Julkaisuvuosi: 2009

Ensikosketus: 2009

Helmeilevimmät biisit: That Golden Rule, Bubbles

Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus

8.1

Biffy Clyro, tämä rokkitrio Skotlannista julkaisee uuden Opposites nimeään kantavan tuplalevynsä 28 päivä tätä kuuta ja keikkaileepa kyseinen yhtye myös suomessa kevät-talvella. Palataanpa kumminkin ajassa vuoteen 2009 ja bändin edellisen Only Revolutions levyn pariin, joka onkin oikein pätevää vaihtoehtoista rokkia.

Itselleni ensikosketus Biffy Clyroon oli kesällä 2009 kun That Golden Rule soi ahkerasti YLEX:ssä. Itselleni biisistä iski heti todella tarttuvat riffi ja etenkin biisin kliimaksina oleva jousilla sopivasti maustettu revittely. Mikä bändi tämä on, tahdon kuulla tätä lisää - totesin itselleni. 

Kuitenkin piti odottaa peräti marraskuuhun asti ennenkuin Only Revolutions virallisesti julkaisee, mutta odottaminen kannatti ja levy täytti sille annetut henkilökohtaisesti antamani odotukset. Levy alkaa väkevällä biisikolmikolla. The Captain, jo mainittu That Golden Rule ja erinomaisesti kliimaksiinsa kasvava Bubbles ovat erinomaista vaihtoehtoista rokkia. Vaikka levy todella vahvan alkunsa jälkeen alkaakin tasoltaan heittelehtimään hieman ei suoranaisia huteja mahdu mukaan - pari mitäänsanomatonta biisiä kylläkin.

Biffy Clyro ei ole oikeastaan mitenkään poikkeavan erilainen yhtye. He vaan yksinkertaisesti tekevät erittäin hyviä rokkibiisejä. Ne ovat potkivia ja nerokkaita riffejä sekä pieniä nyansseja löytyy sieltä täältä. Bändi ei myöskään kärsi vielä pöhöttymisestä. Biiseihin ei ole tungettu liikaa ideoita vaan ne pienetkin lisät esim. jouset on sovitettu biiseihin erittäin hyvällä maulla.

Mielenkiinnolla odotan mihin bändi kehittyy seuraavalla tuplalevyllään, jo pelkkä tuplalevy on ajatuksena jotenkin pelottava - onko joukossa täytebiisejä vai onko ideat lähteneet soittajien käsistä, niinkuin Muselle on käynyt. Toivottavasti ei! Sikäli on mielenkiintoista, et vaikka Biffy Clyro on julkaissut jo viisi levyä ainoastaan Only Revolutions on soinut minulla säännöllisesti. Se kertokoot tämän levyn pitkäikäisyydestä jotain.

Ps. Bändi on todella erinomainen livenä, joten suosittelenkin keikalle menoa, mikäli Biffyt kiinnostavat edes jonkun verran.

Avaruudesta sydämeen

Julkaisuvuosi: 1993

Ensikosketus: 2011

Helmeilevimmät biisit: No UFO's, The Chase

Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus

8.0

Detroitissa asunut nuorukainen Juan Atkins soitti funk-bassoa, kunnes ihastui uusista soundeista joita kuvaili UFO:n laskeutumiseksi keskelle musiikkia. Innoitusta antoivat esimerkiksi Parliament-yhtyeen kokeilut, mutta luonnollisesti Kraftwerkillä ja muilla konemusiikin airueilla oli omat vaikutuksensa. Atkins päätti luopua bassosta ja alkoi työstää uudentyylistä musiikkia adoptoiden itselleen lukuisia aliaksia. Näistä nimistä tuli teknona tunnetun konemusiikin historian merkittävimpiä. Niistä tunnetuin lienee Model 500, jonka tärkeimmät singlet Classics kokoaa yhteen. Levy on itsestäänselvästi hyvä. Kuunnelkaa se.

