Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1992. Näytä kaikki tekstit

#356 Moby


Mietoa Mobylatia ysärihampaan kolotukseen



Julkaisuvuosi: 1992
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Go, Help Me to Believe
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Levyn huumaavuus
7.0


Rakas kuulapää Richard Melville Hall eli tunnetummin pelkkä "Moby" sai aikaan tänä syksynä jo kahdennentoista pitkäsoiton. Uusi Innocents -albumi on ollut itselläni aika aktiivisesti soitossa viime viikkoina. Matkan varrella mies on kerennyt luoda yhtä sun toisenlaista levyklassikkoa, joista nyt mainittakoon ainakin ysäriltä Play (1999) ja Everything is Wrong (1995). Hutejakin löytyy melko runsaasti, joista viimeisimpänä ainakin Destroyed (2011) ei iskenyt yhtään.

En ole kerennyt muodostaa Innocentsistä vielä oikein minkäänlaista kuvaa, joten haluan nostaa tällä viikolla käsittelyyn Mobyn debyytin vuodelta 1992. Tällöin vielä varsin tuntematon kaljupää oli päättänyt jättää punk-bändinsä ja sanonut keskittyvänsä pelkästään elektronisen musiikin tekoon. Ja sille tielle Moby onkin sitten jäänyt.

En osaa oikein päättää onko Mobyn debyytti keskinkertainen, huono vai totaalisen surkea levy. Varmaa on kuitenkin, ettei se ole ehkä ihan timanttisimmasta päästä. Se on karusti sanottuna perus ysäriteknoa - mielleyhtymiltä kaikkiin lätkähallihitteihin ja reiviralleihin ei voida välttyä.

Vaikka levy onkin varsin yksitoikkoinen, se reivaa välillä ihan hyvin: "Go" ja "Help Me to Believe" saavat tanssijalan vipattamaan. Nämä biisit toimivat salilla treenatessa esimerkiksi mainiosti.

Voinen sanoa, ettei Moby ollut varmaankaan debyytin aikoihin vielä niitä klubiskenen kierrätetyimpiä tähtiartisteja. Tällä biisimateriaalilla Moby ei erotu muista ysäriravettajista lainkaan. Se on ytimekkäästi yksitoikkoista klubijyystöä alkuysäriltä. Muutama kappale vielä menee mutta kokonainen albumi tätä samaa on ehkä vähän liikaa. Kokeilkaa jos haluatte!


Posted in , , | Leave a comment

#337 Doppelgänger

                                          Energiaa piisaa




Levyn huumaavuus
8.0
 
Julkaisuvuosi: 1992
Ensikosketus: 200?
Helmeilevimmät biisit: Horror Head, Sandpit, Split Into Fractions
Löytyykö levyhyllystä: Bandcamp, myös Spotify, yms.

Päädyin tämänkertaisen levyn käsittelyyn monen mutkan kautta. Ensin aikomukseni oli arvostella englantilaisen SPC ECOn (lausutaan space echo) juuri ilmestynyt Sirens and Satellites. Mutta SaS on 80 minuuttia kestävä pläjäys dreampoptunnelmointia, jonka keskeyttää aina välillä 1990-lukulaisittain "rankka" elektrorokkaus, joten päätin siirtyä suosiolla yhtyeen 2010 julkaistuun debyyttilevyyn 3D:hen, jota olin kuunnellut jo aiemminkin. Sekään ei oikein inspiroinut, vaikka SPC ECO keskittyikin siinä lähinnä dreampoppaukseen, joten palasin uudestaan SaS:n pariin. Pääsin levyyn hieman paremmin sisään, mutta tajusin samalla, että SPC ECOa enemmän minua kiinnostaa yhtyeen toisen vakijäsenen Dean Garcian aiempi bändi Curve. Curve toimi 1990-luvun alusta 2000-luvun puoliväliin ja julkaisi urallaan viisi kokopitkää. Näistä levyistä otin tarkempaan kuunteluun duon minulle jo ennestään tutun debyyttilevyn Doppelgängerin. Vaihto SPC ECOsta Curveen osoittautui oikeaksi: Curve on ainakin vielä SPC ECOa kiinnostavampi bändi.

