Näytetään tekstit, joissa on tunniste grunge. Näytä kaikki tekstit

He rakastivat ja tummanpuhuvat kitarat helisivät.

Levyn huumaavuus

8.4

Viikko on muuttunut epäviralliseksi teemaviikoksi levyjen suomenkielisine lyriikoineen. Käännän kelkkaa sen verran, että vaihdan kielen - mutta kotimaassa silti pysytään. Kymmenisen vuotta kasassa ollut, parillakin eri nimellä toiminut Hope Comes In Many Forms kun sai viime kuussa debyyttinsä kauppojen hyllyille.

Jos pidät grungen surullisesta puolesta, säröstä ja melankoliasta, hanki Dark Matters hyllyysi. Allekirjoittanutta on ainakin jokseenkin helppo miellyttää, sillä levy on täynnä ah-niin-rakkaita ysärisoundeja. Ne toki paistavat jonkin verran läpi, mutta selkeää pastissia on turha etsiä. Lisäksi soundit sisältävät vähemmän autotallia ja enemmän raikkautta kuin vaikkapa Sonic Youthin vastaavat. Jokaisesta biisistä löytyy selkeä melodia. Tämä on suurin ero moneen genren edustajaan, vaikka sointukulut eivät hipaise sfäärejä, biisit eivät varsinaisesti houkuttele vetämään omia karaokeversioita, ja vaikka kitaroita vingutetaankin samaan tahtiin kuin parikymmentä vuotta sitten.

Sävellykset ovat näennäisen yksinkertaisia, mutta lopulta etenkin lauluosuudet ovat monimutkaisempia kuin miltä aluksi vaikuttavat. Suuren tunnelatauksen lisäksi parasta antia onkin ehdottomasti vokalisti Marjo. Vahva naisääni tuo mieleen rock-kuningattaret PJ Harveyn ja Garbagen alkuaikojen Shirley Mansonin, mikä ei ole ollenkaan pöllömpi vertaus. Mukaan mahtuu puhdasta laulua, huutoja, kuiskauksia ja herkkää falsettia. Laura's Arms äityy ajoittain psykoottiseksi Twin Peaks -tunnelmoinniksi, kun taas Next Year hyppää hetkeksi nopeatempoiseen rokkailuun. Balladiosastoa ei löydy, vaikka Mondayn intro onkin herkistelyä parhaimmillaan. Duurisointuja saa kaivaa kuin nokkahuilua death metalista. Kappaleet ovat maistuvia, mutta sävymaailmaltaan niin samanlaisia, että kokonaisuutena levy olisi toiminut himpun verran paremmin tiputtamalla yksi tai kaksi raitaa pois. 

Levyn musiikki ei siis varsinaisesti luo iloista fiilistä muuta kuin toki siinä suhteessa, että se on selkeästi tunteella kasattu. Varsinainen angstilevykään se ei välttämättä ole. Mutta Dark Matters on albumi, josta nautitaan koko sydämellä ja savuisen viskin saattamana silloin, kun ulkona sataa vettä vaakatasossa.

Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: The Mirror of the Signs, All Night Doctors, She's a Stallion
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Ysärille hypätään, taas vaihteeksi - ei varsinaisesti tämänkertaisen levyn, mutta fiiliksen osalta. Brittiyhtye kun eli silloin kulta-aikaansa. Vuonna 1996 julkaistun toisen levyn ensimmäinen single Swallowed lämmitti ja murskasi sydämiä enemmän kuin olisi sallittua, allekirjoittaneen pumpun mukaan lukien. Bush julkaisi neljä kokopitkää albumia ennen hajoamistaan 2000-luvun alussa. Ihana käheä-ääninen Gavin Rossdale lauloi myös metallilta kalskahtavan Instituten kanssa yhden lätyn verran, sekä sooloili kevyemmällä rockilla. Viime vuonna oli kuitenkin aika kasata Bush uudelleen.

Odotukseni The Sea of Memoriesia kohtaan olivat melko pienet. En uskaltanut olettaa entisenlaista tasoa, onhan bändi kuitenkin aiemmin saanut Swallowedin lisäksi kyyneliä vuodatettua mm. Glycerinellä ja Letting The Cables Sleepillä, jotka kaikki kuuluvat maailmankaikkeuden hienoimpiin kappaleisiin, puhumattakaan lukuisista hikeä tihkuvista räminäpläjäyksistä. Rakastan Rossdalen ääntä, joten tiesin levyn löytyvän hyllystäni varsinaisesta musiikista välittämättä. Lopputulos on vähän sitä, mitä enteilinkin: menevää perusrockia. Sellaista, jota ei valitettavasti tule kuunneltua juurikaan nykyisin.

Mutta kuten aina, useampi kuuntelukerta paljastaa muitakin totuuksia. The Mirror of the Signs aloittaa koko levyn todella lupaavasti, vaikka lässähtääkin hieman alkutahtien jälkeen, She's a Stallion taas hurmaa yksinkertaisilla, toistuvilla lyriikoillaan, jotka tuovat muuten hieman kadonneita grungeviboja takaisin kehään. Samalla se avaa jatkumon menneistä ajoista, joka säilyy levyn loppuun asti. Ja kuten aina, Bush vie kuuntelijaa kuin pässiä narussa parhaiten kaikista herkimmillä vedoillaan - All Night Doctorsista löytyy pianoa, viulua ja toimiva kitarariffi, namskis ja maiskis. Sinkkubiisit sen sijaan vaikuttavat turhan kliinisiltä. Esimerkiksi Afterlifen säkeistö on räyhäävä, mutta kertsi ei ponnahda esille.

Muistojen merestä löytyy valitettavasti kuitenkin paljon raitoja, jotka eivät herätä sen kummempia tunteita. Laulamiseen ja taustasoitantaan nekin sopivat loistavasti, mutta jatkuvaan kuunteluun pääsevät vain harvat ja valitut. Vaikka flanellipaidat on heitetty nurkkaan, on myös raakuutta saatu säilytettyä. Mieleen saattaa ajoittain tulla esimerkiksi vähemmän laskelmoitu autotalliversio Creedistä. Uskon levyn uppoavan perusaltsurokkarille ja miksei (post)grungediggarillekin mukavasti. Itselleni kokonaisuus on himpun verran liian melodinen suhteessa riffeihin ja tylsähköön rumpukomppiin, ja taidan pitäytyä vanhassa Bushissa silloin, kun indiepoppailu kyllästyttää ja tarvitsen kunnon kitaroita. Lukuun ottamatta niitä muutamia hienouksia.