#205 This Is What I Do

By June | Published torstai 27. syyskuuta 2012

Pieni on kaunista.


 Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: When You're In A Dream, Modern Man
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus:
7.9

Muusikoiksi halajavia on maailma pullollaan. Osa odottaa liikoja ja himoitsee pilviä, osa on liikkeellä tunnustelevasti, avoimin katsein. Nicolas Kivilinnan voinee lukea jälkimmäisiin. Kokeilunhalussa ja vailla sen kummempaa tuotannollista pikkutarkkuutta tämä kanadalaissuomalainen julkaisi ensimmäisen omakustanne-EP:nsä kuukausi takaperin. Bänditoimintaa on The Fifth Floor Bandin riveissä kyllä tullut harrastettua jo aiemmin.

Akustiset biisit on suurelta osin kynäilty jo parisen vuotta sitten, mikä musiikin mittapuulla on pieni iäisyys. Esimerkiksi There Was A Time on kirjoitettu artistin ollessa 15-vuotias (eli neljä vuotta sitten, Nicolasta kun ei edelleenkään ole iällä pilattu). Mutta menoahan se ei häiritse, sillä sisältö on pääasia - ei se, miten tai milloin se on syntynyt. EP alkaa Force of Naturella, joka on lätyn menevimpiä folk-ralleja. Samaa linjaa jatketaan toisella raidalla. Akustista kitaraa näppäillään ahkerasti, ja välillä mukana on joukko ystäviä avustamassa muiden soittimien ja taustavokaalien kanssa.

Parhaimmillaan levy on Modern Manin kaltaisilla herkkisvedoilla, joiden aikana tärykalvoille lävähtävät muistumat sellaisista singer-songwritereista kuin Jeff Buckley, Ed Harcourt ja Elliott Smith. Hämmentävää, että alle parikymppinen voi edes teoreettisesti saada saman efektin aikaan kuin kokeneet laulajat! Siitäkin huolimatta, että se kaikista raastavin tunneryöppy jääkin vokaaleista puuttumaan (vrt. Buckley). Kuten kansilehdessä mainitaan, turha analysointi, itsekritiikki ja tuottaminen on jätetty levyn teosta kokonaan pois. Tämä näkyy myös lopputuloksessa, joka ei ole otsan rypistelyä. Toisaalta biisien potentiaali ei jää huomaamatta, mikä jättää ilmoille pienen toiveen siitä pidemmälle hiomisesta. Se kun tuskin veisi terävintä särmää kuitenkaan pois. Ehkä ensi kerralla?

Jos kuuntelet yhden, kuuntele When You're In a Dream. Se nousee pienestä melankolisesta kenkiin tuijottelusta huvimajassa pidettäviin sirkushippaloihin aaltoillakseen välillä takaisin rauhallisuuteen - aivan kuten unimaailmakin.



Posted in , , , , | 2 Comments

#204 The Friends of Rachel Worth

By | Published keskiviikko 26. syyskuuta 2012

I don't want to change a thing when there's magic

Julkaisuvuosi: 2000
Ensikosketus: 2009
Helmeilevimmät biisit: Magic in Here, Heart and Home, Going Blind
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn helmeilevyys
8,5


The Go-Betweens on 70-luvun lopussa Australiassa perustettu helinäpopbändi, joka kukoisti 80-luvulla, eli hiljaiseloa 90-luvulla ja palasi kolmella albumilla 2000-luvulla, kunnes lopetti toimintansa toisen perustajajäsenen ja biisintekijän Grant McLennanin kuoltua vuonna 2006.

The Go-Betweensin muistetaan yleensä 16 Lovers Lanesta (syystäkin, sillä se on yksi täydellisimmistä poplevyistä) ja muutamasta singlebiisistä (Cattle and Cane, Spring Rain), mutta hieman vähemmälle huomiolle jää se, että 2000-luvun paluulevyt (Friends of Rachel Worth, Bright Yellow Bright Orange ja Oceans Apart) ovat jokainen hyviä levyjä, comeback-viritelmiksi suorastaan käsittämättömän vahvoja.