Olen sitä mieltä, että musiikin kautta on puhuttava laajemmista aiheista. Olen huomannut keskustellessani eri ihmisten kanssa musiikista kuinka halveksittuun asemaan konemusiikki useimpien mielissä jää verrattuna ”oikeilla soittimilla” soitettuun musiikkiin. Vertaisin tätä siihen vanhaan tunnepitoiseen idioottiargumenttiin, jossa ”rap ei ole musiikkia”. Syy on ilmeisesti se, että hiphopissa käytetään usein sampleja, eikä ”soiteta itse”. Ilmeisesti tällä logiikalla samplet (jotka voivat pohjautua mihin tahansa funkista metalliin) lakkaavat olemasta musiikkia, kun niitä käyttää luovasti ja kollaasimaisesti uudestaan. Myös räppääminen ei ilmeisesti ole musiikkia - huolimatta siitä, että länsimaisessa kulttuurissa runous ja laulu ovat kulkeneet jo antiikin ajoista lähtien käsi kädessä.

Elektronisen musiikin kohdalla tähän argumenttiin törmää siksi, että teknossa, trancessa, housessa ja muissa kyse on koneista ja jostain syystä emme osaa mieltää kitaraa vahvistimineen tai vaikka sähkörumpuja koneiksi samassa mielessä kuin tietokonetta tai miksauspöytää. Rock on alagenrestä riippumatta jostain syystä ”aitoa”, hiphop ja konemusiikki eivät.

Nyt ihan rehellisesti käsi ylös: Kuka ihan oikeasti luulee, että rockin kohdalla niitä soundeja ei tuotannollisesti viilata ja muokata siellä studiossa vielä nauhoittamisen jälkeen kaikessa paitsi aivan kaikkein räkäisimmässä punkissa tai black metalissa? Kuinka moni yhtye todella muka laittaa KAIKKI soundinsa kerralla purkkiin? Missä menee epäaidoksi tekevän manipuloinnin raja? Vai onko niin, että ihmiset tahtovat vain itse soitetun musiikin illuusion kuunnellessaan musiikkia – ei sillä niin väliä onko musiikki oikeasti itse soitettua vai ei.

Rockin pitäminen ainoana aitona musiikin tekemisen tapana on suunnilleen sama asia kuin pitäisi Rolling Stonesin ikuisuuksiin jatkunutta keikkailua siistinä asiana, vaikka se on kyyninen jatke kyyniselle ilmiölle, hippiaikakauden jälkipäästö, aikakauden jonka pimeän puolen tekopyhyyden aikalaismuusikoista näki vain Frank Zappa. Ehkä tähän rockin 70-luvun alkuun yltäneen kultakauden varauksettomaan ihannointiin perustuu sekin näkemys, että rock on aina kapinallisten juttu. Rock (ilmiönä) myi kyllästyneille teineille illuusioita. 70-80-luvuilla kehkeytynyt konemusiikin ydin taas ei jaksa kiinnostua mistään niin triviaalista kuin kapina mikä ärsyttää useimpia rockista pitäviä ihmisiä. Voisi sanoa, että tekno näyttää välinpitämättömyydessään rockia kuuntelevalle kansanosalle mitä heidän elämänsä todella on. Tämä tietysti ärsyttää monia nostalgikkoja ja pop-konservatiiveja.

Elektroninen musiikki puhuttelee ihmisluonnon kylmempiä puolia. Sanon että kylmempiä, mutta en tarkoita kylmyyttä nyt samassa mielessä kuin mistä puhumme käyttäessämme ilmaisua ”tunnekylmä”. Tarkoitan kylmyyttä siinä mielessä kuin sen koemme tuntiessamme yksinäisyyttä suurkaupunkien isojen talojen varjoissa, ollessamme vain pieni osa suurempaa muurahaiskekoa.

Tästäkin huolimatta Juan Atkinsin ura lähti intohimosta musiikkiin. Kaiken ytimessä on siis paradoksaalisuus. Kuinka jokin mekaanisena tai ikävänä pitämämme pitää sisällään kuitenkin inhimillistä lämpöä. Ovathan koneet ihmisen keksintöjä, ihmisen mielikuvituksen tulos ja onhan musiikki ennen kaikkea sosiaalinen asia. Suurimmassa klassikossaan No UFO's Model 500 kehottaakin katsomaan taivaalle ja toivomaan parasta. Avaruus on kylmä ja ääretön, mutta ehkä siellä on joku toinen samanmielinen.

