Levyn huumaavuus

6,6

Julkaisuvuosi: 1996

Ensikosketus: 2010

Helmeilivimmät biisit: Santa Claus Goes Straight To The Ghetto, I Wish

Löytyykö levyhyllystä: Ei

Yes, even gangstas get a little sentimental around holiday time.

Suge Knight tietää miten bisnestä tehdään. Death Row'n tehdessä hittiä hitin perään laittoi mies levy-yhtiönsä ykkösnimet, Tupacia lukuunottamatta tekemään joululevyn "hyväntekeväisyyttä" varten. Velkojen hoito laskettaneen hyväntekeväisyydeksi Sugen tapauksessa.

Homma on siis joulu g-funk-tyyliin, joten kellonkilkatuksia ja muita joulukliseitä on turha tältä levyltä etsiä. Avausbiisi Santa Claus Goes Straight To The Ghettolla on jo sellaista funkbassonlätkettä, että paatuneimmat länsirannikkoräpin fanit kokevat olonsa todella kotoisaksi. Snoop Dogg kumppaneineenkin räppää tutulla tyylillään. Paras biisi on kumminkin Tha Dogg Poundin I Wish, missä on aidosti jo jotain yritystä, kun gangstat miettivät, liikenisikö heillekin jouluna rakkautta ja anteeksiantoa.

Loppulevy onkin joko siirappista r'n'b:tä tai laiskaa räpin lätkytystä, joka aiheuttaa päänsäryn ja vitutuksen alta aikayksikön. Kaksi lisäpistettä tuleekin siis tasan kahdesta hyvästä biisistä. Kuriositeettinakaan levy ei siis toimi yhtään, joten räppipäiden pitää etsiä jouluhenkeä edelleen jostain aivan muualta.

Nyt on vuorossa jouluteemaviikko! Kyllä, jouluun on näkökulmasta riippuen vielä/enää kaksi viikkoa, mutta joulukiireiden ja rauhoittumisen takia emme ensi viikolla kirjoita vaan blogimme on joulutauolla, joten luokaamme joulutunnelmaa niin hyvien kuin niiden huonojenkin jouluteemaisten levyjen parissa. Itse kirjoitan mielestäni hyvästä ja oikeastaan todella ihanasti nimetystä Glasvegasin joulu-ep:stä A Snowflake Fell (And It Felt Like A Kiss) joka julkaistiin vuoden 2008 joulukuussa.

Levyn kantamana teemana on rakkaus tai itseasiassa eroaminen ja sen eri vaiheiden käsitteleminen aina erosta, itsetutkiskelun kautta anteeksipyytämiseen ja lopulta asioiden hyväksymiseen ja iloitsemiseen elämän pienistä iloista, joita James Allan tulkitsee tuneikkaasti vahvalla skottiaksentillaan, joka tuo tietynlaista aitoutta ja sympaattista otetta lyriikoihin. Kakkosbiisin Fuck You It's Overin tuska on melkeinpä käsinkosketeltavan katkeraa samoin kuin Please Come Back Homen melkein säälittävyyteen vajoava aneleminen. Onko tämä sitten aitoa tunteiden purkamista, en edes välitä siitä onko, sillä riittää, että minulle tämä kuulostaa aidolta.


Miksi tämä on joulu-ep? Tarina sijoittuu jouluun ja viimeisenä biisinä kuullaan coveri Silent Nightista, mutta se missä tämä levy onnistuu parhaiten on joulutunnelman tuominen mukaan osaksi populaarimusiikkia ja tämä vielä toimii erittäin hyvin! En tiedä toimiiko tämä levy musiikillisen teemansa takia keskellä kesää, mutta en välitä siitä, sillä joulukuiseen iltaan tämä sopii loistavasti. Glögin ja Joulutortun seuraksi, vielä kun sataisi vaan sitä lunta. 


Kuten hyvin tiedämme joulu on ilon juhla ja vaikka levy onkin lyriikoiltaan surumielinen on nimikkobiisissä jo mukana hentoa iloitsemista.


"For a snowflake fell and it felt like a kiss now I'm okay"


Hymyilen. Kaikki tuntuu paremmalta, kunhan jaksaa iloita pienistä arkipäiväisistäkin asioista.