The Friends of Rachel Worth on myöhempien aikojen Go-Betweensin tapaan hillitty, haikea, aikuinen ja melodinen. Se on levy, jonka olemassaolon toveittain unohtaa, mutta jonka kuuntelemisesta saa suurta mielihyvää jo ensimmäisen viiden sekunnin jälkeen. The Friends of Rachel Worth on myös levy, jonka vaikutus tuntuu vähitellen. Muistaakseni noin kuudennen kuuntelukerran kohdalla tasapaksu mukavuus hälveni, jonka jälkeen kertosäkeet sykähdyttävät, kitarointi ja taustalaulut lämmittävät sydäntä ja pikkunäteiltä vaikuttaneet hiturit tuntuvat liki musertavilta.

Rachel Worthin kymmenestä biisistä viisi on Grant McLennanin ja viisi Robert Forsterin kirjoittamia. McLennanin biisit ovat melodisempia ja tasaisen nautittavia. Forsterin biisit puolestaan ovat tummempia, rosoisempia ja karumpia, välillä täysosumia (Surfing Magazines ja He Lives My Life), välillä hieman heikompia (German Farmhouse). Levyn suurimmat helmet ovat kuitenkin McLennanin Heart and Home ja Going Blind. Molemmat ovat biisejä, jotka edeltäjät (The Byrds), aikalaiset (Orange Juice) ja seuraajat (The Lucksmiths) toivoisivat tehneensä.

Posted in , | Leave a comment

#203 Babel

By | Published tiistai 25. syyskuuta 2012


Tunteella väsättyä folk-poppia sadepäivän varalle



 Levyn huumaavuus
7.5


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Babel, Whispers In the Dark, Lover of the Light
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Mumford & Sons yltää tänä syksynä toiseen albumiinsa. Sigh No More-debyytillä "folk-Coldplay" asemansa vakiinnuttanut brittiläisbändi lähtee kartuttamaan fanikuntaansa Babelilla, joka on 12 kappaleen pakkaus täynnä samanlaista villiä folk-energiaa kuin edeltäjässänsäkin. 

 Bändi on Briteissä silkkaa poppia. Mainstream-radioasemat ovat ottaneet yhtyeen omille primetime-soittolistoilleen ilomielin. Mumford & Sonsin fanikunnan ikäskaala kattaa aina kaikkea varttuneemmista naisfaneista nuoriin teineihin. Lähtökohtaisesti bändillä on ainakin mahdollisuudet päästä oman saarivaltionsa lellikkibändiksi, onhan yhtyeessä neljä komeaa kollia ja alla ainakin ensimmäiseltä levyltä suuriksi radiohiteiksi muodostuneet Little Lion Man ja The Cave. Iskeekö kakkoslevy Babel kuitenkaan kultasuoneen vai lankeaako se hankalaan toisen levyn kiroukseen? 
Bändin debyytin jälkeen tuli paikoittain fiilis, että Mumford & Sons hoitaa hommansa näppärästi mutta siitä puuttuu se jokin. Kenties sielu? Vaikka Babel onkin tuotetumman kuuloinen kuin edeltäjänsä, onnistuu se olemaan lämpimämpi levy. Lyriikoihin on panostettu ja niissä on syvyyttä. Siinä missä Sigh No Moren kertosäkeet olivat yhdentekeviä lällärilallatuksia, on Babelin kertseihin haettu mukavan puhuttelevaa perspektiiviä. Siitä ehdoton plussa.

 Babel alkaa räväkästi: nimikkokappale on mielestäni bändin uran paras yksittäinen vetaisu. Hyvät lyriikat, mukaansatempaava rytmi ja Marcus Mumford laulaa kaiken lisäksi todella hyvin. Miten aloituskappaleesta voikaan tulla näin hyvä mieli? Valitettavasti samankaltaisiin osumiin levyltä ei ylläkkään oikeastaan kuin toinen raita Whispers in the Dark ja kuudes raita Lover of the Light. Yhdeksäs raita, Hopeless Wanderer menettelee muttei kuitenkaan uppoa samalla lailla kuin edeltävät. Ensisinkku I Will Wait on tylsä, itseään toistava hyssyttelyraita jossa ei ole yhtikäs mitään. Levykokonaisuudessa on myös havaittavissa pienoista toistoa, kappaleet ovat rakenteeltaan liian samanlaisia. Siitä syystä esimerkiksi Lover's Eyes ei vain jaksa innostaa, kun se tuntuu ihan muutaman ensimmäisen kappaleen heikolta toisinnolta.

