Indierockin veteraaneja
Euroviisut on taas kerran
ohi. Voittaja oli Portugali, edustajanaan Salvador Sobral, joka on
julkaissut aiemmin yhden levyn, nimeltänsä Excuse Me (2016). Kuuntelin sitä pari biisiä, ja
lopetin sitten, mutta kaipa se on ihan tyylissään toimivaa. Alusta
loppuun olen taas kuunnellut lähinnä indie rock-levyjä, jotka
löytyvät alta. Tekijöinä on pitkän linjan bändejä ja
artisteja, jotka ovat olleet minulle tätä ennen lähinnä
nimeltä tuttuja/suht vähän kuunneltuja.
Monster Movie: Keep
the Voices Distant (2017)
Slowdive
julkaisi äskettäin oikein onnistuneen paluulevyn. Sitä ennen myös yhtyeeseen kuuluvan Christian Savillin Monster Movie julkaisi uuden levyn. Monster Movie on oikeastaan vain indiebändi muiden
joukossa, mutta tarjoilee 6. levyllään silti varsin
toimivaa indietä poprokkausta. Shouldn't Stray from the Shadows antaa hyvää kuvaa bändin menosta.
Afghan Whigs: In
Spades (2017)
Käsittääkseni Afghan
Whigs oli yksi -90-luvun kiinnostavammista yhdysvaltalaisista indie
rock -bändeistä, ja uudella levyllään bändi on yhä omaleimainen. In Spades onkin laadukas, itsevarma ja vahvatunnelmainen indie rock -levy. Levyn alkupuolelta löytyy sen mieleenjäävimmät biisit, vimmainen Arabian Heights ja sävykkäämmin etenevä Demon in Profile.
Grandaddykin oli -90-luvun indiesuuruuksia, vaikka taisikin jäädä hitusen Mercury Revin ja Flaming Lipsin (jolta on ilmestynyt uusi
elekronisesti leijuva levy) varjoon. Uutukaisellaan bändi on yhä niin kevythärö, nuhjuinen kuin koskettava. Way We Won't edustaa suorempaa indietä poprokkausta, This is the Part taas lähes epätoivoista lähestyvää indieherkistelyä.
Aimee Mann: Mental
Illness (2017)
Aimee Mannkin on pidemmän linjan arvostettu tekijä, jonka ura alkoi bändissä jo -80-luvulla ja soolourakin on ollut käynnissä jo päälle 20 vuotta. 9. levyllään hän keskittyy vain ja ainoastaan indie-herkistelyyn, ja jokainen levyn biseistä on nättiä, haikeaa ja melodista folk-americana-indietä Patient Zeron tyyliin.
Juliana Hatfield:
Pussycat (2017)
Mannia rosoisempi Juliana Hatfield on uusimmalla levyllään särmikäs ja poliittisesti
kantaaottava – ainakin Rhinoceroksen (laini ”Her name is Melanie/
She's from Slovenia/ An illigal immigrant/ He Paid to sneak her in””
kertonee kenestä laulussa lauletaan), ja ehkäpä myös Short Fingered Manin ja Kellyannen voi tulkita näin – mutta samalla myös
tutusti mutta toimivasti indie poprock.
Blondie: Pollinator
(2017)
New wave -legenda
Blondien uutukainen on varsin toimiva kokonaisuus. Biisi toisensa jälkeen on ilahduttavan iskevä ja menevä, vaikkakaaan ei varsinaisesti yllättävä. Tasokkaat biisit on myös totetutettu bändille sopivasti. Saundit ovat retrot ja Debbie Harryn äänessä ja tulkinnassa on elämänviisautta ja rosoa. Long Time edustaa levyä hyvin, When I Gave Up taas on muita biisejä herkempi ja Love Level muita pirteämpi ja yllättävämpi poppis.
Paramore: After
Laughter
(2017)
Paramoren musisointi ei ole aiemmin kiinnostanut, mutta uutukaisellaan bändi on uudistanut saundiaan ja tyyliään sen verran, että minullekin toimii. -80-lukuvaikutteinen popsaundi, surua ja pettymyksiä käsittelevät tekstit ja Haley Williamsin lempeä
tulkinta ovat kaikki onnistuneita. Told You So ja herkästi alkava Fake Happy edustavat tarttuvampaa poppailua, kun taas päätösbiisi Tell Me How poppaa hellemmin.
Tekstit