Jos tiedät, mitä nämä sanat meinaavat:

... niin tulet pitämään ug-legenda Eevil Stöön debyyttilevystä. Jos taas et tiedä, tai paheksut näitä, niin unohda koko juttu.

Jos äskeisen jälkeen haluatte vielä astua Eevil Stön maailmaan, niin odottakaa todella hidastempoista räppiä, missä liikutaan alamaailmassa ja douppi käryää jatkuvasti. Laahaava Memphis-soundi ei sovi kaikille, mutta kun siihen pääsee sisään, niin räppipäisyyttä ei voi estää. Ehkä kannattaa kumminkin aloittaa DJ Kridlokkista.

Julkaisuvuosi: 2009
Ensikosketus: 2009
Helmeilevimmät biisit: Okay, I Feel Better Now; Darling, I Want To Destroy You; Fainting Spells (bonuslevyllä)

Löytyykö levyhyllystä: Ei (mp3)

Lupasin täksi viikoksi huonon levyn. Olen itseasiassa kirjoittanut Crash Lovesta aiemminkin omaan blogiini. Oli hauska palata levyyn tauon jälkeen ja katsoa, onko mielipide muuttunut mihinkään suuntaan.

A Fire Inside eli AFI aloitti aikoinaan hc-punkilla, varioiden tyyliään muutaman platan jälkeen punk rockilla, post-hardcorella ja glam-efekteillä. Suurta osaa alkuperäisiä faneja 2000-luvun aiempaa kaupallisempi soundi ärsytti, mutta Decemberunderground on allekirjoittaneelle the AFI-levy ja ainoa, jota tulee kuunneltua vielä tänäkin päivänä. Lisäksi vokalisti Davey Havokin muutaman vuoden takainen glitterillä ja lävistyksillä kuorrutettu tyyli vetosi kaikessa eksentrisyydessään. Ulkomusiikilliset seikat eivät vaikuta biisien sisältöön, mutta lisäarvoa ja mielenkiintoa ne tuovat. (Mainittakoon, että myös Sing The Sorrow on ollut kuuntelussa, mutta se vanha hc-osasto ei kiinnosta.)

Melko puhtaasti rockiin kategorisoituva Crash Love olikin aikoinaan hillitön pettymys. Liikaa samanlaisia kappaleita, joista puuttui kaikki Decemberundergroundin herkkyys koneineen ja Havokin kiljumisineen. Parhaimmillaan ne saivat hoilaamaan mukana muutamia kertoja. Pahimmillaan ne eivät edes ärsyttäneet, vaan olivat ihan OK -osastoa: eivät herättäneet tarpeeksi tunteita mistään äärilaidasta, vaan menivät taustalla, jos ei jaksanut kaivaa parempaakaan kuunneltavaa. Sinänsä biiseissä on ainesta, mutta toteutus on tasaista liukuhihnatuotantoa eikä niistä löydy edes aavistusta siitä intensiteetistä ja passiivisesta (ja vähemmän passiivisesta) ragesta, jotka ovat olennaisia aspekteja bändille. Puhumattakaan siitä, että Havokin tyylikin vaihtui mainstreamimmaksi. Olisin saattanut antaa anteeksi musiikillisen syrjähypyn ja antaa sen mennä kokeilunhalun ja uusiutumisen piikkiin, mutta jos ulkomuoto muuttuu rajusti, tulee mieleen, minkälainen lopulta onkaan se "aito" ihminen kuoren alla. Pinnallista ja tyhmää, tiedän, mutta minkäs teet.

Identtisten raitojen joukosta on vaikea poimia ainuttakaan yksittäistä hienoutta, vaikka muutama tarttuukin korvaan ihan kivasti. Esimerkiksi Darling, I Want To Destroy You miellyttää lievällä popmaisuudellaan. Niistä muista ei sitten tarvitse edes puhua. Huvittavaa on, että bonuslevyltä löytyvä Fainting Spells on julkaisun paras veto, ja se sattuu olemaan peräisin jo Decemberundergroundin äänityksistä. Että niin. Olen kuitenkin ehkä turhankin lojaali vanhoillekin tykkäyksen kohteille, ja vaaditaan enemmän kuin yksi huono levy, jotta kelkkani käännettäisiin täysin päinvastaiseen suuntaan. Bändin tämänhetkisistä suunnitelmista ei ole tietoa, mutta toivottavasti seuraava levy tulee olemaan taas jotain ihan muuta.

