Julkaisuvuosi: 2013 Ensikosketus: 2013 Helmeilevimmät biisit: Different People, Opposite, Biblical, The Thaw Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Skotlantilainen Biffy Clyro on asettanut itsensä kuudennella levyllä tiukkaan paikkaan. Skottitrion lähes neljän vuoden takainen Only Revolutions avasi tiet stadioneille, teki bändistä maailmankuulun ja asetti riman korkealle tulevia julkaisuja ajatellen - löytyihän levyltä niinkin huikeita rock-hittejä kuin Many of Horror, Bubbles ja That Golden Rule. Tuplalevyt on aina vaikeita, suorastaan mahdottomia - äkkiseltään ei kovin montaa hienoa tuplalevyä tule mieleen. Opposites onnistuu mahdottomasta tehtävästä hyvin rimaa hipoen.
Biffy Clyro on mahtavaa lenkkimusaa, varsinkin silloin kun pitää juosta lujaa. Edellisen levyn The Captainista, That Golden Rulesta ja Bubblesista saa hienon buustin lenkkipolulle. Biffy Clyron ehdoton viehättävyys piilee juurikin tässä voimassa: on ihailtavaa kuinka paljon mahtipontista jytää tästä paidattomasta skottitriosta oikein lähtee.
Levy alkaa ihan hemmetin hyvin. Minusta Different People kiilaa Biffyn biisien top vitoseen helposti. Ja biisi antaa oikeastaan ihan vääristyneen vaikutelman loppulevystä. Oma sydämen syke nousi biisin jälkeen korkeuksiin ja odotin jo jotain vuosisadan hienointa rock-oopperaa. Noh, sitä Opposites ei kuitenkaan tosissaan ole.
Monesti epäonnistuneista tuplalevyistä on tapana sanoa, että "Olisi kannattanut jättää kappaleista puolet pois". Se pätee myös Oppositesin kanssa. Yhtyeen laulaja Simon Neil kertoi kuitenkin, että materiaalia syntyi neljän vuoden aikana niin paljon, että tuplalevy oli ainoa vaihtoehto julkaista neljän vuoden ulosanti. Loppupeleissä Opposites on aivan liian iso, itseään toistava ja repaleinen levy. Jotenkin tuntuu, että toiselle levylle on purkitettu vain ensimmäisen levyn jämäbiisit.
Levystä tulee sellaiset fiilikset, että se on hutaisemalla tehty. Lyriikoissa ei ole samanlaista aitoa fiilistä kuin Only Revolutionsin samaisissa ja samoja kitarariffejä ja kertsihuudatuksia kierrätetään samoissa biiseissä liian monta kertaa. En osaa nostaa kakkoslevyltä yhtään hyvää biisiä ylitse muiden.
Lähen katsomaan yhtyettä livenä vähän yli kuukauden päästä. Opposites voi toimia livenä ihan erilailla, kuka tietää.
Ongelma vaihtoehtoisessa tai edes vähän
kuuntelijaltaan vaativassa pop-musiikissa tällä hetkellä on
nähdäkseni tämä: Pop-musiikin kanonisoidut klassikot ovat niin
vahvasti tajunnassamme läsnä, että tulemme aggressiivisen
kriittisiksi kaikkea uutta kohtaan ja vertaamme sitä väistämättä
uuteen pahansuovasti. Jokainen syyllistyy tähän joskus.
Kuinka montaa muuta vituttaa itkeminen
siitä, että ”tällaista musiikkia ei enää tehdä”? Useimmiten
näin toteavat ihmiset, jotka kunnioittavat rockin kaanonia,
rakastavat sitä ehdoitta, eivätkä osaa avata korviaan millekään
uudelle – eivätkä rehellisyyden nimissä edes jaksa nähdä
vaivaa uuden etsimiseen. Valittaminen on kivempaa kuin oman
vajavaisuutensa myöntäminen.
