#310 Big TV

By | Published maanantai 19. elokuuta 2013

White Liesiä ei voi valitettavasti vieläkään ottaa tosissaan
Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Big TV, There Goes Our Love Again
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus
5.3
Muistan, kun joskus 2007 vuonna fanitin ihan hirviänä Interpolia. Synkänpuhuva melankolinen post-punk oli meikäläiselle jotain aivan uutta ja mullistavaa. Siinä samassa koin ensitutustumiseni myös muutaman muuhun saman genren tulokkaihin, kuten Editorsiin, Stellastar*:iin ja moniin muihin. Se vuosi meni synkistellessä.

Samoihin aikoihin debyyttiiään valmisteli myös brittiläinen, muuan Fear of Flyinginä tunnettu kolmen hengen rock-bändi, joka sittemmin muutti nimensä White Liesiksi. White Lies on nyt kerennyt julkaista jo kolme albumillista musiikkia. Niistä viimeisin, Big TV julkaistiin ihan vasta.

Myönnettäköön, että tykkäsin White Liesin debyytistä. Vaikka albumi ei kokonaisuutena mikään uusi Turn on the Bright Lights todellakaan ollut, siinä oli kivoja viboja. Potentiaalista mäiskettä sanoisinko.
Bändin ainoa piirre, mikä ei mua vieläkään vaan ole saanut syttymään on laulaja Harry McVeighin ääni. Se on heti sen Volbeatin laulajan jälkein hirveintä mölisemistä, mitä olen kuullut viime vuosina radiosta. Kankeiden klisee-sanoituksien lisäksi White Liesistä on muodostunut vuosi vuodelta minulle yhä ristiriitaisempi bändi.

Big TV:n avauskappale on helkkarin hyvä. Se koukuttaa heti. Olin jo ihan fiiliksissä, että NYTKÖ WHITE LIES ON OIKEASTI TEHNYT SEN HYVÄN LEVYN. Seuraava kappale, singlenäkin lohkaistu There Goes Our Love Again jatkaa yllättäen laadukasta linjaa. Kaikki näyttäisi alkutaipaleella olevan enemmän kuin kunnossa.

Sitten se alamäki valitettavasti lähtee. First Time Caller ja Mother Tongue vielä menettelevät, mutta loppulevy on surkeaa toistoa. Mikä pahinta: se on myös Harry McVeighin äänen totaalista yliraiskausta. Miettikää miltä esimerkiksi U2:n The Unforgettable Fire, Joy Divisionin Unknown Pleasures tai Interpolin Antics kuullostaisi McVeighin tulkitsemana? Jestas sentään, miksi pitää laulaa noin typerästi?

Tajusin juuri, että Big TV saattaa olla huonompi kuin kolme vuotta sitten julkaistu kakkoslätty Ritual. Ja se oli oikeasti huono. Viimeisien biisien aikana tekee mieli painaa oikeasti soittimesta stop-nappia.

Mielenkiintoista on se, näinkin pinnallinen ja mitäänsanomaton bändi on brittien suurimpia rock-vientituotteita vuonna 2013. Mutta yllätys yllätys: tällainen musiikki vetoaa tietenkin meihin suomalaisiin nuoriin Hurtsin ohella. Elämme ihmeellisiä aikoja.





Posted in , , , , , | Leave a comment

#309 Paracosm

By | Published torstai 15. elokuuta 2013

Vierailu Mikä-Mikä-Maahan
    

Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Weightless
Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Levyn huumaavuus
7,4

 Washed Outin (a.k.a. Ernest Greene) toisen albumin nimi, Paracosm kuvaa yksityiskohtaista mielikuvitusmaailmaa, joka muodostuu kuvitteellisista ihmisistä ja eläimistä sekä historiasta ja kulttuureista. Levyn avaavan intron Entrancen tarkoituksena on ilmeisesti johdattaa kuuntelija tähän mielikuvitumaailmaan, mutta minua se lähinnä ärsyttää. Reilun minuutin pituinen instrumentaali solisee, lepertelee ja livertää. Itselleni kappaleesta kuitenkin tulee mieleen Disneyn kuuntelukasetit lapsuudestani, "käännä sivua kuullessasi tämän äänimerkin". Ja vaikka rakastankin nostalgiaa, tässä yhteydessä se enimmäkseen kauhistuttaa. Mitä on tapahtunut yhdelle rakkaimmista dream pop/chillwave -artisteistani?

