Näytetään tekstit, joissa on tunniste flow festival. Näytä kaikki tekstit

#297 Cold Spring Fault Less Youth

By | Published torstai 25. heinäkuuta 2013

Ensimmäisen kappaleen jälkeinen pettymys
    


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Home Recording
Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Levyn huumaavuus
5,7

 Harmittaa, että valitsin tämän levyn arvioitavaksi. Joku muu olisi varmaankin saanut levystä enemmän irti ja kirjoittanut siitä paremman arvion kuin minä nyt. Olen yrittänyt kuunnella Cold Spring Fault Less Youthia (rasittava nimihirviö) jo useamman kerran ja pari kertaa olen jopa päässyt loppuun saakka. Mutta edelleenkään minulla ei ole levystä juuri minkäänlaista mielikuvaa. Muuta kuin se, että se on mielestäni tylsä.

Levy alkaa lupaavalla Home Recordingilla, jonka suloisesti jumittava alku muuttuu kesken kappaleen säksättäväksi kertosäkeeksi, ja takaisin pehmeäksi hempeilyksi. Mount Kimbie-kaksikon toinen osapuoli, Kai Campos olisi mielestäni saanut laulaa useammallakin kuin kolmella levyn kappaleella. Sillä Campoksen lempeä ääni on yksi niistä harvoista asioista, joka jäi mieleeni, kuunneltuani levyn läpi. Tosin en tiedä, olisiko sekään pelastanut minua tylsistymiseltä. Koska levyn kahdesta muusta Campoksen laulamasta kappaleesta minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. 

Kokonaisuudessaan Spring Fault Less Youth on sävytön ja tylsä möykky, joka ei saa minussa aikaan minkäänlaisia tunteita. Haaleaa ja mitäänsanomatonta elektronista himmailua, James Blaken maisemissa. Tosin sillä erotuksella, että Blakesta jaksaa innostua, Mount Kimbiesta ei. Levyn post-dubstep laahausta on yritetty virkistää vierailevalla tähdellä, nuorella lahjakkuudella King Krulella, mutta Krulen väsynyt rap-jolkottelu ei tee levystä yhtään sen kiinnostavampaa.

Kommenteissa saa esittää eriäviä mielipiteitä, sillä niitä varmastikin on. Levy on saanut paljon hyviä arvosteluja muilta, mutta itse en vain löytänyt siitä minkäänlaista tarttumapintaa. Joten ei harmita myös sekään, että Mount Kimbie ja Beach House soittavat Flowssa päällekäin. Ei ole epäilystäkään, kumman värisestä teltasta minut löytää.


Posted in , , | Leave a comment

#265 Silent Shout: An Audio Visual Experience

By | Published keskiviikko 23. tammikuuta 2013

The Knife - Ymmärrätkö sinä Dreijerin sisaruksia?




 Levyn huumaavuus

 9.5

Julkaisuvuosi: 2007
Ensikosketus: 2010
Helmeilevimmät biisit: Heartbeats, Kino, We Share our Mother's Health, The Captain
Löytyykö levyhyllystä: Ei



Göteborgista kotoisin olevat Dreijerin sisarukset Olof ja Karin muodostavat bändin nimeltä The Knife, joka saapuu vihdoin suomeen 7 elokuuta Flown avajaiskonserttiin. Toki onhan Karin piipahtanut aiemmin suomessa Fever Ray sooloprojektillaan ja Olof vastaavasti omalla Oni Ayhun projektillaan, mutta vihdoinkin sisarukset saadaan samaan aikaan lavalle ja jo on aikakin! The Knife on viimeksi ollut kiertuueella vuonna 2006 ja sitä ennen bändi ei keikkaillut ollenkaan, joten Flown tuleva keikka on todella harvinaista herkkua. Onneksi peräti 7 vuoden  takaiselta kiertueelta on olemassa live-DVD Silent Shout: An Audio Visual Experience joka on todellakin nimensä arvoinen teos.

The Knife on mystinen naamioihin verhoutunut kaksikko - musiikin Twin Peaks. Karinin ääntäkin muokataan välillä tuntemattomaksi, mutta silti sisarukset ovat jotenkin läsnä. Karin tanssii samalla eläytyen laulamiseen. Olof paiskoo biittejä, joko hysterisellä temmolla tai rauhallisesti samalla tunnelmoiden. Projektorit sylkevät taustalle maisemia, piirrettyjä animaatioita, abstrakteja geometrisia kuvioita ja nähdäänhän taustalla peräti surfaustakin. Bändin "kolmantena" jäsenenä toimii positiivaria soittava animoitava hahmo, jonka kasvot muuttuvat biisien mukaan.  Kamerat eivät missään vaiheessa liiku zoomauksia lukuunottamatta, leikkaaminen on tehty täysin biisien ehdolla ja pariin otteeseen meno yltyy hektiseksi, mutta pysyy silti kasassa. Ääni- ja kuvamaailma on tummanpuhuvaa, jota kaaressa olevat neonvalot elävöittävät. Kaikki toimii, jokainen yksityiskohta on suunniteltu tarkkaan ja tuntuukin siltä, että katsoisi 50min pituista minimalistista musiikkivideota. Toki kuvanlaatu on verrattain huono (tarkoituksellisestiko?) mutta itse tärkein eli äänimaisema on erinomainen.