 Babel on helppoa kuunneltavaa. Sen tahdissa on mukava paahtaa aamulla paahtoleipiä, kaataa lasiin appelsiinimehua, pistää kahvi tippumaan ja ottaa siinä lomassa muutama tanssahteluaskel. I Will Waitin jälkeen ennustelin paljon vaisumpaa levykokonaisuutta, mutta Babelhan yllättikin loppuen lopuksi positiivisesti.

Posted in , , | Leave a comment

#202 Katso Maisemaa

By | Published maanantai 24. syyskuuta 2012

Iisan tyttömäinen laulu/lyriikat jakavat mielipiteet?


Julkaisuvuosi: 2005
Ensikosketus: 2008
Helmeilevimmät biisit: Tokio, Nyt On Jo Myöhäistä, Olisitko Sittenkin Halunnut Palata, Katso Maisemaa
Löytyykö levyhyllystä: Ei (Spotify)

Levyn huumaavuus:
8.3


Regina on yhtye josta joskus en pitänyt ollenkaan - musiikki oli hyvää, mutta Iisa Pajulan (nyk. Pykäri) lapsekas laulutapa ärsytti minua suunnattomasti ja en antanut yhtyeelle tästä syystä mahdollisuutta. Provosoin myös tästä asiasta tyttöystävälleni ja haukuin yhtyeen pystyyn. Tämä tuntuu jälkeenpäin ajateltuna täydelliseltä asennevammaisuudelta ja provosoinnilta ilman mitään argumentointia. Sillä Regina on noussu itselleni yhdeksi tärkeimmäksi suomenkieliseksi yhtyeeksi ja vaikka tyyli onkin muuttunut ekan levyn elektropopista kohti nykyistä paljon lämpimämpää ja aikuisempaa dream poppailua on Reginan jokainen levy toiminut itselleni erinomaisesti. 

Katso Maisemaa on erinomainen debyyttilevyksi. En muista oikeastaan mitään muuta yhtyettä, joka olisi tehnyt suomenkielistä elektropoppia jo vuonna 2005. Regina oli mielestäni jopa melkeinpä edellä aikaansa ja tästä syystä levy ei kuullosta lainkaan vanhahtavalta vaikka onkin jo peräti 7 vuotta vanha julkaisu - se on jo saavutus sinänsä.

Tuolloin vielä Duona toiminut Regina oli siis käytännössä Mikon biisit yhdistettynä Iisan teksteihin, jotka ovat yksinkertaisia arkipäiväisiä kuvauksia, Tokiosta, automatkasta, satunnaisista ihmiskohtaamisista, ystävän kunnioituksesta ja lohduttamisesta, erosta ja sen katumisesta sekä tietenkin ihmisen parhaasta ystävästä koirasta, joka on kotona vastassa odottamassa. Iisan tekstit ovat pääsääntöisesti yksinkertaisuudessaan toimivia ja etenkin avausbiisi masennuksesta/stressistä kertova Elokuva luo hienoa maisemaa todellisuudenpakoisuudesta. Varmasti jokainen on milloin musiikin ja milloin elokuvien avulla paennut hetkeksi todellisuutta - välillä pitää hengähtää. 

Myös musiikillisesti erinomaisesti tekstiä tukevat Tokio ja levyn nimikkobiisi Katso Maisemaa ovat erinomaisia elektropop-kappaleita. Pystyn melkein kuvittelemaan itseni kävelemässä Tokiossa tai istumassa autossa katsellen ohikiitäviä maisemia - voidaanko hieman hidastaa? Elokuvan tapaan yleistunnelmaa tummempi biisi Nyt On Jo Myöhäistä, joka nousee hienosti House-pianon avulla kohti levyn tanssittavinta hetkeä. Kyseinen biisi on yhdessä pienimuotoiseksi indiehitiksi kasvanut Olisitko Sittenkin Halunnut Palatan kanssa levyn parhaimmistoa. Toki levyllä löytyy heikkojakin hetkiä. Musiikillisesti turha jumputus ja sanoituksiltaan lattaeksi jäävä Uusi Resepti ja ärsyttävän säkeistön sisältävä Pidä Varasi, Tyttö! Toisaalta jälkimmäisen biisin kertosäe antaa paljon anteeksi. 