Helpotuksekseni Entrance vaihtuu hieman haparoiden ensimmäisenä singlenä julkaistuksi It All Feels Rightiksi. It All Feels Right kuulostaa tutulta Washed Outilta, vaikka olinkin odottanut kappaleelta enemmän. Toki Greenen laulu kuulostaa edelleen hellältä ja en epäröi hetkeäkään kehoitusta sulkea silmät ja ajatella merta. Mutta taustalle ajoittain ilmestyvä vinkuva pyörre sekoittaa ajatukseni ja alkaa rasittamaan. Samalla myös pelkään, miltä levyn loput kappaleet kuulostavat. Valitettavasti joudun pettymään, sillä levy ei missään vaiheessa lumoa minua samalla tavalla kuin Washed Outin edellinen levy, Within And Without. Toki Within And Withoutin ilmestymisestä on kulunut jo kaksi vuotta, joten ehkä odotukseni ovat ajan myötä nousseet liian korkealle. Toivon, että Paracosmilta löytyisi ajan kanssa kappaleita, jotka rauhoittaisivat mieleni ja veisivät sydämeni, mutta ainakaan vielä niin ei ole käynyt.

Paracosmilta puuttuu se viileys, jota rakastin Within And Withoutilla. Greenen Paracosmille luoma satumaailma on täynnä kirkkaita värejä, lintujen laulua, kilinää, kujerrusta ja leppoisia rytmejä. Mutta minä kaipaan Within And Withoutin veden värejä, viileitä lakanoita, melankolisia öitä ja unisia hetkiä. Lähimmäs toiveitani pääsee Weightless, jonka katkeransuloinen teksti tuudittaa raukeaan syleilyynsä. Ja se on sitä, mitä haluan kuunnellessani dream popia/chillwavea.

Paracosm on varmasti monen muun mielestä nerokas levy, eikä se minustakaan huono ole. Se ei vain ole sitä, mitä odotin/toivoin. Lisäksi kappaleiden taustoja sotkevat omituiset vivahteet, jotka alkavat häiritsemään lähes jokaisella kerralla ja samalla hukuttavat alleen ne sävyt, joista pidän. Esimerkiksi levyn nimikkokappaleessa kuulen vain hetkittäiset kantrimaiset venytykset ja unohdan taustan surumielisen ja herkän pianon.

Washed Outia voi käydä kuuntelemassa livenä Tavastialla 7.10.2013. Ja vaikka Paracosm olikin itselleni hieman pettymys, olen silti erittäin iloinen tulevasta keikasta. Nähdään siellä.



Posted in , , , , | Leave a comment

#308 Mitäs tässä

By | Published keskiviikko 14. elokuuta 2013

Nyt pelataan varman päälle


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Juhannus, Uusi maa, Avaruuskutsu
Löytyykö levyhyllystä: Ei.
Levyn huumaavuus
6.8

Jukka Ässän viime syksynä ilmestynyt debyyttialbumi Mitäs tässä on täynnä hyviä pop-sävellyksiä. Kappaleet on sovitettu tyylikkäästi ja bändin soitto kuulostaa ammattimaiselta.

Kaikka palikat ovat kohdallaan ja lopputulos kuulostaa viimeiseen asti mietityltä. Valitettavasti huolellisesti viilattu ja tarkasti sovitettu ei ole synonyymi loistavalle albumille. Jotain puuttuu.

Levy on tasapainoinen kokonaisuus, josta ei löydy muut ylittävää hittiä tai riman alittavaa pohjanoteerausta. Periaatteessa kaikki 13 kappaletta ovat hyviä, mutta yllätykset ovat harvassa. Tasapaksua ja tylsää. 

Jukka Ässä, eli Salmisen Jukka, osaa tehdä hyviä lyriikoita, mutta niihin on vaikea pureutua. Biiseistä ei meinaa saada otetta, ne miellyttävät, toimivat taustamusiikkina, mutta kulkeutuvat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sanoituksiin on siksi hankala keskittyä. 

Herättää tämä myös tunteita.

Albumin yhdeksäs kappale, Peloton, on levyn pelastus. Juuri silloin, kun levy on alkanut turruttaa, tulee nopeatempoisempi horroksesta herättävä biisi. Kappale itsessään ei ole mitenkään erityinen, mutta täyttää paikkansa levyllä hyvin. 