Ja toimii Classics ihan bilemusanakin.

 Seksikkyys palasi vasta vähän myöhemmin

Justifiedin taika on suurimmaksi osaksi tiimityötä. Toki Justin Timberlake on poikkeuksellisen karismaattinen myös levyllä, mutta ilman aikansa supertuottajia - Pharrell Williamsia ja Timbalandia - ei Justified olisi pop-levyksi poikkeuksellinen. Kolmikko on löytänyt toistensa parhaat puolet ja tuloksena on sulava ja aikaa kestänyt albumi.

Toki Justifiedia pitää arvioida sinä minä se on: pop-albumina. Timberlake ei kappaleillaan kerro taitavasti ja älyllisesti ihmissuhdekoukeroista, vaan halu ja kaipuu on levyllä varsin pinnallista. Lyyristä briljeeraamista kukaan tuskin tällaiselta levyltä odottaisikaan, vaan bangereita, joiden tahtiin voi heilua holtittomasti klubien tanssilattioilla. Ja siihen on tämä levy tehtykin. Ainakin osittain.

Nykypopille ominaisesti Justifiedkin on epätasainen kokoelma laadultaan horjuvia biisejä, mutta parhaimpina hetkinään Timberlaken debyytti on timantin tiheysluokkaa. Harmi, että näiden juttujen tajuamiseen tarvitsee muutaman vuoden ja massojen kiinnostuksen hiipumisen. Vai kuka teistä olisi ollut vuonna 2002 valmis liputtamaan Timberlaken nerouden puolesta? Sitähän minäkin.

Musta on uusi swag

Levyn huumaavuus

6.7

Ensitutustumiseni Brooklynilaisen Rakim Mayersin kanssa eivät olleet helppoja. Hurjalla hypellä suitsutettu mixtape LiveLoveA$AP ei kolissut. Vielä vähemmän kolisi Flow'n "SWAGSWAGHANDSUPHANDSUP"-keikka. Silti koin velvollisuudekseni ottaa Rockyn levyn kuunteluun, kun se eteeni tungettiin.

No tuota, eihän LongLiveA$AP huono levy ole. Sillä on paljonkin hyvää, kuten Clams Casinon biitit ja A$AP:n energinen räppäys. Varsinkin levyn alkupuolella Rockyn riimeistä kuulee nuoren miehen tuhon, ja uhon. Ja muutenkin levy on ammattitaitoisesti tehty ja niin edespäin.

Mutta kun ei vaan riitä. Rockyn lyriikat ovat loppupeleissä jonninjoutavaa brassailua. Levyn sisältö onkin tiivistetty yhden kappaleen kertosäkeeseen: pillu, raha ja pilvi. Toki räpissä ollaan aina oltu asioiden ytimessä ja onhan A$AP:n hehkutuksessa osaltaan puhuttukin ytimeen palaamisesta, mutta mieheltä puuttuu persoona puheiden takaa. Ja persoona ei synny pelkällä itsekehulla.

Pahempaa on silti se, että levy on opportunistisen hahmoton. LiveLovelta tuttua Houston- ja Memphis-soundia on lopulta varsin vähän, mikä on iso pettymys. Clams Casino kun osaa tehdä soundeiltaan hienoja biittejä, jotka laahaavat oikeaoppisesti. Hänen osuus jää levyllä kahteen biisiin. Muuten levy sinkoilee old schoolmaisista sample-biiteistä Skrillexiin, eikä yhtenäistä tyyliä pääse syntymään koskaan. LongLive vaikuttaakin enemmän kokoelmalta yksittäisiä biisejä, kuin yhtenäiseltä albumikokonaisuudelta.

Myönnän nyt arvostelun loppuun, etten olisi näin kriittinen, jos hype olisi hillitympää. Levy ei ole huono, mutta se on vain tylsä. A$AP on puheista - niin omista kuin mediankin - huolimatta yksi monen joukossa, eikä erotu lukuisista tulokkaista edukseen juuri mitenkään. Varsinkin kun viime vuosina ollaan kuultu Odd Futuren anarkiaa, levyllä feattaavien Joey Bada$$in ja Action Bronsonin tietoisesti perinteistä räppiä sekä Kendrick Lamarin katutarinointia. Tässä porukassa pitää erottautua muullakin kuin swagilla ja merkkivaatteilla.

