle rakkaimmaksi.

Rakkain on tosin aika vahva sana, koska Hammond, Jr:n levy ei ole niitä, joihin palaisin säännöllisin väliajoin. Se ei ollut edes julkaisunsa aikana kovinkaan vahvassa pyörityksessä stereoissani. Yours To Keep on kumminkin levy, joka stereoihin eksyessä kuulostaa kepeydessään aina yhtä ihastuttavalta.

The Strokesin kulmikkuudesta ei ole tietoakaan. Tällä levyllä poppaillaan rennon helisevästi, vaikka emoyhtyeen sointia voi kuullakin joidenkin kappaleiden kitaroissa. In Transit varsinkin voisi hieman tiukemmalla sovituksella olla The Strokesin biisi, mutta esim. Call An Ambulance on niin leppoisa kappale, ettei tietämätön voisi millään arvata, mistä yhtyeestä esittäjä on alunperin tuttu.

Letkeä poppailu ei yksistään olisi mikään hyvän levyn merkki tietenkään. Kyllä ilmaisu tarvitsee hyviä kappaleita ympärilleen ja niitähän riittää. Tiiviin levyn (10 kappaletta alle 35 minuuttiin) biisit pysyvät tiukasti asian ytimessä ja melodioissa ei olla pihistelty. Kuten ei olla rikkaissa sovituksissakaan. Yours To Keep on hyvä esimerkki levystä, jonka kappaleiden taustalla on paljon pieniä juttuja, jotka kasvattavat kappaleet uusiin mittoihin. In Transitin viimeinen riisuttu pre-chorus, Everyone Gets A Starin instrumentaalikertsi ja Bright Young Thingin instrumentaali-outro viehättävät kerta toisensa jälkeen.

Yours To Keep on levy, joka ihastuttaa vaivattomuudellaan. Se välittää kuulijaankin raukean olon, jonka aikana ei tee mieli ressailla. Levyllä on myös tarpeeksi koukkuja ja mielikuvituksellisia ratkaisuja, jottei se vaivu pelkäksi poppitapetiksikaan. Aliarvostettu helmi!

Iltapalaksi melodiannälkäisille.

Levyn huumaavuus:

8.8

Tamperelaisen Idiomaticin huolella kasattu debyyttilevy on tietynlaisesta geneerisyydestään huolimatta yllätyksellinen. Tai sanotaanko, että se soi luureissa enemmän, kuin mitä olisi odottanut. Ei, se ei ole levy, joka ainakaan vielä olisi henkeäsalpaavan rakastettava, henkilökohtaisella tavalla murskaava tai vuoden paras. Kyllä, se on silti ihana.

Yleisesti ottaen melodista poprockia ei genrenä ole koskaan erikoisuudentavoittelulla pilattu. En tiedä, mitä Idiomatic tekee, mutta se tekee sen oikein. Soundeja on kasvatettu mittasuhteiltaan järkälemäisiksi pitäen samalla kokonaisuus jollain tapaa inhimillisenä ja sympaattisena. Mistään Musen kaltaisesta suuruudenhulluudesta ei siis ole kyse (vaikka hetkittäisi yhtymäkohtia bändiin noin niinkun muuten biisien lomasta sikiääkin). Tiivistettynä ei aivan olympiatason, mutta pienemmän stadionin rockia. Kärjistettynä mielipiteenä minä en pidä stadionrockista. Mutta mikäs sen mukavampi päivällinen kuin omien sanojensa syönti.

New Terrainin tunkeminen yhtään mihinkään lootaan jättää vain kitkerän maun suuhun - levy on monipuolinen, ja meininkiä löytyy akustisista herkistelyistä lähtien aina jopa Von Hertzen Brothers -henkisiin kitarakertseihin (Lost Together). Vaikka suuntaa löytyy jos jonkinlaista, kokonaisuus pysyy hanskassa ja haikeus sävyttää jokaista säveltä. Viisihenkisen bändin sointi on suuri, muttei raju, ja nimenomaan lauluharmoniat tuovat melankolisuutta kitaroiden päälle. Sasja Montosen äänen herkkyyden tosin toivoisi ajoittain tulevan vielä paremmin esiin kaiken muun keskeltä.

