#290 Go Sailor

By | Published tiistai 16. heinäkuuta 2013

Edes purjehdus ei ole turhaa

Julkaisuvuosi: 1996
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: The Boy Who Sailed around the World, Ray of Sunshine, Together Forever in Love
Löytyykö levyhyllystä: Ei, mutta ostaisin mielelläni.

Levyn huumaavuus
9,0



Go Sailor oli yksi Rose Melbergin (Tiger Trap, The Softies) monista bändeistä, mutta mikään turha projekti se ei ole. Go Sailorin ainoa kokopitkä on nimittäin yksi 90-luvun parhaista twee pop/ indiepop-albumeista, jonka vaikutusta myöhempiin indiepoppareihin, kuten Veronica Fallsiin, on vaikea olla huomaamatta, vaikka Go Sailor viihtyykin enemmän purjeveneessä kuin hautausmaalla.

Go Sailor ei sinänsä tee mitään erikoista: 14 biisiä, 32 minuuttia, muutama sointu, nopea tempo, sokerinen laulu, energiaa ja intoa. Sanoitukset kertovat pojista, tytöistä, sydänsuruista ja purjehduksesta – eikä edes purjehdus ole turhaa! Go Sailor ei pääse pöyhkeilemään omaperäisyydellään, mutta liekö omaperäisyydellä niin väliä, kun biisimateriaali on hillittömän hienoa.

Go Sailoria olisi luultavasti mahdollista kritisoida siitä, ettei levyllä juuri ole musiikillista vaihtelua ja jäkäjäkä, mutta ainakaan tämä kirjoittaja ei kykene kriittisyyteen, kun levyä kuunnellessa sydän nauraa, aurinko paistaa ulos korvista ja suussa maistuu tuoreet kirsikat.

Olen muuten sitä mieltä, että 1996 on tähän mennessä paras musiikkivuosi.



Posted in , | Leave a comment

#289 Electric

By | Published maanantai 15. heinäkuuta 2013

Lemmikkikaupan pojat nosteessa



Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Love is Bourgeois Construct, Thursday, Vocal
Löytyykö levyhyllystä: Ei vielä

 Levyn huumaavuus
8.7

Jos Pet Shop Boysin viimevuotinen Elysium oli lopun alkua enteilevä tylsähkö kasarilevy, on tänä kesänä julkaisunsa saava Electric aivan toista maata - kyseessä on mainio tanssilevy ja duon ensimmäinen tuotos ilman tutuksi tullutta Parlophone-levylafkaa.


Pet Shop Boysilla on aina ollut paikka sydämessäni. Varsinkin Behaviour kuuluu omiin kaikkien aikojen suosikkilevyihin. On ilahduttavaa todeta, että näinkin legendaarinen bändi tulee valovoimaisena ulos vielä yli 20 vuotta kultalevyjen ilmestyttyä. Levystä huomaa heti ensimmäisten biisien jälkeen, että tylsä löysäily on jätetty pois ja nyt pyritään tosissaan klubien tanssilattioille.
Pet Shop Boys ei ole aina tehnyt priimaa: 2000-luvun levyt ovat kautta linjan todella heikkoja suorituksia. Muutamia yksittäisiä hyviä biisejä mutta that's it. Sanotaan nyt vielä, että Electric on ennen kaikkea levykokonaisuutena mahtava. Se toimii alusta loppuun asti. Minulla tuli kylmät väreet monta kertaa yksittäin jo siitä, että Electriciltä löytyy niin paljon niitä Pet Shop Boys-koukkuja mitä duon ensimmäisiltä albumeiltakin löytyy. Tää on parasta Pet Shop Boysia sitten Behaviourin!