Regina onnistuu debyytissään erinomaisesti, levyyn ei mahdu montakaan turhaa biisiä ja se on tuotettu erinomaisesti. Tietenkin näin jälkiviisaana voidaan sanoa, että Reginan soundi lähti kehittymään jo seuraavalla levyllä Oi Miten Suuria Voimia! (2007) ja viimeistään Puutarhatrilogialla (2009) kohti indie/elektropopin täydellistä hybridiä. Reginan ensimmäinen levy onkin puhdasta elektropoppia jossa ei oikeastaan kuulla akustista kitaraa, pianoa tai perkussioita, jotka nousivat tavaramerkiksi myöhemmillä Reginan levyillä. Silti tämä oli loistava aloitus Reginan uralle. On mielestäni mainiota huomata kuinka paljon yhtye on kehittynyt, niin musiikillisesti ja biisintekotaidollisesti. Etenkin Iisan laulu ja lyriikat ovat kehittyneet paljon tästä levystä. Toisaalta Iisan debyyttilevyn aikainen vielä tyttömäisempi laulu ja sympaattiset lyriikat sopivat Katso Maisemaan soundimaailmaan erinomaisesti. Tykkäsit tai et.

Posted in , , , , | Leave a comment

#201 Laiva Lasipullossa

By June | Published perjantai 21. syyskuuta 2012

On se hyvä et isoveli valavoo, ni muistaa olla letkeä.


Julkaisuvuosi: 2008
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Perusjannu, Mikä se plääni on?, Laiva Lasipullossa, Alamua
Löytyykö levyhyllystä: Ei (Spotify)


 Levyn huumaavuus:
7.4

 Lähtökohta: Minä. En. Kuuntele. Räppiä.

 Sitten on tietenkin ne poikkeukset. Balttiarallaa kolmisentoista vuotta sitten legendaarinen 2pac Shakur löysi tiensä levyrepertuaariini, ja kakkoslevynsä myötä myös Eminem. Etenkin jälkimmäistä arvostan riimittelijänä suuresti. Tulihan siinä tehtyä pieni syrjähyppy suomiräppiinkin, mutta loppujen lopuksi ainoa kyseisen lajin edustaja, joka oikeasti sytytti, oli Paleface. Joka silloin räpäytti englanniksi. Joten sitä ei lasketa. (Ei myöskään niitä nu-metalin kärkinimiä, joiden biiseihin sisältyi myös räppiä, toim.huom.)

 Tässä valossa on siis hämmentävää, miten paljon oikeastaan pidänkään Funksonsin meiningistä. Toki live-esiintymisillä on lusikkansa sopassa, sillä silloin bändin todellinen potentiaali nousee syvyyksistä ja kappaleet aukeavat eri tavalla kuin nauhoitettuna. Nimensä mukaisesti Funksons yhdistää funkia, räppiä ja Tanja Torvikosken vokaaleja - kitarasooloja unohtamatta - sulavasti sekaisin niin, että varsinainen rap-imago jää pimentoon ja silmille hyppää ensimmäisenä letkeys. Kaukana ei olla Suomi-reggaestakaan, vaikkakin asennetta löytyy enemmän kuin mainitun genren edustajilta. Laiva Lasipullossa on kokoonpanon ensimmäinen studiolevy, joskin yksi kolmesta räpäyttäjästä eli Olli-PA on julkaissut matskua myös soolona. Toinen levy on tekeillä tälläkin hetkellä.

 Kenties siksi, että genre ei ole minulle missään määrin rakas, en jaksa kovinkaan paljoa kiinnittää huomiota itse riimien sisältöön. Sanat valuvat ohitse ja fiilis on se, joka kiinnostaa. Laiva Lasipullossa on saanut kritiikkiä lyriikoidensa yksipuolisuudesta, mutta minä kuulen vain leppoisan Oulun murteen. Kerrankin heitän sanojen merkityksen hiiteen. Sen verran kuitenkin olen hoksannut, että oululaisuutta korostetaan tuomalla kehiin mainintoja erinäisistä kaupunginosista, ja koko platta alkaa Pohjois-Pohjanmaan pääkaupungin sääennusteella.

Kaikki raidat eivät kuitenkaan säväytä yhtä paljon, eikä musiikki ole sellaista, mitä loppujen lopuksi kuuntelisin kotona luureista joka ilta keskittynyt ilme kasvoillani. Mutta aina ei tarvitsekaan. Juhlatunnelmaan kun pääsee kevyemminkin.

 Ainiin. Olenhan minä aikoinani kuunnellut Soul Captain Bandiakin, enkä voi sanoa etteikö pari Kanyetakin olisi kaikunut kaiuttimista viime aikoina. Epäilen, että minut on aivopesty.