Tämä on nähdäkseni johtanut monien
artistien kohdalla tienristeykseen: Toisessa suunnassa otetaan niin
paljon oppia menneistä mestareista, että inspiraatio nousee
luovuuden ylitse. Toisin sanoen inspiraation lähde kuuluu niin
vahvasti musiikissa, ettei pääse syntymään uutta. Musiikki
kuulostaa ilottomalta, ei edes hauskalta. Ei ole enää yhtyeitä,
jotka voisivat tehdä vain omaa juttuaan. Omaa juttua kun ei
oikeastaan ole.
Toinen suunta johtaa pop-musiikkiin,
joka tulee kuin varkain jostain taustalta, ei välitä mistään
hittojakaan luoden uusia ilmiöitä ja usein saavuttaa hetkellisesti
suurta suosiota (dubstep, vaikkapa). Tämän musiikin ongelma on
vuorostaan se, että se jakaa mielipiteitä niin rajusti, ettei siitä
ole rakentamaan uutta musiikillista identiteettiä. Nämä uudet
tuulet eivät yleensä jaksa kestää vuotta tai paria pidempään.
Toinen ongelma on se, että musiikki näissä kategorioissa on usein
paskaa.
Luonnollinen ratkaisu tähän olisi
todeta kaanonin teokset merkittäviksi – ja sitten jatkaa matkaa.
Toisin sanoen ottaa niistä inspiraatiota luovuuden ja asenteen
kohdalla, ei tyytyä apinoimaan. Pitäisi luoda jatkuvuutta.
Mikä tässä sitten on ongelma, voisi
joku kysyä. Miksi ei vain voi antaa kaanonin olla ja tyytyä siihen
mistä henkilökohtaisesti pitää. Eikö se riitä? Ja toki se
riittää, yksilötasolla, mutta kuten edellä totesin, kaikki siihen
eivät ilmeisesti pysty, koska niin monelle Led Zeppelin on edelleen
maailman paras bändi ja se on tuotava ilmi jokaisessa välissä.
Toinen syy asian pohtimiseen on tämä: Musiikki ei ole vain sinua
varten eikä vain minua varten eikä taide koskaan ole olemassa vain
henkilökohtaisen miellyttämisen tasolla. Se on ilmiö, johon voi
vaikuttaa omilla päätöksillään. Maailmassa on niin monta
ihmistä, jotka ottavat kaanonin itsestäänselvyytenä, että se
tulee näkymään väkisin jokaisen musiikinkuuntelussa – ja
musiikin tekemisessä.
Toisin sanoen jos tilanne jatkuu
samanlaisena eikä uutta kaanonia saada luotua, on vanhaa kaanonia
revittävä ja kirjoitettava luovasti uusiksi.
Venäjän Tuvasta kotoisin olevan
Huun-Huur-Tun (nimi tarkoittaa päivämkehrää) 60 Horses in My Herd on hyvä esimerkki musiikista
jolla kannattaa omaakin tajuntaansa laajentaa ja pohtia ainakin oman
kaanoninsa osittaista murskaamista ja rakentamista uusiksi. Maailman
eri kolkkien kansanmusiikin avulla tajuaa, että rytmitaju ja
melodiat eivät ole länsimaiden yksinoikeutta. Mitä enemmän jotain
kuuntelee sitä enemmän siitä kuulee nyansseja, ja kun kuulee
nyansseja, oppii erottamaan jyvät akanoista, oppii jopa pitämään
joistain kappaleista tai artisteista.
Perusoivallus piilee tässä: Koko
tuvalainen kurkkulaulu perustuu ääniin, joita emme osaa edes
kuvitella kuulevamme ihmisestä – ja silti sieltä ne tulevat. Jos
voimme varioida jo jotain niin perustavan laatuista musiikin
ilmaisussa länsimaisiin korviin näin rikkaasti ja yllättävästi,
yhtaikaa tutusti ja vieraasti, miksi emme osaa luontevasti tehdä
sitä oman musiikkihistoriamme kautta ja kaikilla niillä vimpaimilla
jotka meille on suotu? Erityisesti mielihyvää omiin korviini Tuvan
heppujen hoilauksessa herättää chylandyk-tyyli, jossa yhden
ihmisen suusta kuullaan kahta erilaista ääntä – matalaa,
drone-tyylistä murinaa ja teräviä, linnut mieleen tuovia
vihellysääniä.