Seuraavaksi ärsyttää. Se menee näin on rakennettu raivostuttavan kitarariffin ympärille ja päätä alkaa kiristää heti kappaleen alussa. Tekopirteä ”sinnepäin” soitettu kitarasoolo kuulostaa väkisin väännetyltä. 

Lopussa kaikki on helpompaa. Albumin toiseksi viimeinen raita on aitoja hämyhommia kuusi minuuttia tarjoava Avaruuskutsu. Ehdottomasti levyn mielenkiintoisinta antia. 

Avaruuskutsu, popimpi tunnelmapala Juhannus sekä toiveikas Uusi maa ovat osoituksia siitä, että Jukka Ässällä olisi rahkeita rutkasti parempaan kuin mitä Mitäs tässä on kokonaisuutena.

Jää tunne, että kaikki on pelattu varman päälle. Soundit pitäisi vääntää välillä ruvelle ja rosoa, riskejä sekä tunnetta tulisi lisätä toimivan peruspaketin päälle. 


Leave a comment

#307 Where Does This Door Go

By | Published tiistai 13. elokuuta 2013

Ovi johtaa oikeaan suuntaan


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Back Seat Lover, The Only One, Reach Out Richard
Löytyykö levyhyllystä: Streamaan

Levyn huumaavuus
8.1

Otin tarkoituksella tälle viikolle peräkkäiset päivät, koska arvosteluinspiraatio iski kahteen saman gernen levyyn. Ne ovat vain niin erityyliset, että ne on hauska arvostella peräkkäin.

Mayer Hawthornen urakehitys on ollut lähes päinvastainen kuin Cody ChesnuTTilla. Hänen ensimmäinen, Motown-soundia vahvasti pastissoinut toinen levy julkaistiin kulttilevymerkki Stones Throwin kautta, josta Hawthorne lopulta siirtyi Universalin hoiviin. Tyyli ei kumminkaan muuttunut suuremmin vasta kuin kolmannella levyllä, joka nyt on käsittelyssä.

Where Does This Door Go:n nimi on jopa hitusen enteellinen. Hawthorne kun on aiemmin tehnyt hyvin retrohtavaa soulia, joka oli ehkä vähän liiankin perinnetietoista. Varsinkin kun Hawthorne on tulkitsijana ja laulajana hitusen vajavainen - ääni ja karisma ei levyllä kanna aivan tarpeeksi. Nyt on vuorossa popimpaa, modernimpaa ja sliipatumpaa soundia, joka yllättäen on varsin mallikasta. Ja nörttimäisen imagon luoneet silmälasit ovat poistuneet kasvoilta.

Toki soul on edelleen vahvasti läsnä tietyissä sovituksellisissa ratkaisuissa: torvet soivat välillä isosti ja rytmi on välillä varsin funkahtavaa. Esim. Wine Glass Woman ja Corsican Rosé voisivat toisenlaisilla sovituksilla sopia täysin Hawthornen aiemmille levyille. Ainoa vanhemmasta tyylistä muistuttava biisi on Reach Out Richard, jota kantaa hyvin groovaava bassolinja ja pianomelodia. Hawthornen falsettikin pääsee ehkä parhaiten esiin kyseisellä kappaleella.

Levyn popsävyt kantavat lyriikoitakin. Hawthorne lepertelee naisille ja toivoo heitä itselleen. Joku on käyttänyt tyylistä termiä sinisilmäsoul, mikä on oikein kuvaava. Hawthorne erottuukin r'n'b-sonneista naiiviudellaan ja kiltteydellään. Missään vaiheessa hän ei leiki olevansa tunteeton panokone, vaan laulaa ihastuksistaan varsin kunnioittavasti. Siitä häntä kunnioitan.

Where Does This Door Go on Hawthornen uralla onnistunut askel uuteen suuntaan. Popimpi ilmaisu sopii hyvin hänelle ja siksi levyä on miellyttävä kuunnella. Toki se on pikkaisen liian pitkä ja skitit ovat aika turhia, mutta muuten Hawthorne miellyttää minua enemmän kuin esim. hehkutettu Miguel. Tämä vain kolahtaa kovempaa, vaikka tuskin kielikuvallisella levylautasella vuoden lopun jälkeen pyörii.