Posted in , , , | Leave a comment

#200 Omin sanoin

By | Published torstai 20. syyskuuta 2012

Isi, mitä se suomiräppi on?


Julkaisuvuosi: 2000
Ensikosketus: 2000
Helmeilevimmät biisit: Ihana päivä, Ei se noin mee, Maan alla
Löytyykö levyhyllystä: Oli joskus poltettuna. Nyt piti lainata kirjastosta

Levyn huumaavuus:
7.2


Omin sanoin on oikea levy huipentamaan räppiviikon etuajassa (ei millään pahalla June, mutta 200. levy). Seremoniamestarin debyytti oli 2000-luvun suomirap-huuman ensimmäisiä levyjä ja oli myös ensimmäinen rap-levy, mihin tutustuin. Se ei ollut kumminkaan silmiä avaava levy, siihen palaan ehkä joskus myöhemmin.

Seremoniamestarin pariin palaaminen oli todella outo kokemus. En ole kuunnellut miehen debyyttiä ainakaan kymmeneen vuoteen, minkä vuoksi muistikuvani olivat todella hatarat ja vääristyneet. Muistin miehen olleen paljon huonompi, koska vuosien saatossa herrasta ollaan puhuttu todella paljon paskaa.

Ainakaan tämän levyn perusteella en Sereä alkaisi haukkumaan. Omin sanoin on kestänyt todella hyvin aikaa. Skillstersin tekemät taustat ovat yllättävän vereviä ja potkivia yhä tänä päivänä, eikä Okken ja Infekton skrätsäilytkään huonoja ole. Tasaisen kovaa suorittamista koko levy.

Itse Sere taas on seremoniamestarina ihan kelpo. Lyyrisesti ukko on vähintäänkin kiinnostava ja flow'ltaan taipuvainen. Niin rauhallisemmat kuin kunnon sylkemisetkin lähtevät vaivatta. Ainoa valittamisen aihe on miehen monotoninen äänenkäyttö. Levyn aikana miehen monotoninen sanailu käy puuduttamaan, mitä taitavuuskaan ei juurikaan peittele tai paranna.

Yllättävää kyllä, Omin sanoin on yllättävän verevä levy yhä edelleen. 12 vuoden ikä ei kuulu juuri missään, vaikka genre onkin kehittynyt vuosien saatossa todella paljon. Skillstersin poikien biitit ovat todella kovia, eikä Sere puutteistaan huolimatta ole huono räppäri. Huippujen puuttuminen on pidemmän päälle ainoa isompi puute. Siitä huolimatta tästä oli yhden genren hyvä aloittaa tarinansa.

Posted in , , , | Leave a comment

#199 Tulenkantajat

By | Published keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Se on se funk, beibe
Julkaisuvuosi: 2001
Ensikosketus: 2001
Helmeilevimmät biisit: Rollofunk, Kuulekoenäe, Do the henkirikos
Löytyykö levyhyllystä: Juu

Levyn helmeilevyys
7,4


Räppiviikko jatkuu! Ja kylläpä oli tuskien takana tämän päivän blogimerkintä. Tykkään kyllä muutamista räppäreistä ja räppiporukoista (De La Soul, Kemmuru, Ruudolf, Common, Asa ja niin edelleen), mutta räppisivistykseni ei ole erityisen laaja, enkä oikein hallitse alan termistöä. Lisäksi tunnen oloni hiukan kiusaantuneeksi, jos joudun käyttämään niitä vähäisiä osaamiani termejä. Mutta asiaan:

2000-luvun alku oli suomenkielisen räpin uuden nousun aikaa (ainakin Kolarissa, saattoihan se muualla olla jo aiemmin). Tuohon aikaan olin yläasteella ja mielestäni liian älykäs tykkäämään silloinkin kovin suositusta Fintelligensistä. Seremoniamestarista ja Ritarikunnasta kuitenkin tykkäsin ja singlet ostin, mutta vasta Tulenkantajista innostuin enemmän. Tulenkantajien debyyttiä en ole kuunnellut vuosiin (lukuunottamatta Rollofunk-klassikkoa, jota en ruodi tässä, koska Nuorgam käsitteli aihetta kiinnostavasti hetki sitten), ja aika on osittain tehnyt tehtävänsä, sillä sanoituksista huokuva (kai tässäkin tyylilajissa sentään puhutaan sanoituksista?) nuoruuden uho herättää välillä huvitusta ja nolostumista. Lisäksi tuntuu siltä, että pari biisiä (Get Down ja Leikkikenttä) on jopa pilalla pienien lapsellisuuksien vuoksi. Enimmäkseen sanoituksissa ollaan kuitenkin oikeiden asioiden äärellä hauskanpidon puolesta urpoutta, rasismia ja ahneutta vastaan (”Kaivakaa esiin ne talavilenkkarit ja astukaa ne linttaan!”). 