Kriitikot niputtivat Crash Loven jonnekin keskitason yläpuolelle. Vielä pari vuotta sitten olin itsekin sitä mieltä, että se on ihan kelvollinen albumi, kunhan sille jaksaa jakaa huomiotaan. Ja kyllähän se tietyssä mielentilassa menee edelleenkin (vaikka kokonainen levyllinen meinaakin tukehduttaa). Mutta olenko varsinaisesti kuunnellut sitä alkuhuuman jälkeen? En. Se kertonee kaiken olennaisen.

Levyn huumaavuus

5,1

Levyn huumaavuus

9.0

Julkaisuvuosi: 2009
Ensikosketus: 2009
Helmeilivimmät biisit: Green Knight, Bicycle, Stop Talking, Graphics
 

Ulkona sataa lunta ja huomenna on jo itsenäisyyspäivä, joten itselläni alkaa olemaan jo hieman joulufiilistä jota vuonna 2009 julkaistu Memory Tapesin debyytti Seek Magic lisää. Ei tämä levy ei ole mikään joululevy, mutta aina kun kuuntelen tätä minulle tulee mieleen eräs joulukuinen ilta milloin matkustin lumisateessa junassa istuen kotiin viettämään joulua ja Seek Magic soi ipodistani. tämä on chillwavea joka sopii niin kesäöihin kuin myös talvi-iltoihin milloin katulamput valaisevat maahan satavaa lunta.

Levyn laadukkaan tasainen, mutta ei mielestäni mitenkään tasapaksu. Heti intromaisen Swimming Fieldin jälkeen kuultava Bicycle lumoaa ja yllättää new-order -maisella soolokitaroinillaan, joka saa minut hymyilemään. Green Knight kuuluu myös levyn parhaimmistoon ja kertsi onkin yksi levyn mieleenpainivummista, itse biisi on sävyltään ja sanoituksiltaan surullinen, johon nerokas koripallo-sample sopii mainiosti. Vaikka Seek Magic onkin vain 8 biisin pituinen levy, se ei ole liian lyhyt vaan juuri sopivan pituinen ja eihän levylle ole mielestäni eksynyt yhtään muita heikompaa biisiä. 

Seek Magic on kaihoisa levy rakkaudesta, jonka huomaa etenkin Run Outin sanoituksissa, periaatteessa clichéistä, mutta toisaalta ei mitään liian siirappista eikä todellakaan "ranteet auki" -itkua. Tosin itselläni lyriikat ovat vain osa kokonaisuutta eli musiikkia. Tämän levyn äänimaisema on jollakin tavalla lumoavan talvinen ja piristävä poikkeus chillwave-genressä. Tänäkin vuonna, kun matkaan junalla kohti keski-suomea ja joulunviettoa soi Tampereen kohdalla jälleen Seek Magic, tulisikohan siitä peräti perinne.

Julkaisuvuosi: 2003

Ensikosketus: 2004

Helmeilivimmät biisit: Santa Cruz (You're Not That Far), Big Sur, 'Til The Tide Creeps In

Löytyykö levyhyllystä: Siellähän se T:n kohdalla komeilee

Nyt kun ensimmäinen joulukuun päivä on jo takana, eikä auringosta, lumesta saati sitten lämmöstä ole mitään tietoa, niin tarvitsemme jotain, millä saisi lämpöä kylmettyneeseen elämäämme. Sitä tarjoilee muutaman vuoden takaa The Thrills.

The Thrillsin debyyttilevy So Much For The City sai ilmestyessään paljon suitsutusta osakseen, ja soivatpa levyn sinkutkin melkoisella voimalla MTV:llä ja radioissa. Mikäs oli soidessa, kun irlantilaispoppoo oli imenyt Amerikan itseensä ja soitti lähes autenttista kalifornia-soundia, johon oli lisätty hitunen americanaa ja countrya. Tällä sekoituksella bändi teki erinomaisen pop-levyn, joka on kestänyt aikaakin yllättävän hyvin.