Posted in , , | Leave a comment

#306 Landing On A Hundred

By | Published maanantai 12. elokuuta 2013

Niin hyvää, että tarvii kypärän suojaksi


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Til I Met Thee, I've Been Life, That's Still Mama, Chips Down (In A Landfill)
Löytyykö levyhyllystä: Vinyylinä, beibe

Levyn huumaavuus
9.0

2000-luvun soulia vaivaa kaksi asiaa. 1) Uusia ideoita ei ole. 2) Jos on, ne ovat yleensä läpeensä mätiä. Jopa The Rootsin Seed 2.0 -hitistä parhaiten tunnettu Cody ChesnuTT tietää sen. Hänen ensimmäinen levy oli pienimuotoista ja intiimiä soulia. Toisella ei ole pienimuotoisuudesta tietoakaan. Sovitukset ovat vanhan koulukunnan soulille ja funkille ominaisesti isoja. Ja se kuulostaa jumalaiselta.

Landing On A Hundredin vahvuus ei kumminkaan ole yksistään sen upeissa kappaleissa tai mahtailevissa sovituksissa. Herra Chesnutt itse kun on Tulkitsija isolla T:llä. Jo ensimmäinen kappale Til I Met Thee on niin vakuuttava rakkaudenosoitus, että polvet menee kuuntelijallakin veteliksi. Vielä komeampi on Chesnuttin vaimolle osoitettu Love Is More Than a Wedding Day, joka levylläkin kasvaa varsin hulppeaksi rakkauslauluksi. Livenä nostatukset olivat vielä hurjempia, mutta ne eivät kuulu tähän arvosteluun.

Perinteisten rakkauslaulujen lisäksi Chesnutt ottaa kantaa, välillä hyvinkin kärkkäästi. Eihän vanhan koulukunnan soulia voi tehdä ilman, että käsittelee genren historialle ominaisesti mustien ongelmia. Esim. Under The Spell Of A Handout ja Where Is All The Money Going ottavat tiukasti kantaa rahan valtaa ja sen yli kaiken hamuamista vastaan.

Vaikka rakkaus ja politiikka eivät äkkiseltään tunnu kovin yhtenäisiltä teemoilta levylle, niin silti kaikessa on punainen lanka. Koko levyn Chesnutt kuulostaa siltä, että on vihdoin sinut itsensä kanssa niin ihmisenä kuin artistina. Alkuaikojen musiikilliset kokeilut ovat vaihtuneet perinnetietoiseen bändisoittoon ja lyriikoissa kuuluu varmuus niin yhteiskunnallisissa kuin ihmissuhteellisissa näkemyksissä.

Ja kaiken tämän lisäksi se on ihan pirun hyvä levy. Ja livenä mies on kuningas. Jos et ole todistanut sitä tänä vuonna Tavastialla, Pori Jazzeilla tai Flow'ssa, niin häpeä.

Posted in , , | Leave a comment

#305 Symphonic Holocaust

By kangasvalo | Published perjantai 9. elokuuta 2013

Holokaustisen progemusiikkijuhlat


Julkaisuvuosi: 1998
Ensikosketus: Toukokuu 2013
Helmeilevimmät biisit: The Photosession Quiet Drops, Lullaby, Symphonic Holocaust
Löytyykö levyhyllystä: Ei (valitettavasti)

Levyn huumaavuus
9.0

On olemassa muutamia elokuvia, joiden soundtrack on yhtä tunnettu ellei jopa tunnetumpi kuin itse elokuva. Näin on toisinaan esimerkiksi blaxploitaation tapauksessa (Across 110th Street, Superfly, Shaft...) ja toisinaan taas italialaisen kauhun tapauksessa. Mietin nyt ennen kaikkea nerokkaan Goblinin ja yhtyeen pitkäaikaisen jäsenen Claudio Simonettin töitä.

Goblin on todennäköisesti yksi eniten elokuvamusiikkiin vaikuttaneista yksittäisistä artisteista ja yhtyeistä, jos klassiseen musiikkiin nojaavia film score -säveltäjiä kuten Bernard Herrmannia ei oteta lukuun. Koska Goblin tekee kuitenkin tunnelmallista, toisinaan progressiiviseksi rockiksikin laskettavaa musiikkia, on sen vaikutus kuultavissa myös monissa bändeissä, jotka mainittuja elokuvia ovat ihailleet. Tällaisia filmejä ovat siis vaikkapa Dario Argenton (Suspiria, Tenebre, Phenomena) klassikot. Yhdysvaltain puolelta kannattaa mainita George A. Romeron Dawn of the Dead.