Musiikki on toki tälläkin levyllä kaikki kaikessa. Keikka keskittyy nimensä mukaisesti Silent Shout levyyn, mut mukana on myös Debyytiltä löytyvä Kino, sekä läpimurtolevy Deep Cutsilta Pass This On, You Make Me Like A Charity sekä tietysti itse Heartbeats. Kyseiset biisit ovat kokeneet varsinaisen kasvojenkohotuksen ja ovat ajettu Silent Shout nimisen äänifiltterin läpi. 

Suurimman musiikillisen muutoksen kokee yllättäen Heartbeats, jonka liveversio on äärimmäisen kaunis ja toimiva! Mainitsin jo Twin Peaksin aiemmin ja vertaus sopii erinomaisesti Heartbeatsin liveversioon, joka on kuin suoraan Angelo Badalamentin sävelkynästä - todella kaunista!  Myös keikan aloittava Pass This On on muuntautunut samanlaisen filtterin läpi rauhalliseksi tunnelmapalaksi.

Eihän keikka toki pelkkää tunnelmointia ole, vaan myös tanssittavia hetkiä löytyy. We Share Our Mother's Health ja etenkin Kino ovat erittäin riehaikkaita vetoja ja suorastaan hengästyttäviä.  Silti levy keskittyy erinomaiseen mystiseen tunnelmointiin, jonka Knife hallitsee vaikuttavasti. Silti melkeinpä jokaiselle live dvd:lle mahtuu joku suvantovaihe ja niin on myös tälläkin levyllä. Vaikka muiden biisien liveversiot ovatkin järjestäen loistavia on levyllä todella kaunis ja erinomaisen melodiakoukun omaava Marble House pilattu täysin liiallisella pidättyväisyydellä ja rauhallisuudella. Se on todella sääli sillä levyversio on yksi The Knife lemppareistani.

The Knifen keikka ei ole pelkästään audiovisuaalista tykitystä - se on myös tunnetila. Toivon että se sama tunnetila, joka on tällä live-DVD:llä on myös elokuun keikalla. Toki tähän vaikuttaa se miltä Knifen tuleva Shaking The Habitual levy kuullostaa ja millä filtterillä vanhemmat biisit vedetään läpi. Silti odotan keikan  ainutlaatuinen musiikillinen elämys, sillä vaikka The Knifesta olisi mitä mieltä tahansa on se silti omituisen omanlaatuinen ja uniikki elektropop-yhtye.




Posted in , , , , , , | Leave a comment

#174 Channel Orange

By | Published perjantai 10. elokuuta 2012

Here's the head, where's the crown?



Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Thinkin Bout You, Sweet Life, Pyramids, Lost, Bad Religion
Löytyykö levyhyllystä: 12-tuumasta mustaa kultaa, baby!

Levyn huumaavuus:
9.7

Teemaviikkonamme oleva Flow-festival saa virallisen starttinsa tänään ja mikäs olisikaan parempi lopetus teemaviikollemme kuin päälavan kruunupaikalla (toivottavasti) esiintyvä Frank Ocean.

Frank Ocean toi itsensä julki noin vuosi takaperin Nostalgia, Ultra -mixtapellaan, jolla mies väläytteli jo lahjakkuuttaan. Useat samplejen pohjalta tehdyt kappaleet veivät huomiota miehen omilta biiseiltä, joissa oli toimivia melodioita, mutta se ns. jokin jäi puuttumaan. Sitä joku myös kutsuisi sieluksi.

Channel Orangella Ocean ei enää nostalgisoi. Taustat ovat sampleista liki vapaita ja Oceanin sanoituksissa seikkaillaan pinnallisuuden ja yksipuolisen rakkauden aiheuttamassa tyhjyydessä. Näistä aiheista Ocean on saanut kasattua monipuolisen ja hämmästyttävän hyvin kasassa pysyvän soul-paketin.

Taustoissa huomio kiinnittyy levyn ajattomuuteen. Nykyinen retrosoul-mania kun on aiheuttanut genren yksipuolisen menneisyyteen tuijottelun. Oceanin kappaleissa voi toki kuulla viitteitä menneisyyden suurmiehiin, mutta minimalistinen ja synteettinen tuotanto ei kuulosta menneisyyteen kurkottelevalta. Se on tietyssä mielessä modernia, olematta kumminkaan selkeästi 2010-lukulaista tai trendikästä. Se on ajatonta, mikä voi tosin johtua myös itse herra Oceanista.