Kun keitokseen lisätään tyypilliset
soittimet kuten kaksikielinen, sellomainen igil; lujasti paukkaava
buddhalainen lyömäsoitin kengirge ja munniharpun kaltainen xomus,
saadaan miellyttävää, toiseen paikkaan vievää, mestarillista
musisointia. Tämä on eräänlainen klassikko ja ehdottomasti
sellainen levy, josta lähtisin omaa uutta kaanonia rakentamaan.
Suosittelen ensikuuntelijalle tämän palanpainikkeeksi kuulokkeita,
paria pulloa olutta, eväsleipiä ja kävelyä loppukesäisellä tai
keväisellä niityllä. Siellä on hyvä juonia
musiikkivallankumousta.
Julkaisuvuosi: 1998 Ensikosketus: 1999 Helmeilevimmät biisit: Freak On A Leash, Dead Bodies Everywhere, Pretty Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
6.8
Aika on rajallista. Kaikki on rajallista - myös mielenkiinto mättömetallia kohtaan. Onhan se tietysti ihan kiva, että kaikella on se oma aikakautensa, fifteen minutes in fame, enkä väitä, etteikö KoRn-faneja löytyisi ympäri maailmaa varmasti vieläkin. Angstimusiikkia se ainakin on parhaimmillaan. Se on örinää ja mörinää, mutta ei varsinaisesti death metaliin viittaavaa tai liian itsemurha-altista. Sopii jännästi myös naispuolisille, herkemmän musiikin ystäville.
Mietin, mikä olisi reaktio, jos Follow The Leaderin laittaisi pyörimään lasten mehukesteillä. Alkaisivatko lapsoset itkeä? Ja kävisikö lopulta samoin aikuistenkin keskuudessa? Kappaleiden luomaa pelottavaa ilmapiiriä ei nimittäin voi väheksyä. Monesta biisistä löytyy kyllä jujua, ja sävellykset sekä murisevat bassot edelleen jossain määrin kutkuttavat sielua, vuosien jälkeenkin. Raidat eivät levyä tuntemattomalle erotu toisistaan, mutta jokaisella on oma sävynsä, joka palaa helposti mieleen silloin, kun lättyä on luukuttanut lukemattomia kertoja. Huonoimpien joukkoon kuuluu tylsä Children Of The Korn (feat. Ice Cube), kun taas aikoinaan lempparini oli ehdottomasti All In The Family (feat. Fred Durst). Tänä päivänä mielipide-ero näiden biisien välillä ei ole ihan niin radikaali.
Sen sijaan se, mitä en voi enää sietää, on Jonathanin laulu. Tai "laulu". Kappaleet iskisivät edelleen, jos rääkättävän eläimen tilalla kuultaisiin kuulaita vokaaleja ja soundeja olisi muutenkin puhdistettu hieman. Vastaavia yrityksiä on kyllä kuultu KoRnin uudemmassa tuotannossa, ja onnistuttukin siinä ajoittain. Tämän levyn vasrin subjektiiviset pisteet kuitenkin tulevat tällä(kin) kertaa puhtaasti nostalgiasta. Ja Freak On A Leashin hienosta videosta.
Jos sie tarttet oikein hyvää poppia, tässä on sulle sellasta!
Julkaisuvuosi: 1996
Ensikosketus: Yläasteikäisenä
Helmeilevimmät biisit: Bird's Eye View, Sittin' Pretty, Emma J
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
9,1
Brendan
Benson oli yksi nuoruuteni suurimmista popsankareista. Innostuksen aiheuttivat
kaksi liki täydellistä voimapoplevyä (One Mississippi ja Lapalco), ja sen
sammutti vuoden 2005 vaisuhko Alternative to Love -albumi. Lopullisesti
kiinnostuksen teloitti The Raconteurs, vaikka bändin väkinäisestä rokkauksesta
pitäisikin Brendan Bensonin sijaan syyttää Jack Whitea.
