Näytetään tekstit, joissa on tunniste Wild Nothing. Näytä kaikki tekstit

#322 Empty Estate

Kun kasari sai liikaa valtaa
    

Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Ocean Repeating (Big-Eyed Girl), Ride
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Levyn huumaavuus
7,1
 
"Empty Estate on vain välityö, irrallinen EP ennen seuraavaa kokopitkää Wild Nothing levyä. Joka on aivan varmasti yhtä lumoava kuin kaksi Wild Nothingin edellistä kokopitkää levyä." Tämä on se mantra, jolla lohdutan itseäni. Sillä Empty Estate oli minulle pettymys, vaikka yritin niin kovasti pitää siitä. 

Sillä minä rakastan Wild Nothingia. Jack Tatumin yhden miehen dream pop-projekti on ollut yksi suurimmista musiikillisista ihastuksistani viime vuosina ja herran kaksi pitkäsoittoa, Gemini (2010) sekä Nocturne (2012) ovat soineet jatkuvasti kuulokkeissani. Eikä Wild Nothing pettänyt livenäkään, ei pienellä lavalla Kuudenella Linjalla eikä suurella ulkolavalla Primavera Soundissa. Bändillä korvattu yhden miehen show kuulosti luonnolliselta ja yhtenäiseltä. Ehkä Empty Estate kärsi liian suurista odotuksista, mutta levystä jäi tyhjä olo. Se on yksikertaisesti tylsä ja ajoittain liian kasari. Pelkästään levyn kansitaiteesta tulee mieleen 80-luvun Dire Straitsin levyt.

Levyn aloittava The Body In Rainfall on ihan hyväksyttävä kappale, jolla Tatum kuulostaa hämmentävän paljon John Lennonilta. Mutta minä haluan Wild Nothingilta enemmän. Haluan lumovia unenpätkiä ja lämpimiä sylejä, en keskenkertaisia ja haaleita renkutuksia. Valitettavasti myös levyn instrumentaalit, On Guyotin sekä Hachikon unohtaa heti ne kuunneltuaan. Mutta pahin kaikista on A Dancing Shellin metallinen puhelaulu! Myös kappaleen kasarisaksofoni saa irvistämään ja minä olen sentään kasarin ja fonin ystävä.

Mutta ei Empty Estate sentään ole täysin menetetty tapaus. Riden heleät lauluosuudet ja joydivisionmainen taustatahti lohduttavat hieman. Levyn ehdoton pelastus on kuitenkin Ocean Repeating (Big-Eyed Girl), joka saa minut edelleenkin uskomaan Tatumin nerokkuuteen. Aalloista, virtauksista, kaipuusta, merenneidoista, pehmeistä lauseista, taitavista soinneista ja kaiuista - niistä on yksi vuoden 2013 parhaista kappaleista tehty. Pettymyksestä huolimatta jään odottamaan Wild Nothingin seuraavaa pitkäsoittoa luottavaisin mielin. 




 

Posted in , , , | 1 Comment

#194 Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani

Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Shadow, Through the Grass, Only Heather
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
8,3


Wild Nothingin esikoinen ilmestyi ainakin minun maailmaani täysin tyhjästä ja oli yksi vuoden 2010 parhaista levyistä. Geminiä seurannut Golden Haze -ep oli sekin erinomainen, eivätkä Nocturnea edeltäneet Nowhere ja Shadow -singlet (joista harmittavasti vain jälkimmäinen on mukana uudella kokopitkällä) olleet ainakaan edeltäviä levytyksiä huonompia. Voisi siis väittää, että odotin Nocturnelta suuria tekoja.

Ensikuuntelulla huomioni kiinnittyi siihen, että Nocturnen äänimaailma on paljon Geminiä hiotumpi, mikä ole pelkästään huono juttu, sillä soundeja on kiillotettu, mutta ei pilalle paisulteltu, kuten esimerkiksi The Pains of Being Pure at Heartin loistodebyyttiä seuranneella Belongilla. Vivahteikas äänimaailmaa palkitsee kuulokekuuntelijan, ja on myönnettävä, että jousitaustat pukevat Shadow-kohokohtaa.

”Ison rahan soundit” aiheuttavat minulle myös pieniä ongelmia. Mahdollisesti särön ja roson vähäisyydestä johtuen Nocturnesta on välillä hankala saada otetta. Noin viikon kuuntelun jälkeen osa biiseistä tuntuu edelleen etäisiltä. Lisäksi Nocturne jää helposti taustamusiikiksi, jos keskittyminen herpaantuu. Toki se heikoimmillaankin erittäin kaunista ja miellyttävää, mutta taustamusiikkia yhtä kaikki.

