Mestarin paluu

Julkaisuvuosi: 2012

Ensikosketus: 2012

Helmeilevimmät biisit: Please Forgive My Heart, Deep River, Stupid, Nothin' Can Save Ya

Löytyykö levyhyllystä: Kyl

Bobby Womack on maailman kovin jätkä. Viisi vuosikymmentä kattanut ura on sisältänyt niin paljon nousuja ja laskuja, että harva pysyisi kyydissä, mutta niin vain herra Womack puski tänä vuonna uuden levyn ulos kahdentoista vuoden tauon jälkeen.

The Bravest Man In The Universen taustalta löytyvät levy-yhtiö XL:n pomo Richard Russell ja Womackin paluusta 2010-luvulla vastannut Damon Albarn. Näiden kahden herran käsissä Womackin sielukkaat ja riipivät tulkinnat saavat taustalleen modernin pulppuavan ja sykkivän tuotannon.

Viime viikolla puhuin jo Frank Oceanin tapauksessa modernimman tuotannon tuovan souliin tiettyä ajattomuutta, mutta Womackin tapauksessa tuotanto on huomattavasti enemmän ajassa kiinni. Ratkaisuna tämä on tosin todella toimiva, koska Womackin raspinen ja elämää nähnyt ääni tuo mielikuvia menneistä ajoista ja luo siten hienon kontrastin taustojen kanssa.

The Bravest Man In The Universen kuuntelu ei ole helppoa. Womackin ääni yhdistettynä miehen lyriikoihin, joissa hän yrittää sovitella menneisyyttään ovat raastavaa kuunneltavaa. Levy kouraisee todella syvältä ja jättää jälkensä. Vaikka tuotanto on tietyssä mielessä kylmää, niin se ei ole ulkokohtaista. Tämä levy riipii ja raastaa todella kovaa. Varsinkin levyn kakkoskappale Please Forgive My Heart ja norsunluurannikkolaisen laulajatar Fatoumata Diawaran kanssa tehty duetto Nothin' Can Save Ya ovat tunnevyöryssään jotain, mikä koskettaa todella kovaa.

Edellisten juttujen vuoksi on todella sääli, että levylle on tullut mukaan pari kappaletta, jotka rikkovat tunnelman todella pahasti. Juhlavat Love Is Gonna Lift You Up ja päätöskappale Jubilee (Don't Let Nobody Turn You Around) ovat iloisia ja iskeviä kappaleita, joiden paikka on mielestäni ihan jossain muualla kuin tällä levyllä. Toisenlaisilla sovituksilla biisit voisivat toimia, mutta nyt iskevä biitti ja synteettiset torvet vievät jonnekin muualle kuin minne muu levy vie.

Jos joku olisi sanonut muutama vuosi sitten, että Bobby Womack tulee tekemään yhden vuoden 2012 kovimmista levyistä, niin olisin nauranut päin naamaa. Shame on me. Hieno levy ja nyt vain toivon, ettei Bobbylle käy pari vuotta sitten vastaavan comebackin tehneen Gil Scott-Heronin kohtaloa. Liikaa merkkejä ilmassa, tosin Gil ei sentään perunut Suomen keikkaansa. Et tuupas Bobby viel tekees keikka tänne!

The Gaslight Anthemin uutukaisesta paistaa läpi liika varman päälle pelaaminen

Levyn huumaavuus

Julkaisuvuosi: 2012

On tässä vaiheessa hyvä heittää tulille kysymystä, että miksi The Gaslight Anthemista ei ole vielä noussut kunnon stadionbändiä? Takaahan löytyy muun muassa lähes mestariteoksen piirteet täyttävä The '59 Sound ja pätevä kolmoslevy American Slang. Täytyy sanoa, että minä en tiedä. Neljännellä levyllään The Gaslight Anthem ei ainakaan edesauta tuota unelmaa - voitaisiin sanoa jopa, että bändi ottaa pikkuisen takapakkia neljännellä levyllään.