No, se Goblinista. Yhtyeen vaikutuksen voi kuulla niin selvästi italokauhulle ja sen tunnelmille kumartavissa yhtyeissä ja artisteissa kuten yhdysvaltalaisessa Umbertossa, mutta myös suoremmin progressiivisen rockin perinteisiin nojaavassa musiikissa. Ruotsalaisen Morte Macabren ainokainen albumi, Symphonic Holocaust, on juuri tällaisessä progen ja elokuvamusiikin tienhaarassa seisova, huikea teos. Levy koostuu lähes täysin eksploitaatioelokuvien tunnussävelmien progeversioinneista. Jo levyn nimikin ja kansi pääkalloineen ei viittaa niinkään oikeaan holokaustiin vaan italiaisten kauhuelokuvien tapaan tiputella sanaa holocaust milloin minkäkin elokuvan nimeen, on siinä sitten järkeä tai ei. (Cannibal Holocaust, Zombie Holocaust, Porno Holocaust...) Tämä on eksploitaation laki: raflaavuus myy. Jopa albumin kappale The Opening on cover Riz Ortolanin säveltämästä Cannibal Holocaustin juustoisen kauniista ja samalla karmivasta tunnusmelodiasta.

Nelihenkisen Morte Macabren kappaleet ovat sovituksiltaan polveilevia ja pitkiä ja siten progea, mutta alkuperäisteosten varjo tuntuu niiden selvästi elokuvallisia mielikuvia herättävissä pitkissä tunnelmajaksoissa, jolloin lepakot ryömivät ulos luostarin tapulista lehahtaen yöilmaan ja rottien armeija vikisee jossain syvällä maan alla. Tällaisia elokuvamusiikille tunnusomaisia piirteitä ovat esimerkiksi aavemaisesti taustalla hiipivät ihmisääniltä kuulostavat, messuavat osuudet (kuten Lucio Fulcin City of the Living Dead -elokuvasta nostetussa kappaleessa Apoteosi del mistero), jotka taitavat olla ennemminkin mellotronilla toteutettuja. Kaikki yhtyeen jäsenet, jotka soittelevat noin muuten yhtyeissä Landberk, Paatos, Dungen ja Anekdoten, käyttelevät soitinta albumin mittaan.

Mellotronia käytetään myös oivallisesti hyödyksi kappaleessa Sequenza ritmica e tema (jälleen Fulci ja The Beyond) joka on mahdollisesti levyn häiritsevin kappale alun häiritsevine vikinöineen, jazzahtavine rumpuineen ja lähes raastavasti revittelevine kitaroineen. Tietysti mellotron tuo myös mieleen progerockin historiasta King Crimsonin, jonka 60-70-luvun levyillä tämä aliarvostettu soitin toimi olennaisena osana äänimaisemaa. The Photosession, joka yllättäen kuultiin alunperin pornoelokuvassa Golden Girls, on kaikkein eniten King Crimsonia vyöryvine aaltoineen ja sitä matkivine symbaaliniskuineen ja hiljaa, kuin veden alta, kumajavine perkussioineen. Post-rockin puolelta Morte Macabre tuo mieleen kotoisen ja valitettavasti edesmenneen Magyar Possemme Porista. Kuunnelkaapa vaikka naisäänen käyttöä kappaleessa Lullaby (elokuvasta Rosemaryn painajainen). Jos kappale ei tuo mieleenne Kings of Time -albumia, mielestäni edelleen hienointa Suomessa julkaistua post-rock-levyä, olen ihmeissäni.


Symphonic Holocaustilla onkin ymmärretty erinomaisesti se, että kauhu ei ole vain hirvittävää revittelyä tai kynsien puremista seuraavaa säikäytystä odotellessa. Kuten kaikki tyylikkäät kauhufilmit, levy ei säikyttele, vaan luo vahvuutensa yleisestä epätodellisuuden, jopa avuttomuuden tunteesta. Se on myös melankolisen kaunista. Lullaby jatkuu kitaranäppäilyiden siivittämään Quiet Dropsiin (sävellys Goblin, elokuva Joe D'Amaton Buio Omega), jota suloisempaa ja tunteellisemman kuuloista progea saa progemetallin, ylituotannon ja rasittavan kikkailun aikana hakea. Eksploitatiivisuus voi olla mautonta, mutta Symphonic Holocaust ei sitä ole. Tämä on yhtaikaa kalmankalpea ja lämmin kokemus, sopien soitettavaksi niin yksinäisiin autoajeluihin kesäöinä kuin hyvän kaverin kanssa viiniä nauttiessa.