Axis aloittaa levyn loistavasti - Neil Tennant ei kerkeä ensimmäisellä biisillä aloittaa edes laulamista ja olen jo myyty. Kärkibiisistä tulee mieleen jonkin Nintendo-peliklassikon musat, ei vaan nyt tule mieleen juuri minkä. Love is Bourgeois Construct on kuitenkin se levyn kovin koukku! Se on 2010-luvun oma Suburbia ja vuoden kovin tanssibiisi tähän mennessä. Brittipojat lähtee kohti Italodiskoja ja pistää jykevällä biitillä kaikki sekaisin - "Drinking Tea Like Tony Benn", Neil Tennant on myös lyriikoiden suhteen asian ytimessä!

Odotan innolla sitä hetkeä, kun lähden ensi viikonloppuna Lappiin, käynnistän vanhan punaisen Renaultin ja pistän Electricin soimaan soittimeen. Tää pelasti mun loppukesän.

Posted in , , | Leave a comment

#288 Soft Will

By | Published torstai 11. heinäkuuta 2013

Nuoruuden iloja ja suruja
    


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Only Natural, Varsity, Fool Proof
Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Levyn huumaavuus
8,1

 Seuraava toteama saa minut kuulostamaan tädiltä, mutta sanon sen silti: nuorten miesten musiikillinen lahjakkuus on hämmästyttänyt ja ihastuttanut minua viime vuosina todella paljon. Ja tällä tarkoitan todella nuoria, hädin tuskin teini-iän ohittaneita lahjakkuuksia. Viime vuonna DIIV:n esikoisalbumi Oshin kuului ehdottomiin suosikkeihini, mutta jo vuotta aiemmin Smith Westernsin Dye It Blonde oli yksi vuoden 2011 soitetuimpia levyjäni. Poikien huoleton ja tarttuva indiepoppis kuulosti vastustamattomalta ja raikkaalta. Joten odotukset uutta levyä kohtaan olivat korkealla, ehkä vähän liiankin korkealla. 

Ei Soft Willissä mitään suurempaa vikaa ole, se on oikeastaan yllättävänkin yhtenäinen levy. Dye It Blondella ihastuttaneet beachboysmaiset sävyt ovat edelleen läsnä ja soitto kuulostaa mutkattomalta. Levyllä on tarttuvia kertosäkeitä (Only Natural), hurmaavaa hyräilyä (Varsity) sekä valloittavaa söpöstelyä (Fool Proof). Itseäni ilahduttaa myös laulaja Cullen Omorin ääni, joka ajoittain muistuttaa minua Beulahista - tuosta aliarvostetusta, mutta itselleni kovin rakkaasta, jo edesmenneestä yhtyeestä. 

Mutta ehkä kuitenkin olisin kaivannut levyltä kappaleita, jotka olisivat erottuneet joukosta erinomaisuudellaan. Tasaisuudessa on se hyvä puoli, ettei levy kärsi mahalaskuista. Mutta myös se huono puoli, että ne pysäyttävimmät kappaleet puuttuvat. Levyn heikoimmat hetket ovat slovari White Oath, jonka urut ja kitarasoolo saavat kuulostamaan lähes nololta sekä instrumentaali XXIII, joka pianosta huolimatta vaikuttaa pelkältä täytekappaleelta. Levyn sanoitukset eivät myöskään ole sieltä syvällisimmästä päästä, esimerkiksi Cheer Up Babyn kertosäkeessä lohdutellaan sanoin: Cheer up baby, I don’t want you to hate me. Kappaleiden sanoitukset käsittelevät muutenkin lähinnä kaveruutta, yksinoloa sekä ihastumista. Mutta toisaalta pojat ovat vielä niin nuoria, että kyseiset aiheet luultavammin ovat iso osa heidän elämäänsä. Joten mikseivät he pohtisi niitä myös musiikissaan. 

Soft Will on hyvä levy - ei erinomainen, eikä mitenkään poikkeuksellinen. Itse kaipaan tällä hetkellä jotakin uutta ja yllättävää levyä, johon ihastuisin niin paljon, että luultavasti pilaisin sen soittamalla sitä liikaa. Mutta sitä odottaessa kuuntelen Soft Williä ja kudon villasukkaa, koska tämän arvostelun jälkeen tunnen itseni vielä enemmän mummoksi kuin tädiksi.

