Näytetään tekstit, joissa on tunniste Funk. Näytä kaikki tekstit

#207 The 2nd Law

Naurettavan viihdyttävää



Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Supremacy, Isolates System, Follow Me, Animals, Panic Station
Löytyykö levyhyllystä: Hankinnassa - vielä Spotify

Levyn huumaavuus:
7.5

The 2nd Law nimi tulee termodynamiikan toisesta pääsäännöstä - entropian kasvusta, eli kaikki ajautuu kohti kaaosta jossain vaiheessa. Tämä nimi sopii kaikesta tiedehömpötyksestään huolimatta Musen kuudennen pitkäsoiton nimeksi, koska kyseinen albumi on musiikillista kaaosta - ottaen vaikutteita sieltä sun täältä. On ilo huomata, ettei Muse ole ajautunut kohti mitäänsanomatonta radiopoppia vaan uskaltaa olla hyvällä tavalla naurettava ja innovatiivinen. Tämä ei jätä ketään kylmäksi, vaikka vihaisitkin tätä levyä jättää se silti varmasti mieleesi jotain, joka ei unohdu vähäksi aikaan.

Supremacy iskee ekana biisinä heti ilmat pihalle. Led Zeppelinin Kashmirin rytmiikkaa,  murjova 7-kielinen kitara, bond-viuluja, marssirumpuja, kuoroa ja Matthew Bellamyn hillitöntä falsettoa. Puskista tuleva soolo sekä tietysti trumpetteja. Biisissä on kaksi ihan erilaista tunnelmaa, jotka nivoutuvat saumattomasti yhteen. Taattua Musea, mutta olet väärässä jos luulet että avausbiisi kertoisi tästä levystä jotain, se itseasiassa johtaa tunnelmaltaan sinut täysin harhaan. Seuraava biisi onkin täysin erilainen ja jo sinkkuna julkaistu Madness. Se alkaa minimalistisesti ja mielestäni tylsästi, mutta muuttuu viimeistään Queenmaisen kitarasoolon jälkeen kiinnostavan ilmavaksi U2-vaikutteiseksi anthemiksi, toimii.

Musella on tapa kokeilla jotain uutta jokaisella albumillaan ja Panic Station on hyvä esimerkki tästä. Erittäin groovava funk-kappale, jonka pääosassa ovat slap-basso ja svengaavat trumpetit. Tämähän biisi toimii kaikesta härskiydestään huolimatta! Hysteria/Stockholm Syndrome viboja tuova soolokin yhdistyy funkkiin menoon mainiosti. Musen oma Another One Bites The Dust. Toinen kokeilu on Neron tuottama Follow Me. Rauhallisten syna-arpeggioden jälkeen biisi suoraan sanoen räjähtää puolessa välissä kertosäkeensä. Tämä on sitä raskasta elektroa, josta pidän. Kyseessä ei ole mitään brosteppiä, vaan mielestäni tämä kuulostaa enemmänkin Muse-filtterin läpi vedettyä suorempaa "French-Housea" Biisihän on yksinkertainen ja näinkin erilainen lähestymistapa tuottamisen suhteen toimii todella hyvin ja tekee biisistä moninverroin kiinnostavamman. Joku saattaa kuulla biisin alussa sydämenlyöntejä ja niitä ne onkin. Sillä biisin rytmiikka perustuu Matthewn Iphonella äänittämiin poikansa sydämenlyönteihin.

Ehkäpä selvin ero aiempiin Muse-levyihin löytyy levyn loppupuolelta kahdelta Chris Wolstenholmen tekemältä ja laulamilta biiseiltä. Harmi vaan että kyseiset biisit eivät jostain mielestäni istu levylle kunnolla. Chris on hyvä laulamaan ja biiseissä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ne eroavat Matthewn tekemistä biiseistä erittäin paljon. Save Me on raahava ja välillä tylsäkin biisi, jonka mielenkiintoisin yksittäinen kohta on Post-Rockmainen soolo, jota ei ole ennen Muselta kuultu. Liquid State on myöskin täysin erilaista nimittäin Stoner-rokkia! Tämähän kuulostaa 90-luvun Foo Fightersilta tai Queens Of The Stone Agelta, mielenkiintoista. Toki kertosäe onkin taustoiltaan perinteisempää Musea.

Levy päättyy kahteen instrumentaaliin, josta jo ennakkoon julkaistu pömpöösi ja kokeilunhaluinen  Dubstep (lue: Brostep) kappale Unsunstainable on kaksikosta heikompi, mutta silti ihan mukavan virkistävä. Isolated System on kuitenkin kappaleena ihan eri maata - Musen albumille täydellisesti sopivaa elokuvamusiikkia, joka päättää levyn aika surullisiin/haikeisiin post-apokalyptisiin tunnelmiin.