Posted in , , , | Leave a comment

#304 The Mix

By | Published torstai 8. elokuuta 2013

3D-lasit päähän



Julkaisuvuosi: 1991
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: The Robots, Radioactivity, Home Computer

Levyn huumaavuus
8.0


Tämän vuotinen Flow Festival on alkanut tänään joten päätinkin ottaa käsittelyyn yhden festareiden pääesiintyjistä, joka voi olla monelle hieman tuntemattomampi. Perjantaina oleva Alicia Keys, sekä lauantain Nick Cave ja sunnuntain Public Enemy ovat isolle yleisölle varmasti tunnetumpia kuin Sunnuntain pääesintyjäslotissa 3D shownsa esittelevä Kraftwerk. 

Kraftwerk on kyllä monille erittäin suuri ja etenkin kulttimaineessa oleva bändi. Voidaanhan kyseistä yhtyettä pitää yhtenä nykyaisen elektron ja etenkin teknon suurista pioneereista, mutta kuinka moni osaa nimetä yhden biisin Kraftwerkilta? Veikkaanpa että ei kovin moni. Päätänkin siis esitellä Kraftwerkiä suuremmalle yleisölle tai no tässä tapauksessa teille blogimme lukijoille, joka on toki suuri yleisö sekin (ja tähän hymiö.)

Ongelma on et minkä levyn teille esittelisin? Olisko se Kraftwerkin "läpimurto" levy Autobahn vai peräti eurooppalaisesta raideliikenteestä kertova Trans-Europa Express tai mekaniikkaa romantisoiva Die Mensch-Maschine. Ne ovat ehkä liian hankalia ja äänimaisemaltaan simppeleitä ja etäännyttäviä ensialkuun Kraftwerkkiä ensimmäistä kertaa kuunteleville. Päädyinkin vuonna 1991 julkaistuun The Mix levyyn. Kyseinen levy on periaatteessa kokoelmalevy, mutta toisaalta sen biisit ovat uudelleen miksattuja digitaalisia versioita Kraftwerkin tunnetuimmista kappaleista ja ovat lähimpänä sitä, miltä Kraftwerk nykyään livenä kuulostaa.

The Mixiä on siis vaikea kokoelma luonteensa takia arvioida levynä tai kokonaisuutena, joten sitä pitää lähestyä biisi kerrallaan. Itselleni jo ekalla kuuntelulla jäävät mieleen The Robots ja etenkin erinomainen Radioactivity. 

Kraftwerkille levykokonaisuudet ja niitä johdattelevat teemat/konseptit ovat erittäin tärkeintä. The Mixin tarkoituksena on vaan johdattaa kiinnostunut kuuntelija varsinaisten levykokonaisuuksien pariin. Toki jos et ole kuunnellut Kraftwerkkiä aiemmin ja silti sunnuntainen 3D-show edes etäisesti kiinnostaa ja sinulla on jo lippu hankittuna, niin suosittelen The Mixiin tutustumista. Se avaa hieman ovea Kraftwerkin musiikille ja saa sinut ehkä innostumaan keikasta enemmän. Onhan kumminkin 3D-keikka varmasti audiovisuaalisesti jotain ainutkertaista ja itse aionkin nauttia ainakin parin biisin verran Kraftwerkin yksinkertaisen nostalgisesta ja ajottain naiviista varhaisen elektronisen musiikin romantisoinnista.

Leave a comment

#303 Hyvä päivä

By | Published tiistai 6. elokuuta 2013

Unelmien pop-musiikkia


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Konsertti, Spoon River, Hullu nainen, Mies jonka päässä pyörii kuolema
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus
8,0

Tutustuin Samae Koskisen soolotuotantoon ensimmäistä kertaa vain muutama viikko sitten, kun suhteellisen luotettavasta musiikkimaustaan tunnettu ystäväni suositteli yön pimeinä tunteina Koskisen Hyvä päivä -albumia.

Tutustuminen kannatti. Levy pitää sisällään tukevan määrän nostalgiaa, 60- ja 70-luvun proge sekä pop -vaikutteet saivat minut innostumaan heti. 

Koskisen sävellykset ovat pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisia, mutta kappaleet on sovitettu erittäin mielenkiintoiseen muotoon. Tarttuvia melodioita pienellä twistillä. Vinksahtaneen progen parissa kasvaneelle tämä on lähtökohdiltaan unelmien pop-musiikkia. 