Posted in , | 2 Comments

#287 Ei voi palata eiliseen

By | Published keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Urku auki

Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Harmaampaa kuin eilen, 03:00, Vain pieni hetki, I.L.U.
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
7,9


Kun bändin nimi on Maakuntaradio, mielikuvat johtavat tanssilavoille ja maatiloille, huoltoasemille ja työvoimatoimistoon, lamaan ja alueuutisiin. Ei voi palata eiliseen -albumi ei kuitenkaan sisällä lapinradioiskelmää, vaan suomirockin ja punkin maustamaa ”uutta aaltoa”. Maakuntaradio kuulostaa suunnilleen siltä, miltä Karkkiautomaatti olisi kuulostanut, jos se olisi perustettu 80-luvun Porissa.

Ei voi palata eiliseen on tyylilajilleen uskollinen ainakin kahdella tavalla. Sanoitukset ovat kömpelöitä ja ylitsevuotavan romanttisia, mutta ne tuntuvat vilpittömiltä (vaikka ovatkin epäilemättä pilke silmäkulmassa kirjoitettuja). Toisaalta urut vinkuvat koko levyn ajan isommin kuin yhdelläkään äänilevyllä 30 vuoteen, mikä aluksi häiritsi, mutta nyt ilahduttaa härskiydellään.

Ei voi palata eiliseen sisältää neljä loistavaa, viisi hyvää ja vain yhden melko sietämättömän biisin. Hyvää yötä -päätös nimittäin potkaisee romantiikan ja paatoksen niin roimasti yli yläriman, että pahaa tekee, mutta muutoin tekee mieli laulaa mukana, rummuttaa ilmaa ja juoda kaljaa, mikä on varma merkki hyvästä levystä.

Maakuntaradio tarjoaa yksinkertaisia, ripeitä, hymyilyttäviä ja surullisiakin lauluja, jotka haluaisin kuulla mahdollisimman pian myös livenä.



Posted in , | Leave a comment

#286 Free the Universe

By | Published tiistai 9. heinäkuuta 2013

Majuri Laaserilla on paardit

 
Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Jet Blue Jet, Get Free, Jessica, Mash Up The Dance
Löytyykö levyhyllystä: Nope

Levyn huumaavuus
6.0

Megatuottajat Diplo ja Switch löivät muutama vuosi sitten viisaat päänsä yhteen, mistä syntyi tanssilattioiden sankarihahmo Major Lazer. Kaikkia mahdollisia jamaikalaisia musiikkityylejä nykytanssityyleihin yhdistänyt retkue ihastutti bilemeiningillään niin indie- kuin mainstream-yleisötkin.

Kaksi vuotta sitten Switch lähti veks ja vaihdossa tulivat Jillionaire ja Walshy Fire. Ei siinä, että tuottajien vaihdos missään kuuluisi, mutta ajattelinpa mainita, että muutoksia on ollut.

Toinen levy Free The Universe ei nimittäin kovin paljoa musiikillisesti eroa debyyttilevy Guns Don't Kill People, Lazers Do:sta. Jamaika kuuluu edelleen ja sitä paritetaan trendisoundeihin, kuten dubstepiin ja houseen. Välillä tulokset ovat toimivia ja kekseliäitä, kuten pikkuhitti Get Freellä ja megahitti Watch Out For This (Bumaye):llä. Sitten on Keep Coolin kaltaisia tyhjänpäiväisiä ja tylsiä pop-kappaleita, jotka pitäisi myydä tusinapoppareille.

Albumimitassa Major Lazerin ongelma onkin epätasaisuus ja epäselkoisuus. Tyylillisesti levyllä ei ole kahta samankaltaista kappaletta, mikä 16 biisin mitassa luo äärimmäisen skitsofreenisen tunnelman. 16 biisiin kun mahtuu laadullisestikin hyvin vaihtelevaa tavaraa, joten ei levyä kovin onnistuneeksi voi sanoa.