Bensonin
mestariteoksista Lapalco on monipuolisempi ja taitavampi, mutta One Mississippi
on raikkaampi ja räiskyvämpi, kuten monet onnistuneet debyytit tuppaavat
olemaan. Voimapoplevyjen yhteydessä jauhetaan jatkuvasti samoista bändeistä
(The Beatles, Big Star, The Byrds, The Beach Boys jne), eikä Brendan Bensoninkaan kohdalla
vaikutteita voi (tai tarvitse) kiistää. Merkittävämpää on se, että
biisinkirjoittajana Benson on suunnilleen samalla tasolla kuin Paul McCartney
tai Roger McGuinn, mutta kuitenkin kaukana Alex Chiltonista tai Brian Wilsonista.
One
Mississippi alkaa noin minuutin mittaisella Beatlespopilla (Tea), jatkuu
puolentoista minuutin rypistyksella, jossa akustinen kitara soi samalla
vimmalla kuin Neutral Milk Hotelin In the Aeroplane Over the Sea -klassikolla (Bird’s
Eye View) ja jatkuu tavanomaisemman poplaulun mittaisella Sittin’ Pretty -helmellä,
joka pintatasolla kertoo häiriintyneen tarinan kidnappaajasta ja hänen
uhristaan mutta joka oikeasti tuntuu käsittelevän yksipuolista rakkautta
(edelleen varsin häiriintyneesti). Koko biisikolmikko on editoitu yhdeksi
jatkumoksi, enkä usko, että olen toista yhtä hienoa levyn aloitusta eläissäni
kuullut.
One
Mississippi ei ole kokeileva tai muodikas (saapa nähdä, koska indiemaailman
muotivirtaukset kulkevat kenkientuijottelusta Posies-tyylin voimapoppiin),
mutta se on tarttuva, ilahduttava ja innostava vielä yli kymmenen
kuunteluvuoden jälkeenkin.
Helmeilevimmät biisit: Syö mun suklaata, Jee jee, Ä=Ä, Punainen 11
Löytyykö levyhyllystä: Spotify
Levyn huumaavuus
7.2
Lähtökohdat: kaksi levyä julkaissut "supertrio" Teflon Brothers on aiemmin leikitellyt helsinkiläisten kaupunginosien stereotypioilla. Ensimmäinen levy T oli itä-helsinkiläistä gangstailua asianmukaisilla taustoilla, C leikitteli taas punavuorelaisuudella bossa novasta ammentaneilla taustoilla. Kolmannella levyllään Teflonit hyppäävät alueelle, jota ei voi paikallistaa.
Jos on seurannut yhtään genrefanaatikkojen reaktioita Valkoisten dyynien ratsastajien kohdalla, niin heidän vastenmielisyyttä ei ole voinut jättää noteeraamatta. Monelle kun levyn nykyisin mainstreamia edustavat teknotaustat ovat suuren yleisön kalastamista ja sielun myymistä rahan suursaatanalle. Ehkä single-biisit olivat huonosti valittuja, mutta silti reaktio kuvaa vain sitä, ettei haluta nähdä pinnan alle.
Tällä levyllä kun parodia on kaukana. Tekstit ovat muuttuneet pintaliitokansaa kritisoiviksi, eikä bilepinnan alta juuri kimalletta löydy. Toukasta eroon ja Lähestymiskieloja ovat varmaan parhaat esimerkit siitä, ettei humalasta ja krapulasta löydy vitseiksi yltäviä punchlineja. Mitään Raptoria tai Nygårdia on ihan turha pelätä.
Mutta mitä tämä levy sitten on? DJPP:n taidolla luomia taustoja ja Heikki Kuulan, Pyhimyksen ja Volin taitavia riimejä. Silti taustoista löytyy levyn ongelmatkin. Nykytyyliin taustat tuuttaavat rytmiä ja syntikkaliidejä päin pläsiä, eikä niistä juuri tunnu löytävän nyansseja tai monipuolisuutta, joka varsinkin C:n kohdalla on pitänyt levyn tasaisesti stereoissa. Viikon kuuntelun jälkeen taustojen elektroninen muovi käy jo aiheuttamaan pientä väsymystä. Pelkillä teksteillä ei räpillä ole ennenkään klassikoita luotu.
Kun osaa laittaa teknotaustat omaan arvoonsa ja keskittyy levyn sisimpään, niin Valkoisten dyynien ratsastajilta löytyy sama yhtye kuin aiemmiltakin levyiltä. Aivan edellisten levyjen tiukkuuteen ei kolmonen yllä, mutta miellyttää näinkin.