Jos musiikillinen puoli kolahti heti ensikuuntelulla, tekstien kanssa oli vähän vaikeampaa. Ei siksi, että lyriikat olisivat vaikeaselkoisia. Päinvastoin, ne ovat erittäin yksinkertaisia ja siihen oli – tai on edelleen – vaikea tottua. 

Pahimmillaan sanoitukset aiheuttavat myötähäpeää. Levyn nimikkobiisin hyväntuulisesta rallattelusta tulee teennäinen ja väkisinväänetty fiilis. Kömpelöitä säkeitä tulee vastaan aina paikoitellen, esimerkiksi Laulu & haukku -kappaleessa:

”Sulle on naurettu, vittuiltu, ei juhliin paljoo oo kutsuttu, mut ei sillä oo väliä”

Parhaimmat tekstinpätkät kuitenkin toimivat kaikessa yksinkertaisuudessaan loistavasti. Spoon River, Hullu nainen tai Läski mulkku ovat sanoituksina ihastuttavan aitoja. Aina ei tarvitse kierrellä. 

”Koska oot mulle kokonainen, vaikka palasina mielestäsi oot. Olet kaunis ja hieno nainen, vaikka palasina mielestäsi oot”, Koskinen laulaa kappaleessa Hullu nainen. 

Tämäntyyppistä puhdasta ja riisuttua ilmaisua tehdään Suomessa niin vähän, että nostan hattua Koskisen rohkeudelle. Koko levyn mittakaavassa kappaleiden sanoitukset liikkuvat kuitenkin liian suppean aihepiirin ympärillä.

Albumi on nimensä mukaisesti hyvän mielen musiikkia. Sellaista, joka kannattaa laittaa soittimeen vain silloin, kun on valmiiksi hyvällä tuulella. Murheiden keskellä Hyvä päivä -biisin pärähtäessä soimaan tekee todennäköisimmin mieli heittää stereot ikkunasta ulos. 

Palataan vielä levyn musiikillisiin ansioihin. Avausraita Konsertti päättyy sankariproge-osuuteen, joka tulee täysin puun takaa. Eivätkä musiikilliset yllätykset tähän lopu. Koskinen sekoittaa tuttuja pop-rakenteita välillä hieman kieroilla sointuvalinnoilla ja heittäytyy välillä syntikkapopin maailmaan. 

Koskinen on imenyt vaikutteita monesta suunnasta, mutta on silti luonut oman, tunnistettavan ja koukuttavan tyylinsä. 



Leave a comment

#302 Out Of Style

By June | Published torstai 1. elokuuta 2013


Pää tässä vain kipeäksi tulee perkele.
Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2013 (koko levy)
Helmeilevimmät biisit: Hollywood Hills
Löytyykö levyhyllystä: Ei tod.
Levyn huumaavuus
3.2

Myönnän auliisti heti alussa, että minulla on ongelmia Sunrise Avenuen kanssa. Tai tarkemmin sanottuna bändin pääjehun Samu Haberin kanssa. Sen siitä saa, kun kerran lukee naistenlehden haastattelun, jossa tyyppi kertoo jättäneensä entisen kihlattunsa käytännössä alttarille. Kusipää jätkä. Vaikken sinisilmäisesti tietenkään usko (krhm) yhtä, kapean näkökulman versiota tarinasta, ei mikään tähän mennessä ole onnistunut muuttamaan käsitystäni.

Jaa mitenkökä kusipäisyys liittyy musiikkiin? Sanotaanhan Billy Corganinkin olevan melkoinen ääliö IRL, mutta 1990-luvun Smashing Pumpkins on silti parasta ikinä. Noh. Ongelma on, että se kusipäisyys myös kuuluu. En voi sietää Haberin niinsanottua artikulaatiota, sikäli kun itse biisejä saattaisi hyvässä lykyssä muuten kestääkin. Tosin suurimmaksi osaksi laulajanvaihdos ei edes auttaisi.