Hannibal ja Soppa ovat ymmärtääkseni taitavia räppäreitä. Ainakin heitä kuuntelee mielellään, eikä tämä voi täysin olla kotoisehkon murteen ansiota. Tulenkantajien suurin ansio on kuitenkin taitava bändi. Perkussiot, trumpetti, saksofoni ja muut vekottimet soivat maukkaasti koko levyn ajan. Biisimateriaali on hiukan epätasaista, mutta jo mainitun Rollofunkin lisäksi esimerkiksi Joku roti, Puritaani ja Kuulekoenäe ovat mainioita biisejä. Erikseen on vielä mainittava Tommi Liimatan tähdittämä Do the henkirikos, joka vie kaikenmaailman gangstaräpistä tutun aihepiirin Napapiirille ainoalla uskottavalla tavalla.

Posted in , , | Leave a comment

#198 My Beautiful Dark Twisted Fantasy

By | Published tiistai 18. syyskuuta 2012

Nero vai egoisti - päätä itse


Julkaisuvuosi: 2010
Ensikosketus: 2010
Helmeilevimmät biisit: Power, Lost In The World, Runaway
Löytyykö levyhyllystä: Spotify taas

Levyn huumaavuus:
9.1


Kanye Westistä voi olla montaa mieltä, jonkun mielestä hän on egoistinen ääliö jolla on noussut menestyksen kautta kusi päähän, toisen mielestä Kanye taas on musiikillinen nero. Itse oon itseasiassa vähän kumpaakin mieltä, mutta mielestäni Kanyen iso ego palvelee hänen musiikkiaan ja kuuluu hänen tuotannossaan vaan positiivisella tavalla.  Siinä missä yleensä artisti tekee perinteisen musiikkivideon tekee Kanye 38min minielokuvan. Kun muut tyytyvät miksaamaan biiseihinsä vähemmän tunnettuja sampleja, käyttää Kanye vaivattomasti semmosia sampleja kuin Harder, Better, Faster, Stronger ja 21st Century Schizoid Man näin esimerksi. Jos muiden levyillä vierailee pari artistia niin My Beautiful Dark Twisted Fantasyllä vierailee mm. Alicia Keys, Rihanna, Elton John, Bon Iver, Chris Rock, Gil Scott-Heron, Drake, Nicki Minaj, Jay-Z, John Legend, Rick Ross yms. My Beautiful Dark Twisted Fantasyllä kättään lyövät siis yhteen musiikillinen nerokkuus ja suurudenhulluus - millä tavalla se toimiikaan!

Punainen on sen kuuluisan langan väri joka voi kadota suurudenhullujen ideoiden alta - etenkin musiikin suhteen. Kanye väistää tämän kuopan taidokkaasti ja punainen lanka säilyy koko levyn ajan vaikka se joutuukin välillä todella koville. Kanye ei ole koskaan ollut mitenkään hyvä räppärinä, mutta biisintekijänä hän on aina ollut huippuluokkaa. My Beautiful Dark Twisted Fantasyllä tämä biisintekotaito on huipussaan  Se taito millä suurudenhullut ideat ja megakalliit samplet lyötetään yhteen on suorastaan nerokasta. Monesti tämmöinen suurudenhulluus kuulostaa jotenkin teenäiseltä ja etäiseltä, mutta ei  My Beautiful Dark Twisted Fantasy, jolla Kanyen suurudenhulluus musiikin suhteen kuulostaa jotenkin tuoreelta ja aidolta. Kanyen iso ego kuuluu, mutta kuten sanoin vain positiivisella tavalla. Harvalla on taito tehdä oikeasti suurudenhulluista ideoista oikeasti hyviä biisejä, mutta sen Kanye osaa.