Kuluvana kesänä julkaisunsa saaneen, Handwrittenin nimi juontaa Brian Fallonin mukaan siitä, että joka ikinen yksittäinen kappale on ikään kuin käsin kirjoitettu kirje kuuntelijalle. Bändi pyrkii tällä omien sanojensa mukaan romantisoimaan kirjeen kirjottamisen hienoutta. 

The '59 Soundin jokainen kappale oli hyvä. Handwrittenistä ei voida sanoa samaa: jotenkin tuntuu, että '45'-tyylisillä kappaleilla pyritään liikaa radioaalloille kosiskelemaan valtavirtamusiikin ystäviä. Punk-asenne puuttuu neljänneltä levyltä kokonaan ja lyriikoissa ei ole samanlaista koskettavuutta kuin mainitsemassani The '59 Soundissa. Juuri ne asiat puuttuvat, mitkä tekivät The Gaslight Anthemista 2000-luvun lopulla yltiöpäisen freeshin yhtyeen!

Jos bändi on tuttu entuudestaan, pistä ihmeessä levy soimaan - olisin itse kuitenkin kaivannut The Gaslight Anthemilta kaikkea muuta, kuin tällaista varman päälle pelattua rutiinisuoritusta.

Päivän sää

Levyn huumaavuus

8,0

Julkaisuvuosi: 2012

Taitaapa olla vuoden kovin lätty tähän mennessä. Antakaa mahdollisuus! Kiinnittäkää huomiota alhaalta löytyvän Hideawayn huikeaan alkutilutteluun.

Orlando Higginbottom tykkää hatuista

Levyn huumaavuus:

7.5

Orlando Higginbottom on mies TEED:n takana ja kyllä, kyseessä on hänen oikea nimensä eikä mikään taiteilijanimi. Orlando pukeutuu hassuihin hattuihin ja on remiksannu niin Lady Gagaa kuin Katy Perryäkin. Tämän briteistä kotoisin olevan tuottajan projekti on nimeltään Totally Enormous Extinct Dinosaur, joka herättää mielenkiintoa jo pelkällä nimellään - miltähän tämä mahtaa kuulostaa?

Trouble on tämän projektin ensimmäinen pitkä albumi. Jos hassut hatut ja asusteet nimestä puhumattakaan voivat tuoda teille mieleen jotain umpipöhköä elektropoppia, niin olette väärässä. TEED on oikeasti jopa paljon pintaraapaisua syvempää. Se on kyllä musiikillisesti elektropoppia, mutta vaikutteita kuullaan etenkin Housen puolelta ja monelle voi tulla mieleen se vakavampi Hot Chip. Tai kuten minulle niin eräs Junior Boys. Jälkimmäinen tulee mieleeni etenkin rytmien tietynlaisen "pulpahtavuuden" takia.

Onko Trouble sitten hyvä levy? Siinä on 14 biisiä - joka on liian paljon. Silti levy on nautittava ja siitä löytyy genressään loistavia biisejä. Mainitsen pari luettelomaisesti sen enempää perustelematta, jokaisella kun on omat mielipiteensä. Trouble, Household Goods, Garden ja Tapes & Money. 

Vaihtuuko levyn tunnelma ja käykö se tasapaksuksi - ei ja kyllä. Levyn voi käydä monille puuduttavaksi jo pelkällä pituudellaan, mutta onneksi biiseissä on selkeää vaihtuvuutta. Jo mainittujen elektropop palojen lisäksi kuullaan. Instrumentaalisia house-jytkettä Your Loven ja American Dreamin parissa. Dubstepistä vaikutteitta ottava Closer. Sekä levyn päättävä  Stronger - joka on rytmiltään selkeästi velkaa Hot Chipille.