Tavallaan näissäkään kappaleissa, kuten niin monesssa poprallissa, ei ole teknisesti ottaen vikaa, sillä niistä löytyy suurimmasta osasta tarttuva melodia, joka sopii laulutaidottomankin tallaajan suuhun. Usealta raidalta löytyy myös hittipotentiaalia (kuten sinkkulohkaisut ovat osoittaneet). Ongelmaksi koen tuotannon. Jos levyn soundi ei olisi niin käsittämättömän tasapaksua kitaravalleineen, tam-tam-tata-tam-komppeineen ja stemmakertseineen, jäisi siitä kenties jotain mieleenkin. Tasaisuutta on toki yritetty särkeä ajoittaisella electropoljennolla ja kevyemmillä slovareilla, jotka kuitenkin valuvat hunajaa yli äyräidensä. Kaavan rikkominen tuntuu teennäiseltä, eikä niiden osalta itse soundia ole muutettu tarpeeksi kevyeksi. Yksi heikoimmista lenkeistä on ehdottomasti kliseillä ratsastava Sex & Cigarettes - biisissä ei ole mitään, minkä vuoksi sitä jaksaisi kuunnella puolikasta enempää.

Jos vokalistin ärsyttävyys luetaan pois, ymmärrän suuren kansan hurmion: biisit ovat helppoja kuunnella ja sisäistää, ja enimmäkseen parisuhdeongelmista kertovat lyriikat sopivat taatusti monen pirtaan. Tuumasinpa itsekin, että näitä olisi ihan kiva vetää karaokessa - ainakin laulaisin (imho) paremmin kuin herra Haber. Täyteen ahdetut kappaleet toimivat ulkoilmakeikoilla varmaan ihan jees, mutta levyllä ne tunkevat liikaa iholle. Bonjovimaisesta paatoksesta päästäisiin eroon tekemällä Out Of Stylesta kokonaan akustinen albumi. Saataisiin vähän ilmaa, jota hengittää.

Yritin antaa mahdollisuuden, mutten onnistunut. Pisteet tulevat vain ja ainoastaan korvamadoksi helposti jäävästä Hollywood Hillsistä - jos biisin laulaisi herra nimeltä Brian Molko, olisin mennyttä naista.


Posted in , , , | Leave a comment

#301 (I Can't Get No) Stevie Jackson

By | Published keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Esimerkillistä sooloilua

Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Pure of Heart; Just, Just, So the Point; Try Me; Man of God
Löytyykö levyhyllystä: Juu

Levyn huumaavuus
7,7



Belle & Sebastian ei ole viime vuosina ollut parhaimmillaan, eikä Stuart Murdochin God Help the Girl -projekti innostanut juuri ollenkaan. Näiden syiden vuoksi Stevie Jacksonin, Belle & Sebastianin kenties sympaattisimman jäsenen, soololevy tuli aikoinaan ohitettua olankohauksella. Onneksi on alekorit!

(I Can’t Get No) Stevie Jackson on juuri sellainen, kuin kaikkien soololevyjen soisi olevan: vapautunut, vilpitön ja sanoituksiltaan henkilökohtainen. Lisäksi vain yksi levyn biiseistä, energinen soulpop Man of God, olisi kotonaan Belle & Sebastian -levyllä. Sanoitusten osalta tekisi mieli väittää Man of Godin olevan piruilua Stuart Murdochin jumalsanoituksille, sillä Stevie Jacksonille korkeampaa voimaa edustavat soulklassikot ja saavuttamattomissa oleva naisihminen, mikä on ainakin minulle helpommin sulateltava näkemys.  ”Ah honey I feel like a Man of God, I got no dog collar. Can you hear me holler?!”

(I Can’t Get No) Stevie Jacksonin musiikkillinen perusta on The Kinks -henkisessä 60-lukupopissa, mutta levyn aikana kuullaan myös folk-vaikutteita (Kurosawa), valkoisen miehen funkia (Just, Just, So the Point), säröpoppia (Try Me) ja pianopopkaunokki Pure of Heart, joka tuo mieleen Elton Johnin. Man of Godin lisäksi levyn vahvimmat kappaleet (ja suurimmat yllätykset) kuullaan heti alkuun, mikä saa keskittymiskyvyn hetkittäin herpaantumaan ja vajaan 40 minuutin levyn tuntumaan pitemmältä kuin se onkaan. 

Stevie Jacksonin soololevy ei valitettavasti sisällä yhtään Winter Wooskien tasoista täydellisyyttä, eikä albumin perinnetietoinen popilmaisu mullista maailmaani, mutta hyvän fiiliksen se tuottaa takuuvarmasti. Littipeukun ansaitsevat myös levyn hupaisa nimi sekä kansilehdykkä, jossa sanoitusten lisäksi on pieni tarina jokaisen biisin taustoista.

Posted in , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.