Julkaisuvuosi: 2006
Ensikosketus: 2006
Helmeilevimmät biisit: Black Flowers, I Should Have Known Better, The Story of Yo La Tango
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
9,3
Aluksi
muutama fakta: 1) Yo La Tengo on liki 30-vuotias yhtye Hobokenista, New
Jerseystä. 2) Äskettäin ilmestynyt Fade on erinomainen levy. Kirjoitan siitä
oman merkinnän, kunhan olen kuunnellut enemmän ja paremmin. 3) Yo La Tengo on
maailman paras rockbändi. 4) Uuden levyn kunniaksi on suotavaa kirjoittaa myös
jostakin aiemmasta Yo La Tengo -pitkäsoitosta.
Noin
seitsemän vuoden takainen I’m not Afraid of You and I Will Beat Your Ass ei
ehkä ole Yo La Tengon paras levy (paras on I Can Hear the Heart Beating as One
tai Painful), mutta silti se on levy, josta Yo La Tengo –ummikon kannattanee
tutustuminen aloittaa, sillä yli 70 minuutin mittainen albumi esittelee yhtyeen
kaikki eri puolet: mukana on säröistä poppailua, ambienthuhuilua,
krautjumitusta, The Kinks -henkistä barokkipoppia, melua ja helkkyviä
kaunokkeja.
Kun albumilla
on mittaa reilut 70 minuuttia, on selvää, ettei turhia rönsyjä ole juuri
karsittu. Mielestäni tämä on kuitenkin iso osa levyn viehätystä, sillä I’m not
Afraid of You and I Will Beat Your Ass on kuin kirjahylly, jonka ääripäihin on
laitettu jykevät merkkiteokset (tässä tapauksessa yli 10 minuuttia kestävät Pass
the Hatchet, I Think I’m Goodkind ja The Story of Yo La Tango), joiden välissä
runot, novellit, sarjakuvat, pilapiirrokset, valokuvat, matkamuistot ja
posliinieläimet pysyvät järjestyksessä ja lattialle putoamatta.
I’m not
Afraid of You:n tähtihetkiä ovat Sugarcuben ja Double Daren jalanjäljissä kaahaava
I Should Have Known Better, valtavaksi kitaramyrskyksi kasvava The Story of Yo
La Tango ja pasuunan koristelema Black Flowers, joka on Stockholm Syndromen
jälkeen bändin uran hienoin ja kaunein hetki.
Helmeilevimmät biisit: Heartbeats, Kino, We Share our Mother's Health, The Captain
Löytyykö levyhyllystä: Ei
Göteborgista kotoisin olevat Dreijerin sisarukset Olof ja Karin muodostavat bändin nimeltä The Knife, joka saapuu vihdoin suomeen 7 elokuuta Flown avajaiskonserttiin. Toki onhan Karin piipahtanut aiemmin suomessa Fever Ray sooloprojektillaan ja Olof vastaavasti omalla Oni Ayhun projektillaan, mutta vihdoinkin sisarukset saadaan samaan aikaan lavalle ja jo on aikakin! The Knife on viimeksi ollut kiertuueella vuonna 2006 ja sitä ennen bändi ei keikkaillut ollenkaan, joten Flown tuleva keikka on todella harvinaista herkkua. Onneksi peräti 7 vuoden takaiselta kiertueelta on olemassa live-DVD Silent Shout: An Audio Visual Experience joka on todellakin nimensä arvoinen teos.