Totally Enormoys Extinct Dinosaur on siis toimivaa elektropoppia. Eihän tämäkään mitään pyörää uudelleen keksi, mutta on jostain syystä genressään piristävä poikkeus ja erottuu joukosta edukseen. Toki tähän auttavat hassu nimi ja hassut hatut, sekä asusteet - Orlando ei kyllä niitä mielestäni oikeasti edes tarvitse. Jos oikein mietitään niin kyllähän jo Orlandon oma nimi riittäisi tämän projektin nimeksi vallan hyvin.

Here's the head, where's the crown?

Levyn huumaavuus:

9.7

Teemaviikkonamme oleva Flow-festival saa virallisen starttinsa tänään ja mikäs olisikaan parempi lopetus teemaviikollemme kuin päälavan kruunupaikalla (toivottavasti) esiintyvä Frank Ocean.

Frank Ocean toi itsensä julki noin vuosi takaperin Nostalgia, Ultra -mixtapellaan, jolla mies väläytteli jo lahjakkuuttaan. Useat samplejen pohjalta tehdyt kappaleet veivät huomiota miehen omilta biiseiltä, joissa oli toimivia melodioita, mutta se ns. jokin jäi puuttumaan. Sitä joku myös kutsuisi sieluksi.

Channel Orangella Ocean ei enää nostalgisoi. Taustat ovat sampleista liki vapaita ja Oceanin sanoituksissa seikkaillaan pinnallisuuden ja yksipuolisen rakkauden aiheuttamassa tyhjyydessä. Näistä aiheista Ocean on saanut kasattua monipuolisen ja hämmästyttävän hyvin kasassa pysyvän soul-paketin.

Taustoissa huomio kiinnittyy levyn ajattomuuteen. Nykyinen retrosoul-mania kun on aiheuttanut genren yksipuolisen menneisyyteen tuijottelun. Oceanin kappaleissa voi toki kuulla viitteitä menneisyyden suurmiehiin, mutta minimalistinen ja synteettinen tuotanto ei kuulosta menneisyyteen kurkottelevalta. Se on tietyssä mielessä modernia, olematta kumminkaan selkeästi 2010-lukulaista tai trendikästä. Se on ajatonta, mikä voi tosin johtua myös itse herra Oceanista.

Jos Frank Ocean ei vielä Nostalgia, Ultralla täysin vakuuttanut, niin Channel Orangea kuunnellessa ei voi miettiä mitään muuta kuin, että miten se mies taipuukin. Levyn tunnelmat vaihtelevat ilosta alakuloon ja nopeasta tykityksestä seesteisempään räppäämiseen, ja Ocean kuulostaa täysin suvereenilta koko ajan, eikä edes sorru siirappisuuteen tai juustoisuuteen. Miehellä ei ole pelkästään hieno ääni, vaan kun tulkinnatkin ovat upeita. Mm. Bad Religionin yksipuolisen rakkauden riuduttama tarina raastaa kuulijaa syvältä, koska Oceanin äänestä voi aistia sydämen särkymisen. Tämän uskottavammin ja koskettavammin ei sydänsuruista voi laulaa.

Voisin jatkaa hehkutusta loputtomiin, mutta päästän teidät kärsimykseltä. Channel Orange on odotukset täyttävä ja jopa reilusti ylittävä debyytti, joka nostaa Frank Oceanin nykyisen soul- ja r'n'b-skenen kovimmaksi nimeksi. Meillä on siis uusi kuningas!

Raastavaa letkeyttä kesän viimeisiin päiviin.

Julkaisuvuosi: 2012

Brooklyn ei turhaan ole pinnalla Flow-viikonloppua ajatellen: hipstereiden kansoittama New Yorkin osa-alue Williamsburgeineen ei ole legendaarinen vain historiansa tai boheemin ulkomuotonsa vuoksi, vaan myös sieltä tulevan korvia hivelevän musiikin. Tällä kertaa ääneen pääsee Friends, tyttöjohtoinen viisikko, jonka raikkaat tanssisoundit sopivat Suvilahteen kuin *insert sopiva kielikuva*.