Vaikka osa raidoista menee niin paljon perinteisen rockin puolelle, etteivät ne ihan täysin allekirjoittaneelle maistu, löytyy jokaisesta biisistä koukkuja, joihin jää kiinni. Piano on ollut minulle aina rakas soitin, joten Empty Spacen kaltaiset slovarit saavat sydämen pomppaamaan yhden ylimääräisen lyönnin. Vaikka kaikkea ei purematta nielekään (Lights Down sekä single You Are Not The Sun ovat kenties heikointa antia), mikään hetki ei tunnu turhalta. Lyriikoissa liikutaan totutusti ihmissuhteiden noidankehässä. Eiväthän ne Manboyn vastaaville vertoja vedä, mutta mielleyhtymää kyseiseen bändiin ei voi sivuuttaa. Tai vertausta vaikkapa Rödsögårdeniin. Jollain voisi tulla mieleen myös Sunrise Avenue laitettuna noin miljoonalle solmulle ja upotettuna surumielisyyteen, mutta koska minulla on suuria antipatioita kyseistä yhtyettä kohtaan, jätän koko asian mainitsematta.

New Terrain on nerokas. Se on yksinkertainen, mutta samaan aikaan tarpeeksi mutkitteleva, että levyn huomaa laittavansa soimaan uudestaan ja uudestaan. Se tukee kuuntelijaa olemalla kulloisenkin senhetkisen tunteen mukaisesti iloinen tai surullinen, jäyhä tai avoin. Huolimatta runsaista vertauksista muihin artisteihin se on oma itsenäinen persoonansa. Kappaleet sopivat radiosoittoon, mutta eivät ole tusinapoppia. Iltapalan lisäksi tämä toimii tietenkin myös aamiaisena, lounaana ja päivällisenä. Suosittelen.

Julkaisuvuosi: 2003
Ensikosketus: 2007
Helmeilevimmät biisit: Recycled Air, Such Great Heights
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Meikäläisen piti kirjottaa tällä viikolla Ben Gibbardin uunituoreesta soololevystä, mutta totesin parhaaksi lykätä sen käsittelyä ensi viikkoon. Sen sijaan nyt on mitä mainioin tilaisuus ottaa esille Death Cabin nokkamiehen ja Dntel-jäbän, Jimmy Tamborellon yhteisprojekti The Postal Service, jolta on putkahtanut ulos tähän mennessä vasta yksi kokopitkä - Give Up, jonka syntyprojekti ei ollut tosiaan mistään perinteisimmästä päästä.

Ideakuvasto

Levyn huumaavuus

7,9

Discosoturit terhakkaina

Sanon heti alkuun, että olen hitusen jäävi tämän levyn arvioimiseen. Disco Ensemble on nimittäin yksi niistä harvoista bändeistä, joista voin sanoa, että fanitan niitä. First Aid Kit kolahti 17-vuotiaaseen aikoinaan sen verran kovaa, että päädyin reissaamaan jopa pitkiä matkoja, jotta näkisin bändin. Sama touhu jatkui vielä Magic Recoveriesin aikoihin. Muutos tuli vasta edellisellä The Island of Disco Ensemblellä, josta en edelleenkään osaa sanoa kasvoinko minä erilleen bändistä, vai he minusta.

Tämän vuoksi en juurikaan odottanut Warriorsilta mitään. Jopa ensisinkku Second Soul kuulosti ensimmäisillä kuuntelukerroilla yhtä taantuneelta kuin Islandinkin tylsimmät perusrockailut. Muutamien kuuntelujen jälkeen löysin kappaleen sielun ja kiinnostus levyä kohtaan kasvoi. Yllätys olikin suuri kun Warriorsin laittoi soimaan.