Jos Frank Ocean ei vielä Nostalgia, Ultralla täysin vakuuttanut, niin Channel Orangea kuunnellessa ei voi miettiä mitään muuta kuin, että miten se mies taipuukin. Levyn tunnelmat vaihtelevat ilosta alakuloon ja nopeasta tykityksestä seesteisempään räppäämiseen, ja Ocean kuulostaa täysin suvereenilta koko ajan, eikä edes sorru siirappisuuteen tai juustoisuuteen. Miehellä ei ole pelkästään hieno ääni, vaan kun tulkinnatkin ovat upeita. Mm. Bad Religionin yksipuolisen rakkauden riuduttama tarina raastaa kuulijaa syvältä, koska Oceanin äänestä voi aistia sydämen särkymisen. Tämän uskottavammin ja koskettavammin ei sydänsuruista voi laulaa.

Voisin jatkaa hehkutusta loputtomiin, mutta päästän teidät kärsimykseltä. Channel Orange on odotukset täyttävä ja jopa reilusti ylittävä debyytti, joka nostaa Frank Oceanin nykyisen soul- ja r'n'b-skenen kovimmaksi nimeksi. Meillä on siis uusi kuningas!

Posted in , , , , , | Leave a comment

#173 Manifest!

By June | Published torstai 9. elokuuta 2012

Raastavaa letkeyttä kesän viimeisiin päiviin.




Levyn huumaavuus
8.1

Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Friend Crush, Ruins, I'm His Girl, Stay Dreaming
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Brooklyn ei turhaan ole pinnalla Flow-viikonloppua ajatellen: hipstereiden kansoittama New Yorkin osa-alue Williamsburgeineen ei ole legendaarinen vain historiansa tai boheemin ulkomuotonsa vuoksi, vaan myös sieltä tulevan korvia hivelevän musiikin. Tällä kertaa ääneen pääsee Friends, tyttöjohtoinen viisikko, jonka raikkaat tanssisoundit sopivat Suvilahteen kuin *insert sopiva kielikuva*.

Tänä vuonna julkaistu debyyttilevy alkaa hieman melankolissävytteisemmin kuin mihin sitä seuraavat raidat johtavat. Friend Crush muistuttaakin äärimmäisen paljon Warpaintia, tai jopa The xx:aa, kiitos vokalisti Samantha Urbanin laiskanletkeän laulutyylin. Samalla se on yksi lätyn sykähdyttävimmistä biiseistä. Kokonaisen levyn rytmit eivät kuitenkaan ole flegmaattisuutta nähneetkään, vaan pirskahtelevat eteenpäin saaden varpaat himoamaan tanssilattiaa ja huulet kaipaamaan cocktail-lasin sisältöä.

Meininkiä löytyy niin nimensä mukaisesti unelmoivasta Stay Dreamingista vähän asenteellisempaan kamaan, kuten cooliuden viittaa kantavaan I'm His Girliin tai hauskasti nimettyyn Va Fan Gör Du'hun.  Ruins on polkupyöräilyä yksin pimeässä yössä, alun Sorry ja Home taas aurinkoinen karnevaali ja taivaalla lentelevät värikkäät ilmapallot. Muutama hutikin löytyy: ainakin allekirjoittaneella A Thing Like This valuu täysin ohi korvien.

Manifest! on toimiva paketti, jonka rooli kesän kepeänä soundtrackina on kiistaton. Se ei kuitenkaan mullista tai muuta mitään, eikä todennäköisesti jää polttelemaan sisuskaluja vuosiksi eteenpäin. Pepun heiluttamiseen urbaanissa ympäristössä saa silti parempia melodioita etsiä.



Posted in , , , | 2 Comments

#172 Let It Die

By | Published keskiviikko 8. elokuuta 2012

En ole katkera mutta silti

Julkaisuvuosi: 2004
Ensikosketus: 2005
Helmeilevimmät biisit: Mushaboom, One Evening, Inside and Out
Löytyykö levyhyllystä: Juu

Levyn huumaavuus
7,6

Levy päivässä -blogin Flow-viikko jatkuu! Työkiireet hankaloittavat elämääni sen verran, että en tänä vuonna pääse festaroimaan. Siksi en halua vääntää veistä avohaavoissani kirjoittamalla Saint Etiennestä, vaan tälllä viikolla käsiteltäväksi kelpaa vain sellaisen bändin tai artistin levy, jonka missaaminen ei hirveästi harmita. Näiden puheiden jälkeen vuoron saa Feistin Let It Die.