Tänä vuonna julkaistu debyyttilevy alkaa hieman melankolissävytteisemmin kuin mihin sitä seuraavat raidat johtavat. Friend Crush muistuttaakin äärimmäisen paljon Warpaintia, tai jopa The xx:aa, kiitos vokalisti Samantha Urbanin laiskanletkeän laulutyylin. Samalla se on yksi lätyn sykähdyttävimmistä biiseistä. Kokonaisen levyn rytmit eivät kuitenkaan ole flegmaattisuutta nähneetkään, vaan pirskahtelevat eteenpäin saaden varpaat himoamaan tanssilattiaa ja huulet kaipaamaan cocktail-lasin sisältöä.

Meininkiä löytyy niin nimensä mukaisesti unelmoivasta Stay Dreamingista vähän asenteellisempaan kamaan, kuten cooliuden viittaa kantavaan I'm His Girliin tai hauskasti nimettyyn Va Fan Gör Du'hun.  Ruins on polkupyöräilyä yksin pimeässä yössä, alun Sorry ja Home taas aurinkoinen karnevaali ja taivaalla lentelevät värikkäät ilmapallot. Muutama hutikin löytyy: ainakin allekirjoittaneella A Thing Like This valuu täysin ohi korvien.

Manifest! on toimiva paketti, jonka rooli kesän kepeänä soundtrackina on kiistaton. Se ei kuitenkaan mullista tai muuta mitään, eikä todennäköisesti jää polttelemaan sisuskaluja vuosiksi eteenpäin. Pepun heiluttamiseen urbaanissa ympäristössä saa silti parempia melodioita etsiä.

En ole katkera mutta silti

Levyn huumaavuus

7,6

Julkaisuvuosi: 2011

Omalla kohdalla yksi Flown kohokohdista kulminoituisi vakaasti sunnuntaipäivään. Viime vuonna ruhtinaallisen Slave Ambientin julkaissut The War on Drugs kuuluu kuumimpiin yhdysvaltalaisiin uuden sukupolven rockbändeihin. Bändi soundi on sekoitus Pomo-Americanaa, My Bloody Valentinen kylvämää shoegazeväristelyä ja Bob Dylanin folk-inahtelua. 

Huolellisesti kasattu levykokonaisuus lämmittää aina mieltä. Slave Ambientin kappaleet sulautuvat toisiinsa täydellisesti ja lopputulos on järkyttävän komea. Lopputulos ei ole liian järkälemäinen eikä liian monimutkainen - se tekee Slave Ambientista helposti lähestyttävän levyn, jonka voi pistää soimaan tilanteessa kuin tilanteessa. Levyn hienosti aloittava kiihkeä Best Night ottaa kuuntelijan heti pauloihinsa. Miellyttävimmäksi kappaleeksi osoittautui kuitenki Slave Ambientin kuudes raita, Come to the City, joka taitaa olla itse asiassa tällä hetkellä omalla kohdalla vuoden kuunnelluin kappale.

The War on Drugsin soundi on rentouttava - Näin hienosti toteutettua Classic-rockille kumartavaa indierockailua tältä vuosituhannelta en ole kuullut ikinä. Bändin ote on jotenkin niin ammattimainen, että voisi kuvitella Bruce Springsteeninkin olevan vielä joskus kateellinen tästä pitkäsoitosta. Kaikille tiedoksi, että rautaisena pioneerina tämänkin bändin kanssa on toiminut kukapas muukaan kuin Kurt Vile.

Tiivistettynä: Slave Ambient toimii kuin täyteläinen kahvi, josta vaan tuntuu pitävän kerta kerralta yhä enemmän. Hypnoottista rumpujen pauketta, nautinnollista kitarointia ja potkivia kertosäkeitä: loisteliasta musiikkia.