Vuosi on vaihtunut ja Levy päivässä on saanut uuden kirjoittajan... minusta. En ole popkulttuuriaddikti tai hurahtanut levyihin. Pidän musiikista ideatasolla. En ole mieltynyt eri kulttuuripiirien välille vedettyihin rajoihin. Kulttuuri itsessään on tarpeeksi keinotekoista. Sen jakaminen vaikkapa korkea- tai populaarikulttuuriin vielä keinotekoisempaa. Pidän musiikista ja elokuvista, lukemisesta ja ruoasta. Yksinkertaisista asioista. Kirjoitan toista musiikkiblogia erittäin epäsäännöllisesti: Gramofoniappelsiini. Sen lisäksi minulla on ollut seuraava elokuvablogi: Valoa kankaalla.

Pruut Prööt

Ensikosketus: Julkaisupäivä, joulukuu 2012

Helmeilevimmät biisit: -

Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus

9.0

Yleisin klisee kokeilevaa musiikkia käsittelevässä pop-kritiikissä on ”levy vaatii kuulijalta paljon”. Se tarkoittaa sitä, että kirjoittajalla on itsellään vaikeuksia musiikin kanssa tai että hänellä on otsaa pohtia kuinka vaikeaa muiden on ymmärtää musiikkia. Se kielii vierauden tunteesta. Tosiasiassa keskinkertaisuus vaatii kuulijaltaan paljon, seikkailunhaluisuus ei. Olemme niin tottuneita keskinkertaisuuteen ettemme tajua kuinka verottavaa se on. Todellisuudessa avantgarde vaatii vain lapsen hymyn.

Kun avantgardisti tulee mukaan pop-musiikkiin, kritiikin kliseiden toistelu kasvaa potenssiin tuhat, vaikka kyse olisi vain klassisen musiikin totutuista piirteistä. Myös Scott Walkerin uusin levy, Bish Bosch, on kokenut saman kohtalon. Bish Bosch on kolea levy, joka ei anna kivoja melodioita, houkuttele nyökyttelemään mukanaan tai tee mitään muutakaan minkä oletetaan olevan popin perusolemukseen kuuluvaa.

Avantgarde populaarimusiikissa on terve muistutus popkultturisteille siitä, että on muutakin kuin simppeli kertakäyttöisyys. Valitettavasti tämä muistutus tulee usein ymmärretyksi viestinä avaruudesta, eksentrikon päiväunena. Erityisesti näin on, jos avantgardisti on ollut ennen popin piirissä mestariksi mielletty. Tällöin katsotaan hänen taiteensa perustan muuttuneen täysin.

Sekään ei ole totta. Walkerin albumit ovat noudattaneet erittäin loogista linjaa. Bish Bosch on viimeinen osa trilogiassa, jonka osista Tilt (1995) otti vaikutteita industriaalista ollen kuitenkin jatke sille mihin Climate of Hunter (1984) jäi. The Drift (2006) taas ei ollut riippuvainen konekolinasta, vaan teki siitä ämmänsä. Bish Bosch on vuorostaan irtautuminen näistä alistussuhteista. Se että se lasketaan kuuluvaksi populaarimusiikkiin johtuu kategorisoinnin (inhimillisestä) tarpeesta. Äkkiä pinnan alta pulpahtaa esiin jotain metallimusiikkiin tai sambaan vivahtavaa. Niistä ei kuitenkaan koskaan tule teemoja, johtotähtiä tai riffejä. Kaikki myönnytyksiltä aluksi tuntuvat hetket käyvät paikalla vain muistuttamassa poissaolostaan. Kappale Corps de Blah kuulostaa ikkunanpesulta, pieruilta ja Robert Frippin sydänkohtaukselta eikä joltain genreltä.

Filmin puolella Leos Caraxin elokuva Holy Motors tekee samaa kuin tämä levy. Kummassakin on vanhaa uudeksi luova, harkittu, orkestroitu tyyli, jonka hengestä muidenkin sietää ottaa oppia. Walker rakentaa levyissään tutuista aineksista yllättävän kokonaiskuvan. En väitä mitään niin utopistista, että musiikin tulevaisuus olisi tässä. Sen sijaan sanon, että se voisi olla tässä, jos sen sallittaisiin tästä kehittyä.