My Beautiful Dark Twisted Fantasy on pömpöösi levy myös mitoiltaan. Pituutta tällä vaatimattomat 68min ja tähän pituuteen ei mainittavia huteja mahdu mukaan, joka on jo saavutus sinänsä. Se on isompi saavutus, että levy sisältää monta mainota hetkeä ja biisiä. Itselleni parhaimmiksi biiseiksi nousevat jo mainitun  21st Century Schizoid Man -samplen sisältävä Power, levyn ehkä tunnetuin sinkkulohkaisu All Of The Lights, 9 minuuttinen eepos Runaway ja Bon Iverin Woods Biisin pohjalle rakennettu Lost In The World. Meinasinpas unohtaa erittäin hienon So Apalledin, jossa itse Kanyee ei kuulla melkeinpä ollenkaan, mielenkiintoista tämäkin.

Monet voivat pitää tätä levyä aluksi sekavana ja vaikeasti lähestyttävänä ja sitä se onkin. Biisit ovat pitkiä ja todella monipuolisesti rakennettuja. Selkeitä ja helppoja sekä perinteisiä sävellyksiä on siis turha etsiä. Ja se jos mikä on mielestäni hienointa. Levy ei todellakaan paljasta parhaimpia hetkiään ekoilla kuunteluilla vaan aukenee hitaasti ja palkitsee kärsivällisen kuuntelijansa ansiokkaasti. Hienoja hetkiä ja melodioita löytyy erittäin paljon nyanseista puhumattakaan melkeinpä jokaisesta biisistä, kun jaksaa vaan etsiä ja kuunnella keskittyneesti. Älä siis huoli jos ekoilla kuunteluilla levy ei ota otetta sinusta ja jää vaan kasaksi hahmottomia biisejä, minullekin ensimmäisinä kuunteluilla aukesi vain levyn mittapuulla helpoin biisi Runaway, pituudestaan huolimatta. Mitä se kertoo levystä jonka helpoimmin avautuva biisi on 9min? Tämä kannattaa mielellään selvittää itse.

Kanyesta siis voi olla montaa mieltä ja vaikka et todellakaan hänen persoonasta pidäkkään, niin voin silti suositella tätä levyä sinulle. Heitä ajatus Kanyestä henkilönä romukoppaan ja kuuntele Kanyeta muusikkona, sillä siinä hän on todella hyvä! Minä itse en henkilökohtaisesti kuuntele paljon räppiä tai hip-hoppia, mutta tämä levy on ja pysyy kuuntelussa säännöllisin väliajoin, erinomaista musiikkia yli genrerajojen.

Posted in , , | 1 Comment

#197 HKI Crates

By | Published maanantai 17. syyskuuta 2012

Soppa, jossa makuja riittää


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Kyllä sä tiedät sen, Diggaa, Kotipihan kuuluisuus
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus:
7.0


HKI Crates on yhdeksän suomalaisen hip hop -tuottajan koalitio. Aksimin, Clymaxin, Flamin, Jake The Breakin, Janne K:n, Staffron, Super Jannen, Väiskin ja X23:n hirmukollektiivi aloitti sillä idealla, että miesten taidot pääsisivät ulkomaiden ihmeiden käytettäväksi. Siinä sivussa syntyi levy.

Tuottajalevyt ovat aina vähemmän kuin osiensa summa. HKI Cratesin jannut onneksi tietävät tämän, eivätkä edes yritä tehdä sulavaa kokonaisuutta. Onneksi yksittäiset kappaleet eivät ole heppujen kovalevyjen syvimmistä arkistoista, vaan jokainen on saanut levylle tuotua parhaita puolia esiinsä. Varsinkin Jake The Breakin "Kyllä sä tiedät sen", Väiskin "Diggaa" ja Janne K:n "Kotipihan kuuluisuus" toimivat erinomaisesti biittiensä puolesta. Muutenkaan mitään alisuorituksia ei kuulla, jos nyt ei itsensä ylittämisiäkään.

Räppipuolella taas mennään melko perinteisiä latuja. On fiilistelyä, on itsekehua, on politiikkaa, on ihmissuhteita ja niin edespäin. Parhaiten joukosta nousee esiin Nilkittäjissä sylkevät Haamu, Rekami ja Are, jotka esittävät levyn painavimmat kannanotot. Heti perään nousee Solonen ja Kosola, joiden spessujopoilut rullaavat smoothimmin kuin itse Spessujopo.