"You are now listening to araabmuzik"

Julkaisuvuosi: 2011

Araabmuzik, eli oikealtan nimeltään Abraham Orellana hankki kuuluisuutta Youtubessa MPC taidoillaan (googleta) ja mies onkin todellinen velho hallitsemaan kyseisen "rumpukoneen". Orellana on myös kerenny tehtailemaan biisejä semmosille nimille kuin Busta Rhymes, Fabolous, The Diplomats etc, joten vahva pohja oli jo luotu ennen Electronic Dreamia.

Electronic Dream on varsin pätevä debyytti, Araabmuzik yhdistää elektroa, dubstepiä ja muitakin erinnäisiä elektonisenmusiikin alalajeja hip-hopahtavien MPC-biittien alle. On mukava huomata ettei Orellana huikeista taidoistaan huolimatta lähe liiallisesti kikkailemaan MPC:llään vaan levyn biitit ovat mukavasti groovaavia ja sopivan yksinkertaisia, jotta niihin pystyy tarttumaan.

Levyn voi jakaa selkeästi kolmeen osaan ensimmäiset kolme biisiä ovat loistavia tyylilajissaan ja edes levyn melkeinpä jokaisessa biisissä tahallaan päälleliimattu "you're now listening araabmuzik" -sample ei ala ärsyttämään. Nimikkokappale Electronic Dream käynnistää levyn ja esittelee Araabmuzikin konseptia parhaimillaan. Myös kakkosbiisi Golden Touch kuuluu levyn parhaimistoon, vaikka kyseinen biisi alkaakin todella ärsyttävällä jumputuksella, Mikä onneksi kääntyy jo 15 sekunnin kohdalla mielyttävään instrumentaali hip-hoppiin. Free Spirit mielyttää myös lievästi dubsteppiin kaartuvilla taustoillaan, mutta sitten tapahtuu jotain ja levyn taso laskee hetkeksi.

Underground Stream käynnistyy ihan mallikkaaksi, mutta kääntyy puolivälissään täysin turhaan puskasta tulevaan rosoiseen elektromättämiseen, joka ainakin itseäni lähinnä ärsyttää. -ehkä se onkin tämän biisin tarkoitus? Onneksi pariminuuttinen Make It Happen tuo levyn takaisin urilleen ja on jotenkin huomaamaton. Seuraava Lift Off on sinänsä hyvä biisi, mutta itseäni ärsyttävät suuresti mukaan ahdetut trance-soundiset syntikat, jotka ovat mielestäni täysin turhat ja vaan ärsyttävät.

Onneksi levy palaa urilleen pisimmän biisin AT2 kohdalla ja levyn loppupuolisko onkin taas nautittavaa instrumentaali hip-hoppia. Sisältäen monia hyviä biittejä ja ennenkaikkea ainutlaatuista tunnelmaa. Vahvasti mukana olevat naissamplet eivät enää ärsytä millään tavalla vaan kuuluvat osaksi musiikkia. 

Araabmuzikin konsepti on käytännössä luoda MPC-luotujen läpityöntävien biittien alle bassovoittoisia taustoja joissa käytetään mausteena syntikkaa sekä samplattua laulua. Instrumentaaliksi miellän tämän silti laulusampleista huolimatta ja hip-hop on mukana lähinnä rytmillisesti. Silti tätä on vaikea pistää oikeastaan minkään genren alle. Joidenkin mielestä tämä on dubsteppiä, joidenkin mielestä taas instrumentaali hip-hoppia.

Flow:ssa kuullaan miltä Araabmuzik kuulostaa livenä. Youtubesta vilkaisemien pätkien perusteella miehen jo monesti mainittu taituruus mpc-käytössä tulee esille live tilanteessa. Kunhan vaan meininki ei mene liiaksi kyseisillä laitteilla kikkailuksi. Sillä haluan kuulla niitä hienoja taustoja, joita tällä levyllä löytää vahvojen biittien takaa kunhan jaksaa vaan keskittyä. Onneksi Electronic Dreamillä onkin pituutta vain mukavat 33min, joten levyn jaksaa kuunnella kokonaan helpohkosti.