The Islandin suurin ongelma itselleni oli levyn tylsyys. Aiemmin energinen ja luovan hullusti joka suuntaan tempoillut yhtye kuulosti kesytetyltä ja perusrockiin tyytyneeltä laumalta. Kovasti hehkutettu melodisuuskaan ei minua tavoittanut. Warriors jatkaa periaatteessa samalla meiningillä, tosin nyt biiseistä kuulee seitsemän vuotta sitten kuin lekan voimalla iskeneen energian, joka ei ole syönyt melodioita alleen. Varsinkin Eartha Kitt ja Chinese Sword säväyttävät hurjuudellaan.

Tämän levyn kohdalla ollaan puhuttu "aikuistumisesta" ja "kypsymisestä", mikä nyt ei ihan täysin pidä paikkaansa. Itse näkisin, että yhtye on enemmänkin keskittänyt ilmaisuaan melodioihin. Kolmella ensimmäisellä levyllä jotkut kappaleet runtattiin läpi, mutta nyt biisien pääosassa on joko Jussi Yläkosken kitaramelodiat tai Miikka Koiviston laulumelodia. Ratkaisu toimii hyvin ja kappaleet ovat pääosin todella hyviä. Rauhallisemmasta ja toimivasta ilmaisusta hyvät esimerkit ovat With Every Step ja  levyn päätösraita Your Shadow. Ainoastaan täysin riisuttu Hologram ja ironmaidenmaisella riffillä kulkeva 1000 Years eivät aiheuta minkäänlaisia säväreitä.

Warriorsin kuuntelu on kuin tapaisi monen vuoden jälkeen vanhan ystävänsä. Molemmat ollaan kasvettu, mutta tutut piirteet löytyvät edelleen. On todella vaikea sanoa onko tämä parempi levy kuin aiemmat, koska olen kasvanut kiinni niihin niin paljon, etten osaa suhtautua niihin subjektiivisesti, mutta Islandin tämä ainakin pieksee 100-0. Ei Warriors ainakaan levyhyllyssä häpeä paikkaansa vanhojen levyjen vieressä.

Flowersin Flamingo, mutta kaksi kertaa isompana ja räväkämpänä

Levyn huumaavuus

Paljon on kerennyt tapahtua asioita kahdeksassa vuodessa, eli siitä kun The Killersin debyytti, Hot Fuss saapui aikoinaan kauppojen hyllyille. The Killers on karistanut indie-leimansa jo aikaa sitten - yhtyeestä on kasvanut massiivinen amerikkalaisen radiorockin lippulaiva. Kaukana ovat ne Las Vegasin pojanklopit, jotka aikoinaan debyytillään mehustelivat sanoituksissaan kaupunginsa vinksahtanutta glamour-elämää.

Vaikka yhtye onkin yksi Yhdysvaltojen isoimmista yhtyeistä tällä hetkellä, sekoitti muutaman vuoden takainen hassuttelulevy Day & Age pakan täydellisesti. Yhtye lähti muuttamaan hyväksi havaittua kitararock kaavaansa elektrohömppäilyillä, joista varsinkin täydellisen katastrofaaliset Neon Tiger, Joy Ride ja Losing Touch olivat varoittavimpia esimerkkejä siitä miten The Killersin ei olisi pitänyt uudistua.

Nyt kuitenkin puhutaan yhtyeen neljännestä pitkäsoitosta, joka sai päivänvalonsa muutamisen viikkoa sitten. On ollut vaikea odottaa The Killersin Battle Bornilta oikeastaan yhtään mitään. Runaways oli hieno ensisinkku ja se on pyörinyt omassa soittimessa jo pitemmän aikaa. Eikä Nevadan sisällisotien mukaan nimetty Battle Born ole todellakaan kokonaisuutena yhtään hassumpi tekele. Se on iso, suorastaan järkälemäinen levy, josta monien samoissa vesissä uivien amerikkalaisten bändien tulisi ottaa mallia.