So Much For The City alkaa todella hienoissa merkeissä Santa Cruz (You're Not That Far):lla, Big Surin lla ja Don't Steal Our Sunilla, joista jokainen on lähes tyyppiesimerkkejä erinomaisesta pop-kappaleesta. Levy on kokonaisuudessaankin komeata kaliforniapopia, tosin levy lähtee loppua kohti vähän lässähtämään, kun biisit eivät tarttuvuudessaan enää pysty ylittämään alkupuolelle ladattuja komeuksia. Vaikka biisien laatu heitteleekin, niin levy on kumminkin sen verran kepeä ja hilpeä, että sen pystyy kuuntelemaan kokonaan vaivatta.

Vaikka tässä bändin debyyttiä kehunkin, niin kannattaa tutustua myös bändin kahteen muuhun levyyn. Kakkoslevy Let's Bottle Bohemia vie debyytin soundia vielä eteenpäin ja kolmas, ja toistaiseksi bändin viimeinen levy, The Teenager taas muuttaa soundia kauemmaksi rantapopista ja vie bändiä kunnianhimoisempiin sfääreihin. Kaikki bändin levyt ovat hyviä, joten suosittelen tutustumaan niihin. Näillä keleillä kun bändin luomat lämpimät tunnelmat ovat tarpeen.

Levyn huumaavuus

9.5

Tuottaja-muusikko Jarno-Erik Faarinen eli Fotoshop julkaisi ensimmäiset biisinsä vajaat kolme vuotta sitten. Useita työtunteja ja yhtä EP'tä myöhemmin, puolisentoista viikkoa sitten, saatiin ilmoille ensimmäinen omakustanteinen täyspitkä (löytyy muuten bandcampista). Jo pelkästään Lifeformsin kansi tuo mieleeni syystä tai toisesta Leftfieldin, Massive Attackin ja Sneaker Pimpsin, eikä visuaalisuuden kanssa yksiin menevä sisältökään mainituista kauas jää, vaikka onkin huomattavasti leijuvampi.

Toistan itseäni, mutta: levyn soundi on samaan aikaan tuore ja ajaton. Syntikoita on käytetty huolella hyväksi, mutta bassot eivät jyrää yli, eikä kokonaiskuva ole tukkoinen. Univerhon takaa tuleva laulu täydentää fiilistä huurteisista maisemista tai vaihtoehtoisesti riippukeinusta ja kannullisesta tuoretta limonadia.

Lienee vastuutonta kutsua Fotoshopia Suomen M83'ksi (pahus, muistin tämän kirjoitettuani, että samaa ovat toistelleet muutkin, sorry), mutta teen sen silti. Jos verrataan ranskalaispoppareiden aiemmin tänä vuonna ilmestyneeseen lättyyn, on Lifeforms huomattavasti ehjempi. Äänet soljuvat tasaisena mattona, ja vaikka atmosfääri on sama raidasta toiseen, eivät kappaleet ole toistensa toisintoja. Mitään ei ole pitkitetty, mutta ei toisaalta pätkäistykään ennenaikaisesti. Eniten säväyttävät vaihtuvat päivä päivältä - Release on kuitenkin säilynyt lempparina jo pitkään. The Doorin tahdissa tekee mieli hieman jorata, My Own Tree johtaa ainoana instrumentaalina kepeän sillan yli kohti viimeistä, korviin ujeltamaan jäävää Before Afteria. En tiedä, miten levyn huumaavuutta kuvaava luku muuttuu ajan saatossa (tippuuko alaspäin vai nouseeko peräti kymppiin?), mutta tähän blogiin valitsemieni levyjen keskiarvo taitaa olla yhdeksikön paikkeilla. Ei hätää, ensi viikolla lupaan valita jotain huonohkoa. Mutta vielä en halua.

Kohta on muutenkin se aika, kun pitää valita kymmenisen kappaletta vuoden 2011 parhaita albumeja. Tehtävä on vaikeampi kuin koskaan, mutta jotain kielii se, että vähintään puolet tulee olemaan kotimaisia julkaisuja. Ja Fotoshopin debyytti on vahvasti yksi niistä.