The Knife on mystinen naamioihin verhoutunut kaksikko - musiikin Twin Peaks. Karinin ääntäkin muokataan välillä tuntemattomaksi, mutta silti sisarukset ovat jotenkin läsnä. Karin tanssii samalla eläytyen laulamiseen. Olof paiskoo biittejä, joko hysterisellä temmolla tai rauhallisesti samalla tunnelmoiden. Projektorit sylkevät taustalle maisemia, piirrettyjä animaatioita, abstrakteja geometrisia kuvioita ja nähdäänhän taustalla peräti surfaustakin. Bändin "kolmantena" jäsenenä toimii positiivaria soittava animoitava hahmo, jonka kasvot muuttuvat biisien mukaan. Kamerat eivät missään vaiheessa liiku zoomauksia lukuunottamatta, leikkaaminen on tehty täysin biisien ehdolla ja pariin otteeseen meno yltyy hektiseksi, mutta pysyy silti kasassa. Ääni- ja kuvamaailma on tummanpuhuvaa, jota kaaressa olevat neonvalot elävöittävät. Kaikki toimii, jokainen yksityiskohta on suunniteltu tarkkaan ja tuntuukin siltä, että katsoisi 50min pituista minimalistista musiikkivideota. Toki kuvanlaatu on verrattain huono (tarkoituksellisestiko?) mutta itse tärkein eli äänimaisema on erinomainen.
Musiikki on toki tälläkin levyllä kaikki kaikessa. Keikka keskittyy nimensä mukaisesti Silent Shout levyyn, mut mukana on myös Debyytiltä löytyvä Kino, sekä läpimurtolevy Deep Cutsilta Pass This On, You Make Me Like A Charity sekä tietysti itse Heartbeats. Kyseiset biisit ovat kokeneet varsinaisen kasvojenkohotuksen ja ovat ajettu Silent Shout nimisen äänifiltterin läpi.
Suurimman musiikillisen muutoksen kokee yllättäen Heartbeats, jonka liveversio on äärimmäisen kaunis ja toimiva! Mainitsin jo Twin Peaksin aiemmin ja vertaus sopii erinomaisesti Heartbeatsin liveversioon, joka on kuin suoraan Angelo Badalamentin sävelkynästä - todella kaunista! Myös keikan aloittava Pass This On on muuntautunut samanlaisen filtterin läpi rauhalliseksi tunnelmapalaksi.
Eihän keikka toki pelkkää tunnelmointia ole, vaan myös tanssittavia hetkiä löytyy. We Share Our Mother's Health ja etenkin Kino ovat erittäin riehaikkaita vetoja ja suorastaan hengästyttäviä. Silti levy keskittyy erinomaiseen mystiseen tunnelmointiin, jonka Knife hallitsee vaikuttavasti. Silti melkeinpä jokaiselle live dvd:lle mahtuu joku suvantovaihe ja niin on myös tälläkin levyllä. Vaikka muiden biisien liveversiot ovatkin järjestäen loistavia on levyllä todella kaunis ja erinomaisen melodiakoukun omaava Marble House pilattu täysin liiallisella pidättyväisyydellä ja rauhallisuudella. Se on todella sääli sillä levyversio on yksi The Knife lemppareistani.
The Knifen keikka ei ole pelkästään audiovisuaalista tykitystä - se on myös tunnetila. Toivon että se sama tunnetila, joka on tällä live-DVD:llä on myös elokuun keikalla. Toki tähän vaikuttaa se miltä Knifen tuleva Shaking The Habitual levy kuullostaa ja millä filtterillä vanhemmat biisit vedetään läpi. Silti odotan keikan ainutlaatuinen musiikillinen elämys, sillä vaikka The Knifesta olisi mitä mieltä tahansa on se silti omituisen omanlaatuinen ja uniikki elektropop-yhtye.
Julkaisuvuosi: 1991 Ensikosketus: 2006 Helmeilevimmät biisit: Radio Song, Losing My Religion, Shiny Happy People Löytyykö levyhyllystä: Kyllä Athensista kotoisin oleva vaihtoehtorock-yhtye, R.E.M. hajosi tuossa vähän yli vuosi sitten. Minua se aikoinaan hieman kirpaisi, kun en kovana R.E.M.-fanina bändiä koskaan livenä todistamaan edes päässyt. Murmur on omasta mielestä yks maailman parhaista levyistä ja Michael Stipe on ihan oikeasti tosi symppis jätkä. Mä haluan tänään jakaa teidän kanssa näkemykseni bändin järjestyksessään seitsemännestä albumista, Out of Timesta.