En tykännyt aluksi yhtään Battle Bornista. Jotenkin vaistomaisesti yritin odottaa jotain Hot Fussin, Sam's Townin ja Day & Agen sekoitusta - ainoa mitä sain, oli ylisuurelta kuullostavia voimaballaadeja, kuin suoraan jostain pimeältä kasarilta. Jännää miten mieli kuitenkin muuttuu: The Killersistä on noussut minun silmissäni neljännen levyn jälkeen suorastaan harvinaisen kiinnostava yhtye.

Brandon Flowersista on kuoriutunut vuosien saatossa loistava sanoittaja - varmaan nimekkäällä tuottajaporukalla on ollut oma vaikutuksensa asiaan mutta kyllä mies tietää miten isoon kitarasoundiin saadaan lisättyä myös siihen sopivat sanoitukset. Olihan tämä havaittavissa jo Flowersin parin vuoden takaisella soolodebyytillä. Kertosäkeissä on voimaa, juuri sellaista itua mitä Bruce Springsteenin ja U2:n parhaissa levyissä on. Tässä yhteydessä pitää jälleen mainita Runaways, joka on varmaan paras Killers-biisi heti Mr. Brightsiden jälkeen. Flesh and Bone, Miss Atomic Bomb ja Here With Me kuuluvat myös kärkikastiin. Loput kappaleet ovat samanlaista tanssahtelua rockin ja ballaadien välimaastossa - siitähän voimaballaadeissa on kysymys.

Jos jotain valittamisen aihetta pitäis keksiä, niin Heart of a Girl ei ole kyllä mun kuppini teetä eikä Be Still kuullosta kaikkine rumpukoneineen yhtään The Killersiltä, huonossa mielessä. Mutta pikkuvikoja - samperin hyvä levy kuitenkin kyseessä. Ylitti odotukset. Tätä levyä tekee mieli kuunnella fiilistellen ennen baariin menoa. Isoa mutta kaunista.

"Tästä ois saanu tosi hyvän eepeen"

Levyn huumaavuus

7,5

Ikävöitkö? Tämä levy ei helpota sitä.

Levyn huumaavuus:

9.3

Delay Trees on aina osannut vaipua kaihoon ja välittää sen kuuntelijalle ilman tekaistua ranteet auki -meininkiä. Odotetulla kakkoslevyllä ajatusta viedään vielä aiempaa pidemmälle yhdistämällä kitarahelinät ja ajoittain reipaskin rumpukomppi synaan ja sigurrosmaisiin tunnelmiin.

Pari vuotta sitten ilmestyneeseen debyyttiin verrattuna Doze on kokonainen matka. Se ei ampaise lähtökuopistaan ensimmäisillä sekunneilla tai kimpoile ympäri seiniä. Siltä on turha irrottaa koko kansan radiosoittosinkkuja tai rallatteluun sopivia poppisbiisejä, vaan mukaan pitää hypätä täysillä ja tarkkaavaisin aistein. Kokonaisuus on loppuun hiottu, muttei suinkaan liian pyöreä. Kaikesta huokuu kertakäyttökulttuurin vastaisuus, asioiden tekeminen sydämellä ja eteenpäin pyrkiminen - perfektionismia unohtamatta. Mitään ei ole jätetty puolitiehen tai tehty pakolla, eivätkä sävellyksissä haetut päämäärät jää epäselviksi. Kuuntelijalle jätetään silti runsaasti tilaa omalle tulkinnalle ja mahdollisuus viedä musiikkia useaan eri suuntaan.

Samaan aikaan kyseistä kuuntelijaa ei päästetä helpolla. Yksinkertaisten melodioiden puute tekee levystä huomattavasti vaikeammin aukeavan kuin edellisestä, ja jo levyn rakennekin kappalepituuksineen - aina 47 sekunnista yli kahdeksaan minuuttiin - poikkeaa tavanomaisesta. Hidas sulaminen on kuitenkin eduksi, ja useankin kuuntelukerran jälkeen löytää soundien seasta täysin uusia elementtejä. Äänimaailman monimuotoisuus saattaisi tuoda ähkyn, ellei yleistunnelma olisi niin rauhallinen. Hempeä, hellä, tumma.