HKI Crates on levyllinen perusvarmaa suomiräpäytystä. Sillä on tarpeeksi huippuja ja tasalaatuisuutta ollakseen hyvä, eikä sille ole paskaakaan eksynyt, mitä nyt Super Jannen En sua nää saattaa jakaa mielipiteitä. Tuottajalevyksi oikein kelpoa kamaa.

Posted in , , , | Leave a comment

Viikonlopun suosikkisoittari #10

By | Published sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Viikonlopun suosikkisoittarissa on tällä kertaa melkoista juhlan tuntua. Tämä on kymmenes soittolista, jonka alkuperäinen juhlistustarkoitus oli ensi viikolla starttaava räppiviikko. Sillä viikolla nähdään myös blogimme 200. arvostelu. Huhhuh.

Soittolistan teemana on Suomi-rap. Genre on tällä hetkellä elinvoimaisempi kuin ehkä koskaan ja siksi listallekin tuli lähes vahingossa tänä vuonna julkaistuja raitoja puolet. Sentään alkupuolella on vähän vanhaakin koulukuntaa.

1. Fintelligens - Renesanssi
Oli aika, kun Fintelligens teki lyriikoita, joissa ei joko kiusata mammoja klubeilla tai muistella menneitä. Renesanssi on liki profeetallinen ennustus siitä, mitä 12 vuotta sitten tuli tapahtuvan.

2. Ceebrolistics - Hyviä juttuja
Hyviä juttuja on yksi kesäisimmistä kappaleista, mitä tiedän. Näin syksyllä tuntuukin vähän irvokkaalta kuunnella hellefiilistelyä. Jospa sitä sitten lämmittäisi itseään edes muistoilla hellekesistä.

3. Giant Robot - Dancehall Dominator
Giant Robot on yhtye, joka on tehnyt paljon hyviä juttuja ja paljon todella sekavaa matskua. Dancehall Dominator on kovimmasta päästä ja jaksaa sykähdyttää, vaikka biisin ensikuuntelusta on yli kymmenen vuotta.

4. Ruudolf feat. Karri Koira - Äijilleki sanon
Ruudolfia vilpittömämpää räppääjää ei maailmasta löydy. Siis silloin kun mies ei räppää olevansa Asfalttisoturi ja ties mitä. Äijilleki sanon on mainio biisi rakkaudesta ja se riittää.

5. Teflon Brothers - Käsittele varovasti
Pyhimyksen, Heikki Kuulan ja Volin trio on aina ollut huumorissaan kiero ja osoitteleva. Niin tälläkin kappaleella. Taustakin on bossanova-sampleillaan ihan puhdasta neroutta.

6. Loost Koos - Lähe mun kaa bleidaa
Loost Koosin kaksi edellistä levyä oli yllättävän raikasta bileräppiä. Tuoreimmalla Pienempi kuin kolmella yhtye aikuistui ja räppäsi mm. ihmissuhteista. Tällä kappaleella räpätään alkuvaiheista.

7. Kemmuru - Lainsuojaton
Aksim on jumala. Kemmurut ovat jumalia.

8. Don Johnson Big Band - Living The Life
DJBB:n touhut ovat menneet aina vuoristoratamaisesti. Living The Life on sitä huipputasoa, mitä bändin levyjen ensisinkut ovat tunnetusti olleet. Uuteen levyynkään ei enää muuten ole kuin pari viikkoa!

9. HKI Crates a.k.a. Janne K, Brandon & Tuomo - Kotipihan kuuluisuus
HKI Crates on yhtä kuin yhdeksän Suomen kovinta hip hop -tuottajaa. Jätkien levyltä poimittu Kotipihan kuuluisuus on yksi letkeimmistä ja rennoimmista stygeistä, mihin olen vähään aikaan törmännyt. Janne K:n tuotanto on smoothia ja Brandonin ja Tuomon räpit sopivat biisiin kuin kerma leivokseen.

10. The Megaphone State feat. Gracias, Noah Kin & Linda Ilves - Beautiful Day
Sunnuntaiselle soittolistalle sopiva päätös. The Megaphone Staten hype-epäreiluudesta voisin turista pidempäänkin, mutta sanonpa vain, että kaksikon levy on kovinta räppiä, mitä Suomessa tehdään tällä hetkellä. Vaikka Gracias ja Noah Kin kelpo verset vetävät, niin kuunnelkaapa Ekowin stailia: puhdasta, sulavaa, kitkatonta ja lyyrisesti tiukkaa. Rakastan!

Posted in | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.