Kun tarkastellaan REM:in uraa, on ihmisillä tapana jakaa bändin ura kahteen osaan: I.R.S.-vuosiin (1983-1987) ja Warner-vuosiin (1988-2011). Itse olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että jotain todella olennaista ja tärkeää kuoli, kun R.E.M. aikoinaan siirtyi pienestä IRS:stä isomman lafkan leipiin. Out of Time on toinen tuotos Warner-leiman alla. Jos kolme vuotta aikaisemmin julkaistu Green teki REM:istä kuuluisan, tuli Out of Timen siivittämänä REM:istä todellinen maailmanluokan yhtye.
Joskus vain yksi biisi voi muuttaa kaiken. Losing My Religion auttoi Out of Timen listaykköseksi ympäri maailman ja siitä tuli vuoden 1991 ehdoton tunnuskappale. Losing My Religion on täydellinen pop-biisi, josta huoksuu melodisuus ja jossain määrin myös melankolisuus. Ja se mandoliini - Michael Stipe kaivoi kappaletta varten esiin tämän muinaisen soittimen, jota ei juurikaan edellisvuosikymmenellä pop-kappaleissa käytetty.
Kysymys kuuluukin, että onko ykköshitti Losing My Religionin lisäksi Out of Timen sisällä yhtään elämää? On ja ei. R.E.M. on historian aikana joka levyllä osannut tehdä suhteellisen hyvän avausraidan - Radio Song päräyttää levyn oikein hyvällä meiningillä käyntiin. Oikeastaan kuusi ensimmäistä raitaa voisin sanoa olevan oikein onnistuneita, joista varsinkin Shiny Happy People B-52:n Kate Piersonin avittamana saa aina niin hyvälle tuulelle!
Mutta varsinkin minä, joka olen tykästynyt REM:in I.R.S.-tuotantoon kovin kovasti, en saa Out of Timesta kokonaisuutena oikein otetta. Belong on tylsä hoilausraita, joka on selvä tunnelmantappaja. Loppupuoliskolla R.E.M. ei oikein tiedä haluaako se olla tylsä jenkkikantribändi jostain Kaliforniasta vai oikeasti mielenkiintoinen vaihtoehtorockin suunnannäyttäjä Athensista.
Out of Time ei ole bändin paras hetki, mutta takuuvarmaa viihdettä kaikille bändistä kiinnostuneille. Nauttikaa tästä videosta:
Pyhimyksen Medium on mestariteos. No niin, nyt se on sanottu.
Montaa rautaa jo pari vuotta sitten tulessa pitänyt Pyhimys kypsytteli Mediumia kiusallisen kauan, mikä levyä kuunnellessa ei tule yllätyksenä. Livebändin kanssa levytetty albumi kun käsittelee vaatimattomasti maailmaa ja ihmisyyttä. Aiheet käsittelevät niin ihmisen vieraantumista luonnosta (Ei mennä enää koskaan landelle), ihmissuhteita (Kaunotar ja Sirviö, Odotellessammekin), kuluttajuutta (Vatos Logos) kuin politiikkaakin (WTF?). Ja toki vielä paljoa, paljoa muutakin.
Ensikuunteluilla Mediumin massiivisuus voikin olla luotaantyöntävää. Pyhimyksen riimeistä ei löydy tarttuvia one-linereita, eikä Medium-yhtyekään mene sieltä, mistä aita on matalin. Bändin soitto leikittelee eri genreillä, mikä alkuun tuntuu silppumaiselta. Mitä enemmän levyä kuuntelee, niin sitä enemmän Pyhimyksen riimit uppoavat ihon alle ja soitosta löytää vastustamatonta groovea.
Levyä onkin ihan hemmetin vaikea purkaa osiin. Jokainen kappale on toki oma osansa, mutta kun kokonaisuus on näin hemmetin laaja aiheiltaan, niin yksittäisten esimerkkien kaivaminen tuntuu turhalta. Levyn kappaleista kun liki jokainen on täydellisesti soitettu ja räpeissä on joka biisillä sanomaa enemmän kuin keskivertoräppärien uralla yhteensä.