Curven voi luokitella shoegazevaikutteista huolimatta electrorockbändiksi eli toisin sanoen 1990-lukulaisittain moderniksi rockbändiksi Garbagen ja 1990-luvun Depeche Moden ja U2:n tapaan. Noihin kahteen jälkimmäiseen bändiin Curven yhdistää myös Doppelgängerin tuottaja Flood, joka on urallaan toiminut samassa roolissa mm. DM:n Violatorilla ja U2:n Popilla. Curvea ei voi tietenkään menestyksessä ja maineessa verrata noihin mainittuihin yhtyeisiin, mutta ainakin Doppelgängerillä Curvella on energiaa vaikka muille jakaa. Laulaja Toni Halliday – joka muistetaan ehkä parhaiten tästä – on vahvassa vireessä, ja Dean Garcian luoma äänivalli on hetkittäin mahtavan kuuloista. Kappalemateriaali ei ole aivan huippua; levyllä on yksi hidas tunnelmointi – levyn päättävä Sandpit – ja 9 äänekästä ja menevää electrorockbiisiä, jotka ovat kategoriaa "hetken huumaa", eli ne toimivat kuunteluhetkellä, mutta eivät jää korvien väliin soimaan yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Tuo poikkeus on Horror Head, jossa on mahtava energialataus ja päähän jäävä kertosäe. Myös Split Into Fractions pitää mainita, koska siinä on todella komeaa kitaran mouruntaa, Hallidayn loistavaa heittäytymistä ja kaikin puolin kova draivi päällä. Muutkin biisit kyllä toimivat siinä hetkessä oikein mainiosti. Teksit ovat tummasävyisiä, kuten musiikkikin, ja keskittyvät lähinnä parisuhteen riitatilanteisiin, mutta toimivat koska Hallidaylla on asenne hallussa.

Curve on niitä yhtyeitä, joiden ura ei mennyt ihan niin kuin piti; ura oli katkolla jo toisen levyn jälkeen, ja lopullinen katko Garcian ja Hallidayn yhteistyölle tuli 2005. Nykyään Garcia toimii siis SPC ECOssa, jossa laulajana toimii hänen tyttärensä Rose Berlin. Hallidaykin on julkaissut yhden levyn nimellä Chatelaine ja jatkoakin voi olla tulossa. Sitä odotellessa voi tutustua Curven tuotantoon ja tsekata SPC ECOkin. Ja tietenkin katsoa Horror Headiä. Laitan tähän kuitenkin levyn toisen sinkkubiisin Fait Accomplin videon, ihan vain osoitukseksi siitä, että Curvella riitti energiaa ekalla levyllään:  


 

Posted in , , , , | Leave a comment

#145 It's a Shame about Ray

Vaivatonta neroutta


Julkaisuvuosi: 1992
Ensikosketus: 2004 (?)
Helmeilevimmät biisit: Confetti, Bit Part, Alison’s Starting to Happen
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
9,6

Lemonheads soittaa It’s a Shame about Ray -klassikkonsa kokonaisuudessaan sunnuntaina Helsingissä ja maanantaina Tampereella. Vaikka en keikoille pääsekään, lienee paikallaan sanoa muutama sananen tuosta yhdestä 90-luvun parhaasta poplevystä.

It’s a Shame about Ray julkaistiin grungehuuman ollessa pahimmillaan, mutta It’s a Shame about Raylla ei ole mitään tekemistä grungen kanssa, pikemminkin levyllä kuuluu niin The Replacementsin vimmainen rock kuin Buzzcocksin punkpopkin. Olen kuunnellut albumin kolmeatoista melodista, lyhyttä ja nopeaa rallia vajaan kymmenen vuoden ajan kyllästymättä – joko biisit eivät ole ihan niin simppeleitä kuin miltä ne vaikuttavat tai minä olen huomattavan paljon yksinkertaisempi kuin olen ajatellut.

Helmeilevimpien biisien mainitseminen on tämän levyn kohdalla tyystin tarpeetonta (tein sen silti!), sillä tällä levyllä Mrs. Robinson -coverointia lukuunottamatta jokainen biisi on kohdalle osuessaan ”parasta ikinä”. Laulut kuulostavat siltä, että niitä säveltäessä ja/tai sovittaessa ei ole tarvinnut hampaita kiristellä tai rystysiä nakerrella. Ikään kuin Evan Dando olisi 90-luvun alussa kuin vahingossa päätynyt säveltämään popklassikon joka kerta kitaraan tarttuessaan.

It’s a Shame about Raylla tekstit eivät ole kovin merkittävässä osassa, sillä suurimman osan ajasta ne eivät tunnu tarkoittavan oikein mitään. Hämmentävän hauska biisien mukana silti on rallatella aina, kun Evan Dandon muminasta onnistuu saamaan selvää.

Lopuksi vapaa-ajan vinkki: kun seuraavan kerran aurinko sattuu paistamaan oikein lämpimästi, laita It’s a Shame about Ray mp3-soittimeesi tai autostereoosi ja lähde ulos kävelemään tai huristelemaan. Mutta varo ylinopeutta!

Posted in , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.