Hetkittäin kaipuun seasta kiivetään kivelle paistattelemaan aurinkoa bändin kotikaupungille Hämeenlinnalle tehdyn kitkeränsuloisen tribuutin (ks. video) tai perinteistä poprockia mukailevan Futuren tahtiin. Yhdeksästä raidasta Dream Surfer on muuttumattomin s/t:iin verrattuna, instrumentteja painottavaan fiilistelyyn painutaan Glacierissa ja My Thoughts antaa platalle sopivasti ilmaan jäävän päätöksen. Jos pitää valita yksi, on se Pause, joka kasvaa varovaisen haikeasta kaiusta kauniiksi, sydämen pakahduttavaksi post-rokkailuksi. Pisteitä en kaikesta huolimatta uskalla antaa enempää, sillä haluan antaa Dozelle tilaa vielä kasvaa ja nousta rakkaaksi, sinne kymppiin saakka.

Levy on siitä jännä, että sitä on vaikea sijoittaa aikaan tai paikkaan. Se tuntuu kuuluvan kaikkialle.

Naurettavan viihdyttävää

Levyn huumaavuus:

7.5

The 2nd Law nimi tulee termodynamiikan toisesta pääsäännöstä - entropian kasvusta, eli kaikki ajautuu kohti kaaosta jossain vaiheessa. Tämä nimi sopii kaikesta tiedehömpötyksestään huolimatta Musen kuudennen pitkäsoiton nimeksi, koska kyseinen albumi on musiikillista kaaosta - ottaen vaikutteita sieltä sun täältä. On ilo huomata, ettei Muse ole ajautunut kohti mitäänsanomatonta radiopoppia vaan uskaltaa olla hyvällä tavalla naurettava ja innovatiivinen. Tämä ei jätä ketään kylmäksi, vaikka vihaisitkin tätä levyä jättää se silti varmasti mieleesi jotain, joka ei unohdu vähäksi aikaan.

Supremacy iskee ekana biisinä heti ilmat pihalle. Led Zeppelinin Kashmirin rytmiikkaa,  murjova 7-kielinen kitara, bond-viuluja, marssirumpuja, kuoroa ja Matthew Bellamyn hillitöntä falsettoa. Puskista tuleva soolo sekä tietysti trumpetteja. Biisissä on kaksi ihan erilaista tunnelmaa, jotka nivoutuvat saumattomasti yhteen. Taattua Musea, mutta olet väärässä jos luulet että avausbiisi kertoisi tästä levystä jotain, se itseasiassa johtaa tunnelmaltaan sinut täysin harhaan. Seuraava biisi onkin täysin erilainen ja jo sinkkuna julkaistu Madness. Se alkaa minimalistisesti ja mielestäni tylsästi, mutta muuttuu viimeistään Queenmaisen kitarasoolon jälkeen kiinnostavan ilmavaksi U2-vaikutteiseksi anthemiksi, toimii.

Musella on tapa kokeilla jotain uutta jokaisella albumillaan ja Panic Station on hyvä esimerkki tästä. Erittäin groovava funk-kappale, jonka pääosassa ovat slap-basso ja svengaavat trumpetit. Tämähän biisi toimii kaikesta härskiydestään huolimatta! Hysteria/Stockholm Syndrome viboja tuova soolokin yhdistyy funkkiin menoon mainiosti. Musen oma Another One Bites The Dust. Toinen kokeilu on Neron tuottama Follow Me. Rauhallisten syna-arpeggioden jälkeen biisi suoraan sanoen räjähtää puolessa välissä kertosäkeensä. Tämä on sitä raskasta elektroa, josta pidän. Kyseessä ei ole mitään brosteppiä, vaan mielestäni tämä kuulostaa enemmänkin Muse-filtterin läpi vedettyä suorempaa "French-Housea" Biisihän on yksinkertainen ja näinkin erilainen lähestymistapa tuottamisen suhteen toimii todella hyvin ja tekee biisistä moninverroin kiinnostavamman. Joku saattaa kuulla biisin alussa sydämenlyöntejä ja niitä ne onkin. Sillä biisin rytmiikka perustuu Matthewn Iphonella äänittämiin poikansa sydämenlyönteihin.