Ja näiden seikkojen vuoksi Mediumista on vaikea kirjoittaa ilman ylisanoja. Se on vain niin lähellä täydellistä, kuin annan teidän uskoa. Räpit ja taustat sointuvat yhteen täydellisesti, Pyhimyksen riimit osuvat maaliin kerta toisensa jälkeen ja yhtyeen soitosta tuntuu saavan joka kuuntelukerralla jotain uutta irti. Vastaavia ylistyssanoja voi harvalle levylle sanoa. Siksi Pyhimyksen Medium on mestariteos ja kaikkien aikojen paras Suomirap-albumi.
Eloisa levy kaksikolta, joilta ei bändikuvissa paljon hymyä piisaa
Levyn huumaavuus
7.0
Julkaisuvuosi: 2012 Ensikosketus: 2012 Helmeilevimmät biisit: Leaving, Invisible, A Face Like That Löytyykö levyhyllystä: Ei Pet Shop Boys pamautti syksyllä ulos yhdennentoista albuminsa, Elysiumin. Elysium sattui sopivasti tällöin aika tiukkaan albumisumaan, joten se jäi valitettavasti heti julkaisun aikoihin tyystin kuulematta. Kerkesin tutustua kyseessä olevaan tuotokseen vasta joulun tienoilla. Jouluna saivat joululaulut sitten ihan oikeasti jäädä, Elysium oli mun viime joulun ehdoton teemalevy.
Minun ja Pet Shop Boysin kaveruussuhde alkoi itse asiassa jo ollessani 9-vuotias. Meillä oli tapana velipojan kanssa nauhoitella c-kaseteille aina radiosta tulleita meneviä biisejä talteen. Yksi kerta satuimme kuulemaan Pet Shop Boysin It's A Sinin Radio Mafialta - yhden yhtyeen kovimmista ja tunnetuimmista hiteistä. Sehän upposi meihin kuin kuuma veitsi margariiniin. Silloin aikoinaan englannin kieltä taitamattomina emme kuitenkaan tienneet mitä laulun kertosäkeessä oikein sanotaan: me väännettiin "It's a Sin" pienissä päissämme "Eksosiniksi". Netistä ei kuitenkaan silloin aikoinaan löytynyt mitään "Eksosiniin" viittaavaa biisin nimeä, joten biisi jäi meille vuosiksi täysin mysteeriksi. Saatiin sitten tietää kappaleen oikea esittäjä ja nimi vasta monien monien vuosien päästä, kun kysyin suorassa lähetyksessä Parasta Ennen-Matilta, että oisko sillä hajua mikä kappale on oikein kyseessä. Ja Mattihan tiesi!
Mistä puusta se Elysium on oikein sitten veistetty? Kaikki te Pet Shop Boys-kuuntelijat, jotka pidätte Behaviourista ehdottomasti eniten: tulette diggaamaan myös Elysiumista. Äänimaisemiltaan liikutaan ehdottomasti yhtyeen neljännen albumin maastoissa. Uskokaa tai älkää: Leaving on lähes yhtä vakuuttava avausraita kuin vuonna 1990 ulos tulleen Behaviourin Being Boring. Se sytyttää ja saa kuuntelemaan yhä uudelleen ja uudelleen. Milloinkohan jättämisen vaikeudesta on kirjoitettu näin täydellinen pop-kappale? Minä en oikeasti edes muista. Invisiblen ja A Face Like Thatin voinemme myös listata parhaiden biisien joukkoon. Pet Shop Boys kuullostaa edelleen niin vanhalta kunnon Pet Shop Boysilta, että se on jopa ihan kunnioitetttavaa. Pet Shop Boys on ollut minulle jo pitemmän aikaa bändi, jonka musiikin tahdissa sielu ihan oikeasti lepää. Rakastan sitä, että Elysiumilla Pet Shop Boys on edelleen tunnistettava itsensä ja musiikin suunta on edelleen sama. Helposti päähän jäävät synamelodiat, ysärikasari-discobiitit ja tunnistettavat pop-lyriikat - ne kaikki löytyvät myös Elysiumilta.
Elysiumia on haukuttu mediassa yhtyeen heikoimmaksi albumiksi. Vaikka mukana on muutama heikompi lenkki (Ego Music, Hold On, Your Early Stuff), kyllä se nyt aina edellisen levyn eli Yesin pesee. Hyvä levy, sanon minä.