Bish Bosch on brutaali sinfonia. Se alkaa primitiivisellä kolinalla 'See You Don't Bump His Head' jossa on raakaa shamanismia. Albumissa on hyvin alkeellista huumoria. Lauseita kuten: ”If shit were music, you'd be a brass band.” Siinä on joka suuntaan pursuileva, yli 20 minuuttia pitkä kappale SDSS1416+13B (Zercon, The Flagpole Sitter), jonka ymmärtävät huumoriksi toivoakseni kaikki. Yhtä hyvin levyn nimi voisi olla vaikka Pruut Prööt. Se on näitä harvoja taideteoksia: Se pyyhkii konventioilla perseensä. Se on paluu alkulähteille (musiikin, lapsuuden, ihmisen...) ja siksi erittäin sovelias lopetus trilogialle. Miksei koko uralle.

Syy Bish Boschin vierastamiselle onkin se, että se edustaa lapsuuden vapautta. Vapauttahan ihmiset eniten pelkäävät.

Villasukkia polaarisesta Kuopiosta



Levyjen huumaavuus

Julkaisuvuosi: 2009/2010

Ensikosketus: 2009

Helmeilevimmät biisit: Villasukka, Polar Song, Who Told, Soldiers?

Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Välillä on mukavaa tuoda esillä suomalaisia läpimurtonsa kynnyksellä olevia yhtyeitä. Tänään käsittelyssä on Kuopiolainen NEØV joka julkaisee ensimmäisen koko pitkän albuminsa Fullsteamin kautta 8 Helmikuuta. Itse tutustuin kyseiseen bändiin jo silloin kun heidän nimensä oli vielä Neufvoin. Bändi julkaisi tällä nimellä kaksi ep:tä, joista paneudun nyt nopeasti kumpaakin.

On sanottava heti alkuun että Neufvoin joka tunnetaan siis nykyään nimellä NEØV ovat kaksi eri yhtyettä. Siinä missä NEØV keskittyy nykyään enemmän shoegazempaan ja hillitympään meininkiin nyky Reginan tapaan oli Neufvoin aikoinaan selvästi rönsyilevämpi kuulostaen samalla agressiivisemmalta Rubikilta. Toki bändin soundi kerkesi muuttua jo jonki verran Robokop EP (2009) ja Fake Musket EP (2010) välillä.

Bändin eka EP, eli jo mainittu Robokop esitti vielä vähän suuntaansa hakevan bändin. Biiseissä kuului soittamisen ilo, mutta kappaleet rönsyilivät paikoitellen liikaa ja punainen lanka oli välillä hakusessa. Kumminkin jo tällä levyllä kuulee kaikuja bändin nykyisestä musiikillisesta linjasta EP:n hienosti päättävässä  syntikkavoittoisen kuulaassa ja raikkaassa Villasukassa.

Fake Musket esitteli jo selvästi valmiimman yhtyeen, rosoja oli hiottu ja soundimaailma monipuolistunut selkeästi, eikä vielä debyytti ep:tä vaivaavaa (toki ymmärrettävää) soundien puuroutumista esiinny. Biisit ovat myös järjestään parempia, etenkin mukavalla rytmillä eteenpäin keinuva ja c-osan Trumpetillaan ihastuttava Polar Song on suorastaan hieno biisi.

Neufvoin oli erittäin lupaava yhtye, josta odotinkin hyvää lisää suomalaiseen vaihtoehtoisen rokkia soittavien yhtyeiden sekaan. On kumminkin sanottava, että bändin muuttaessa nimeään ja hieman tyyliiään heräsi mielenkiintoni paljon voimakkaammin bändin ensi kuussa julkaistavaa debyyttilevyä kohtaan, sillä pienet maistiaiset tulevalta levyltä ovat kuulostaneet lupaavilta. Siltikin vaikka NEØV debyytti olisi kuinka hyvä tahansa pyörii Neufvoinin hieman kotikutoisetkin EP:t stereoissani säännöllisesti. Etenkin ne kaksi hienoa jo aiemmin mainittua biisiä - Villasukka ja Polar Song.