Leslie Feistin sooloura käynnistyi todenteolla vasta vuoden 2007 mainiolla The Reminder -albumilla, mutta ei Let It Die -debyyttikään ole vailla ansioita. Levyn parasta antia on välittömästi ihastuttava Mushaboom. Minä kuulin Mushaboomin ensimmäisen kerran Conanissa (ei siinä Arska-elokuvassa) ja seuraavana päivänä tilasin levyn. Myöhemmin olen laittanut vahingon kiertämään monenmoisissa illanistujaisissa ja päässyt muutamaankin kertaan vastaamaan kysymykseen ”oi, mikä tää on?”

Mushaboom on pirteä, hymyilyttävä, hupsu ja nätti popbiisi. Muu levy soi Mushaboomin tavoin lämmittävän akustisesti, välillä jatsahdellen, välillä diskoillen, mutta biisit ovat kaihoisampia, rauhallisempia ja vähintään yhtä luokkaa Mushaboomia huonompia. Biiseistä mainitsemisen arvoisia ovat P.J. Harveyn hengessä soiva When I Was a Young Girl ja One Evening, jonka aikana toivon biisin viimeistään kertosäkeessä lipsahtavan Phoenixin If I Ever Feel Better -klassikoksi. Niin ja toki Feistin versio The Bee Geesin Inside and Outista on mainio, joskin kuuntelunautintoa hieman vähentää se, että viimeistään kertosäkeessä kokeilen itsekin laulaa falsetissa.

Let It Die on miellyttävä levy, joka toimii sunnuntaipuuhien taustamusiikkina liki ysin arvoisesti. Nyt on kuitenkin keskiviikko, vettä sataa, väsyttää ja koko ajan haluaisin laittaa soittimeen The Thermalsia. Olosuhteet näkyvät arvosanassa.

Mutta se Saint Etienne. Menkää katsomaan, hurmaantukaa, hullaantukaa ja humaltukaa, saakeli!


Posted in , , | 2 Comments

#171 Slave Ambient

By | Published tiistai 7. elokuuta 2012


 Philadelphialaista chillausrockia kaikille "Pomon" ystäville
Levyn huumaavuus
8.9

Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Come to the City, Best Night, Your Love is Calling My Name
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

 Flow sen kun lähestyy lähestymistään. Minä joudun kuitenkin skippaamaan tapahtuman. Kun täältä Lapista asti lähtee etelän kekkereistä nauttimaan, on otettava huomioon miljoona eri seikkaa ja sumplittava aikataulut huolella kuntoon töiden kanssa. Minä valitettavasti epäonnistuin siinä - simppelisti tapahtuma ei vain sovi meikän kuvioihin just nyt.
Omalla kohdalla yksi Flown kohokohdista kulminoituisi vakaasti sunnuntaipäivään. Viime vuonna ruhtinaallisen Slave Ambientin julkaissut The War on Drugs kuuluu kuumimpiin yhdysvaltalaisiin uuden sukupolven rockbändeihin. Bändi soundi on sekoitus Pomo-Americanaa, My Bloody Valentinen kylvämää shoegazeväristelyä ja Bob Dylanin folk-inahtelua. 

Huolellisesti kasattu levykokonaisuus lämmittää aina mieltä. Slave Ambientin kappaleet sulautuvat toisiinsa täydellisesti ja lopputulos on järkyttävän komea. Lopputulos ei ole liian järkälemäinen eikä liian monimutkainen - se tekee Slave Ambientista helposti lähestyttävän levyn, jonka voi pistää soimaan tilanteessa kuin tilanteessa. Levyn hienosti aloittava kiihkeä Best Night ottaa kuuntelijan heti pauloihinsa. Miellyttävimmäksi kappaleeksi osoittautui kuitenki Slave Ambientin kuudes raita, Come to the City, joka taitaa olla itse asiassa tällä hetkellä omalla kohdalla vuoden kuunnelluin kappale.

The War on Drugsin soundi on rentouttava - Näin hienosti toteutettua Classic-rockille kumartavaa indierockailua tältä vuosituhannelta en ole kuullut ikinä. Bändin ote on jotenkin niin ammattimainen, että voisi kuvitella Bruce Springsteeninkin olevan vielä joskus kateellinen tästä pitkäsoitosta. Kaikille tiedoksi, että rautaisena pioneerina tämänkin bändin kanssa on toiminut kukapas muukaan kuin Kurt Vile.

Tiivistettynä: Slave Ambient toimii kuin täyteläinen kahvi, josta vaan tuntuu pitävän kerta kerralta yhä enemmän. Hypnoottista rumpujen pauketta, nautinnollista kitarointia ja potkivia kertosäkeitä: loisteliasta musiikkia.

Posted in , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.