Jack Tatumin ääni sopii upeasti raukeisiin unipopbiiseihin ja genreen sopivat myös höpönlöpön-tason sanoitukset. Biisimateriaali on tasaisen vahvaa, mutta huiput eivät vielä vaikuta yhtä korkeilta kuin debyytillä, vaikka jo mainitun Shadow’n lisäksi ainakin kaunis Through the Grass -hituri, nimeän myöten ihanan härskin kasari Paradise ja erityisesti ilmavasti poppaava Only Heather miellyttävätkin suuresti.

Tällä hetkellä Wild Nothingin kakkosalbumi ei vaikuta siltä pikkuklassikolta, jota minä odotin, vaan vahvalta ”neljän tähden” suoritukselta. Luulen kuitenkin, että Nocturne vielä kasvaa lisäkuunteluiden myötä. Jos näin tapahtuu, palaan asiaan, kunhan rupean listaamaan tämän vuoden parhaita levyjä.




Posted in , | Leave a comment

Viikonlopun suosikkisoittari #1


Levy päivässä -blogin tavoitteena on tehdä viikon jokaiselle arkipäivälle kirjoitus jostakin kiinnostavasta levystä. Vaikka me blogin kirjoittajat olemmekin albumiformaatin vankkoja kannattajia, myös yksittäisillä pophelmillä on sija sydämissämme. Senpä vuoksi tästä viikonlopusta lähtien blogissamme ilmestyy noin kymmenen biisin Spotify-soittolista, jossa kukin kirjoittaja vuorollaan esittelee suosikkejaan.

Ensimmäinen soittolista sisältää 10 biisin ja noin 30 minuutin verran tarttuvia kertosäkeitä, innokkuutta, riehakkuutta, nokkeluutta, sukkeluutta ja kitarointia. Seuraavaksi muutama sana siitä, mitä biisejä valitsin ja miksi.

Jarmon suosikit:

1. Sprites – I Started a Blog Nobody Read
En voinut vastustaa kiusausta aloittaa soittolistaa tällä biisillä. Totta puhuen en edes yrittänyt. Mahtava tweepopralli, jonka sanoituksiin moni bloggari luultavasti kykenee samaistumaan.

2. Ringo Deathstarr – So High
Eikös Ringo Deathstarr olekin täydellinen nimi bändille? Indiepoppi ja kenkiintuijottelu ne yhteen soppii, todistihan sen jo Rocketship aikoinaan. Ringo Deathstarr unohtui täysin vuoden 2011 parhaiden biisien listalta. So High olisi sinne kuulunut.

3. Gold-Bears – All Those Years
Taattua Slumberland-laatua. Ringo Deathstarrin tavoin myös Gold-Bears unohtui viime vuoden parhaita listatessa. Erinomaista melupoppia tämäkin.

4. Black Twig – Lake Song
Black Twigin Paper Trees taitaa olla paras alkuvuoden aikana julkaistuista levyistä. Lake Song puolestaan on yksi Paper Treesin parhaista biiseistä. 

5. Wild Nothing – Nowhere
Jatketaan vuoden 2012 biiseillä. Wild Nothingin Gemini (2010) on loistava levy. Nowhere vihjaa tulevankin levyn olevan erinomainen.

6. The Crayon Fields – Mirror Ball
Alkuvuoden eniten innostanut biisi on julkaistu jo 2009. Lähes täydellinen indiepopbiisi

7. Burning Hearts – I Lost My Colour Vision
Niin hyvä kuin Extinctions onkin, I Lost My Colour Vision on edelleen Burning Heartsin paras biisi. Samalla se on yksi suomalaisen indien merkkipaaluja.

8. The Magnetic Fields – Andrew in Drag
The Magnetic Fieldsin tuore Love at the Bottom of the Sea -levy ei ole ihan niin hyvä kuin olisin toivonut. Andrew in Drag sen sijaan on erinomainen. 

9. Camper van Beethoven – Take the Skinheads Bowling
Bongasin Take the Skinheads Bowling -biisin Nuorgamin popklassikkosarjasta. Riemastuttava laulu!

10. Prince – When You Were Mine
Viime syksynä ostin Hulluilta päiviltä Princen The Hits/The B-sides triplakokoelman, joka on turhankin tuhti paketti Prince-aloittelijalle. Vähitellen levyiltä alkoi tuttujen hittien lisäksi löytyä myös uusia helmiä. 60-lukuisesti soiva When You Were Mine on näistä paras.

Soittolistan voi avata tästä. Hyvää sunnuntain jatkoa!

Posted in , , , , , , , , , , , | 3 Comments

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.