Ehkäpä selvin ero aiempiin Muse-levyihin löytyy levyn loppupuolelta kahdelta Chris Wolstenholmen tekemältä ja laulamilta biiseiltä. Harmi vaan että kyseiset biisit eivät jostain mielestäni istu levylle kunnolla. Chris on hyvä laulamaan ja biiseissä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ne eroavat Matthewn tekemistä biiseistä erittäin paljon. Save Me on raahava ja välillä tylsäkin biisi, jonka mielenkiintoisin yksittäinen kohta on Post-Rockmainen soolo, jota ei ole ennen Muselta kuultu. Liquid State on myöskin täysin erilaista nimittäin Stoner-rokkia! Tämähän kuulostaa 90-luvun Foo Fightersilta tai Queens Of The Stone Agelta, mielenkiintoista. Toki kertosäe onkin taustoiltaan perinteisempää Musea.

Levy päättyy kahteen instrumentaaliin, josta jo ennakkoon julkaistu pömpöösi ja kokeilunhaluinen  Dubstep (lue: Brostep) kappale Unsunstainable on kaksikosta heikompi, mutta silti ihan mukavan virkistävä. Isolated System on kuitenkin kappaleena ihan eri maata - Musen albumille täydellisesti sopivaa elokuvamusiikkia, joka päättää levyn aika surullisiin/haikeisiin post-apokalyptisiin tunnelmiin.

Toki levyltä löytyy Musen mittapuussa normaalejakin biisejä. Olympialaisia varten tehty Survival sisältää levy heikointa lyriikka ja yksittäisenä biisinä se ei toiminut alkuunkaan, mutta näin albumikokonaisuuteen biisi istuu yllättävänkin hyvin. Explorers on Muselle tyypillinen balladi, joka ei ekoille kuuntelukerroilla oikein iskenyt, mutta näin monen kuuntelukerran jälkeen kyseisellä biisillä on paikkansa levyllä ja se jää yllättävän tehokkaasti soimaan päähän. Big Freeze on biisi, jota monet ovat parranneet levyn heikoimmaksi - itse en tätä allekirjoita. Kyseessä on toki U2-vaikutteinen stadionrock-biisi, jossa on heikot säkeistöt, mutta etenkin kertosäkeen "Hear Me/Feel Me" lainit jäävät tehokkaasti soimaan päähän. Ohan tämä myös monta kertaa parempi kuin edelliseltä levyltä löytyvä Guildin Light.

Yhdeksi ehdottomista lemppareista levyllä nousee 5/4 rytmiikkaan perustuva Animals. Musea on monesti verrattu Radioheadiin ja mielestäni aiheetta, mutta Animals kuulostaa rytmiikaltaan ja laulusovituksiltaan jonkun verran Radioheadiltä, mikä ei ole todellakaan moite. Animalsilla kuullaan myös levyn ehdottomasti parhainta kitarointia ja Muselle harvinaista kliini-kitarasoundia. C-osan soolo on erinomainen ja biisi päättyy kitaravalliin ja pörssimeklareiden eläimelliseen hälinään - erinomainen.

Muse osaa luoda eri mielentiloihin sopivaa musiikkia ja tunkea ne samalle levylle. Se on hengästyttävää ja monille ehkä myös ahdistavaa. Silti kyllä minä mielummin syön ravintolassa annoksen, josta tulee täyteenahdettu olo. Kuin annoksen, jonka jälkeen vaan ärsyttää se että on maksanut liikaa ruuasta, joka ei ole edes täyttänyt vatsaa kunnolla. The 2nd law ei sovi tosikoille, niinkuin ei Musen musiikki muutenkaan. Jos osaat nauraa hyvälle musiikille, mutta samalla jaksat myös hiljentyä miettimään asioita saman levyn aikana kehotan sinua kuuntelemaan The 2nd lawia - Naurettavan viihdyttävää/Naurettavan huonoa riippuen näkökulmasta.