Marginaalibändistä itsevarmaksi revittelijäksi

Levyn huumaavuus

Yhtyeen vuoden 2006 debyytti, Robbers & Cowards oli ihan lupaava, muttei juurikaan muuta. Surkean mitäänsanomaton kakkosalbumi Loyalty to Loyalty (2008) sai mut lähes jopa heittämään kirveen kaivoon tämän kalifornialaisbändin suhteen. Onneksi kolmas levy Mine Is Yours on kuitenki huikea petraus yhtyeen diskografiaan. 

Siinä missä kaksi ensimmäistä Cold War Kids -levyä haahuili rosoisen keskinkertaisen garage-rockin maailmoissa, ei uudella levyllä ole samaa meininkiä pientä tippaakaan. The White Stripes -soundit ovat saaneet lähteä, tilalle on lyöty lavallinen ihan uudenlaista sävykkyyttä ja ihan uusia musiikillisia ulottuvuuksia. Cold War Kids on päässyt irti kahden ensimmäisen levyn kankeasta ulkokuoresta ja nyt bändi osaa jo revitellä!

En oikeastaan edes uskonut, että Cold War Kidsin tapainen marginaalibändi olisi pystynyt uudistautumaan näin radikaalisti kolmannella levyllään. Ja ennen kaikkea tekemään näin hyviä biisejä! Mine Is Yoursin kuusi ensimmäistä kappaletta menevät yhdessä sujauksessa. Tuntuu, että yhtyeen keulahahmo, Nathan Willettistä on tullut vasta kolmannen levyn tiimoilta edes laulaja.

Veikkaan, että tuottajamuutos teki paljon hyvää Cold War Kidsille. Mine Is Yours on tosi helppo kuunnella ennen kaikkea lävitse. Royal Blue on paras biisi Cold War Kidsiltä koskaan, kuunnelkaa helkkarissa!

Sisällön ja ulkokuoren välinen ero.*

Levyn huumaavuus

8.9

Houhouhou! Back from the holidays ya niggazzz. Ei vaan. Vuosi aloitetaan rakkaalla räpillä vuodelta ysikolme. Kaksikymmentä (!) vuotta sitten Tupac Shakur julkaisi kakkosalbuminsa, joka pärjäsi oldschoolmaisella tarttuvuudellaan listoilla ja toi räppärin aiempaa suuremman yleisön korvakäytäviin.

Mr. Shakur oli todellinen runoilija. Riimit ovat aina olleet paitsi loistavasti rakennettuja, myös sosiaalisiin epäkohtiin kohdennettuja, eikä tämä levy ole poikkeus. Kadut, poliisit, nälässä eläminen ja yksin jätetyt nuoret äidit - kaikki aiheet käydään läpi, pieniä räpäyttäjien välisiä uhoamisia unohtamatta. 2Pacin molemmat vanhemmat sekä osa muista sukulaisista kuului aikoinaan Mustiin Panttereihin, The Black Panther Partyyn, jonka vasemmistolaiset vallankumousaatteet kuultavat myös 2Pacin sanoituksista läpi. Afroamerikkalaisten asema Yhdysvalloissa kun ei ollut vielä tuohon päivään mennessä (onko tähänkään päivään, en tiedä, mutta ainakin Obama valittiin kakkoskaudelle, joten sen luulisi merkkaavan jotain, näin by the way) kohentunut siinä määrin, kuin voisi länsimaisessa hyvinvointivaltiossa olettaa. Valkoihoisten sortava käyttäytyminen oli arkipäivää.

( Höpötinkin aiemmin vuosien takaisen ja nykyräpin välisestä kuilusta. Vaikka sanojen sijasta korviin soljuvat ensimmäiseksi biitit ja melodiset ansiot, on politiikka se, joka niitä vetää erilleen. Hienoja poikkeuksia lukuun ottamatta ollaan nykyään niin blingblingiä, että vaikka jossain alla olisikin jokin muu sanoma kuin money & bitches, se häviää kimalluksen alle. Ja tämähän on vain minun käsitykseni rap-skenestä, ja se käsitys on edelleen varsin kapea. Mutta otan sitä näemmä kiinni kokoajan. )