Toki levyltä löytyy Musen mittapuussa normaalejakin biisejä. Olympialaisia varten tehty Survival sisältää levy heikointa lyriikka ja yksittäisenä biisinä se ei toiminut alkuunkaan, mutta näin albumikokonaisuuteen biisi istuu yllättävänkin hyvin. Explorers on Muselle tyypillinen balladi, joka ei ekoille kuuntelukerroilla oikein iskenyt, mutta näin monen kuuntelukerran jälkeen kyseisellä biisillä on paikkansa levyllä ja se jää yllättävän tehokkaasti soimaan päähän. Big Freeze on biisi, jota monet ovat parranneet levyn heikoimmaksi - itse en tätä allekirjoita. Kyseessä on toki U2-vaikutteinen stadionrock-biisi, jossa on heikot säkeistöt, mutta etenkin kertosäkeen "Hear Me/Feel Me" lainit jäävät tehokkaasti soimaan päähän. Ohan tämä myös monta kertaa parempi kuin edelliseltä levyltä löytyvä Guildin Light.

Yhdeksi ehdottomista lemppareista levyllä nousee 5/4 rytmiikkaan perustuva Animals. Musea on monesti verrattu Radioheadiin ja mielestäni aiheetta, mutta Animals kuulostaa rytmiikaltaan ja laulusovituksiltaan jonkun verran Radioheadiltä, mikä ei ole todellakaan moite. Animalsilla kuullaan myös levyn ehdottomasti parhainta kitarointia ja Muselle harvinaista kliini-kitarasoundia. C-osan soolo on erinomainen ja biisi päättyy kitaravalliin ja pörssimeklareiden eläimelliseen hälinään - erinomainen.

Muse osaa luoda eri mielentiloihin sopivaa musiikkia ja tunkea ne samalle levylle. Se on hengästyttävää ja monille ehkä myös ahdistavaa. Silti kyllä minä mielummin syön ravintolassa annoksen, josta tulee täyteenahdettu olo. Kuin annoksen, jonka jälkeen vaan ärsyttää se että on maksanut liikaa ruuasta, joka ei ole edes täyttänyt vatsaa kunnolla. The 2nd law ei sovi tosikoille, niinkuin ei Musen musiikki muutenkaan. Jos osaat nauraa hyvälle musiikille, mutta samalla jaksat myös hiljentyä miettimään asioita saman levyn aikana kehotan sinua kuuntelemaan The 2nd lawia - Naurettavan viihdyttävää/Naurettavan huonoa riippuen näkökulmasta.

Posted in , , , | 7 Comments

#183 World, You Need A Change Of Mind


Herra Bainbridgen levyhylly 40 minuutissa


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: SEOD, House, That's Allright, Cyan
Löytyykö levyhyllystä: Jepa

Levyn huumaavuus:
8.2


Joku on joskus sanonut, että valkoinen mies ei osaa funkata, ei varsinkaan britti. Tämä henkilö tuskin on kuullut Kindnessista. Tämä honkkeli pitkätukka kun hallitsee rytmin.

Kindness on siis yhtä kuin Adam Bainbridge, jonka debyyttilevyä ei voi kuvailla muulla sanalla kuin sillisalaatti. Funkia, diskoa, soulia, r'n'b:tä ja lounge-jazzia yhteen naittava levy kun oli ensimmäisillä kuuntelukerroilla aivan liikaa kaikkea. Tarttumapintaa ei juuri ollut, kun biisit olivat hienovaraisuudestaan huolimatta turhankin täynnä kaikkea muuta kuin itse biisejä. Tuntui siltä, että biisit olivat enemmänkin tyylikokeiluja kuin mitään muuta.

Levyn nimen mukaisesti tarvin vain ajatuksiini muutoksen. Kun parin kerran jälkeen kuuntelin levyä sieltä täältä, niin biisien nerokkuus lähti paljastumaan. Vaikka kappaleet ovatkin melkoisia genrepastisseja vähän uusilla kulmilla, niin vähitellen asia ei enää haitannutkaan. Bainbridgella on heittää kuulijaa ihastuttavilla koukkuilla lähes jatkuvasti. House vaikka yhtenä esimerkkinä. Juuri kun luulee että herkkä säkeistö olisi aivan tarpeeksi, niin kertsi onkin yksi vuoden kovimmista. 

Levy lähtikin toimimaan, kun siihen suhtautui kuten mixtapeen, tällä kertaa vain kappaleet ovat itse tehtyjä ja lopulta yllättävänkin toimivia. Alkulevyn rauhalliset ja raukeat soul-diskoilut ovat kuin tehtyjä loppuillan fiilistelyihin, kun taas Gee Upista alkava funkkaus pistää todella toimivat bileet pystyyn. Ainoa miinus on toiseksi viimeinen länkyttely Bombastic, jossa lounge-jazzin päälle hönkäillään ilmeisesti Bainbridgen lempiartisteja. Paska vitsi, joka on vielä tylsä.

World, You Need A Change of Mind on vähitellen noussut itselleni yhdeksi vuoden kohokohdista. Ei asioita tarvitse aina ottaa niin vakavasti, sen kuin vain nauttii taiten tehdystä kopioinnista ja antautuu viittausvirran matkaan. Matka kun on lopulta oikein antoisa, vaikka ei olekaan järin omaperäinen.

Posted in , , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.