Jos sanoitukset eivät varsinaisesti nosta mielialaa, miksi Strictly 4 My N.I.G.G.A.Z. sitten miellyttää korvaa? Se on melodinen. Se on funkia sekoitettuna hoppiin ja rennonletkeää tunnelmointia silloin, kun synkkiin lyriikoihin ei keskity. Siinä on skrätsäystä, vinkumista, vierailijoita kuten Ice Cube ja bassolaineja, jotka koostuvat muustakin kuin subbarit räjäyttävistä surinoista. 16 biisin kestollaan siitä olisi voinut tiputtaa jokusen raidan poiskin, mutta hyvä klubimainen meininki ilman päälleliimattuja gangstoja toimii, eikä lätty ihan heti kyllästytä. Ylituottaminen on sana, joka ei kertaakaan ees käväise mielessä. Eikä kultaketjuja tarvitse kalistella, kun musiikki puhuu puolestaan. West coastin kuningas osaa.

Kaikki ei tietenkään ole edes soundiltaan yhtä pimeän karkoittavaa kuin alta löytyvä sinkku. Mutta mikä tahansa hiphop, joka vetää meikäläisen tanssilattialle, ansaitsee aurinkoisuuden leiman.

Vuosi 2012 oli taas jälleen keikkavuosi itselleni - tulihan sitä nähtyä mm. M83, Bon Iver, Björk etc. Toisaalta kyllähän tästä vuodesta on jäänyt käteen myös kasapäin mainioita levyjä. Ei ehkä mitään klassikkokamaa, mutta tasaisen väliajoin on ilmestynyt jollakin tavalla koukuttavia julkaisuja. Mahtuuhan mukaan myös ainakin kolme erinomaista debyyttilevyä. Itse oon todella huono listaamaan levyjä tai biisejä mitenkään paremmuusjärjestykseen - se on mielestäni jopa turhaa. Listaan siis tässä niitä levyjä ja biisejä, joita olen kuunnellut ja mistä olen tykännyt eniten.

On muuten todella mukavaa huomata, että meidän jokaisen blogilaisen listat eroavat todella paljon toisistaan ja ainoastaan vain muutama levy löytyy myös jonkun toisen listalta. Eipähän listat jää ainakin tylsiksi samojen kappaleiden ja levyjen hehkuttamiseksi.

John Talabot - ƒIN

John Talabotin debyytti on loistelias yhdistelmä Deep Housea ja Baleriallisia biittejä. Erittäin tunnelmallinen ja omassa genressään todella onnistunu teos. En ole kuullut moneen vuoteen näin hyvää Housea.

Purity Ring - Shrines

Jokaisena vuotena on ollut joku tietty genre pinnassa, viime vuosina se on ollut Chillwave, mutta tänä vuonna se on tainut olla Witch House. Purity Ringin debyytti on omassa genressään erinomainen ja erottuva levy, jota kuuntelee mielellään ja jonka parissa viihtyy mainiosti.

iamamiwhoami - Kin

Hölmösti nimetty Iamamiwhoami on tullut kuuluisaksi youtube-videoillaan. Minimalistisen kannen omaavasta Kin albumista tekee mielenkiintoisen sen, että kyseisen albumin jokainen biisi oli julkaistu jo aiemmin tänä vuonna erikseen. Mitä itse musiikkiin tulee on se tyylitietoista ja tarkkaan laskelmoitua elektropoppia, jonka ruotsalaiset osaavat. Ei mullistavaa, mutta toimivaa. 

Muita mainitsemisen arvoisia levyjä!

Lemonade - Diver

Jessie Ware - Devotion

Van She - Idea Of Happiness

Hot Chip - In Our Heads

Beat Connection - Palace Garden

Lindström - Smalhans

Ruger Hauer - Erectus

Karri Koira - K.O.I.R.A.

Lapko - LOVE

Beach House - Bloom

Tiiu Helinä - Veli

Balam Acab - Wander/Wonder

Totally Enormous Extinct Dinosaur - Trouble

Gracias x JTT - Globe

The XX - Coexist

Daphni - Jiaolong

Niki & the Dove - Instict

Biisit Spotify soittolistana - ei kaipaa tarkempaa selittelyä

>