Mutta toisaalta kukapa bilemusiikkia albumimitassa kuuntelee. Major Lazerillä riittää hittejä ja tanssilattiat sekaisin laittavia biisejä sen verran, että ihmiset saadaan sekoamaan toden teolla. Albumiformaatti on edelleen se, mikä myy ja saa huomiota, mutta ehkä tulevaisuus tuo eteen sen tilanteen, että sinkut vetävät paremmin. Silloin Major Lazeria ei tarvitse parjata. Silloin voi julkaista pelkkää priimaa tasaisin väliajoin ja saada skeptikot heiluttamaan persettään holtittomasti.

Sitä aion tehdä huomenna, kun Major Lazer saapuu soittamaan loppuunmyydylle Kaapelitehtaalle. Odotan vuoden kovimpia bileitä. Vähempi ei kelpaa.

Posted in , , , , | Leave a comment

#285 Studio Killers

By | Published maanantai 8. heinäkuuta 2013

Oodi portsarille ja elektropopille




Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Ode To The Bouncer, Jenny
Löytyykö levyhyllystä: Spotify

 Levyn huumaavuus
8,0


Monet tietävät Teemu Brunilan, tämän turkulaisen miehen joka on tullut kuuluisaksi The Crashin nokkamiehenä. Kyseinen kulttimainettakin kerännyt ja lukuisia loistavia popbiisejä luonut yhtye pisti pillit pussiin vuonna 2009. Brunila keskittyikin siitä lähtien lähinnä säveltämään ja sanoittamaan biisejä muille artisteille mm Jenni Vartiaiselle. Kunnes koitti kesä 2011 ja Studio Killersin Ode To The Bouncer alkoi soimaan radiossa. Laulajassa oli jotain hyvin tuttua ja animaatiobändin ympärillä pyörinyt tieto, että bändin yksi jäsen olisi Suomesta ratkaisi asian - Teemu Brunila aka "Chubby Cherry" on selkeästi tämänä animaatio kokoonpanon laulaja.

Ode To The Bouncer olikin mainio biisi ja kuuntelinkin sitä aikoinaan hyvinkin paljon. Bändi jäi kumminkin pieneen unholaan itselleni ja ajattelin tämän olevan projekti joka ei tuottaisi levyä tai jos tuottaa se ei olisi millään muotoa hyvä. Minulla jäi siis kuva yhden hitin ihmeestä. Studio Killersin omaa nimeään kantava debyyttilevy julkaistiin vihdoin kesäkuussa ja minulla on suoranainen ilo huomata miten erinomainen elektropop levy onkaan kyseessä.

Studio Killersin debyytiltä on turha odottaa mitään uutta tai mullistavaa - se mitä saat on todella ammattitaidolla tehtyä elektropoppia höystettynä Brunilan varsin uniikilla lauluäänellä. Levylle mahtuu suoranaisia hittejä ja jopa nerokkaita sävellyksiä. Jo mainitun Ode To The Bouncerin lisäksi etenkin Jenny on takuuvarma kesähitti. Onpahan kyseinen biisi päässyt jo Nelosen mainokseenkin asti.

Levyn materiaali on muutenkin kauttaaltan tasaisen laadukasta ja suoranaisia missejä ei mahdu joukkoon. Ainoastaan kliseiseltä "avicii-houselta" kuulostava Funky At Heart ei sovi levykokonaisuudeksi puserrettuun muottiin vaan hyppää räikeästi esille. Tämä on kumminkin vain pieni kauneusvirhe näinkin mainiossa kokonaisuudessa.

Studio Killers on ehdottomasti kesälevy - sen tarkoitus on piristää ja tanssittaa.  Levyn lyriikat ovat paikoitellen hölmöjä, mutta suoranaisia nokkeluuksiakin löytyy. Onhan oodi portsarille (ulosheittäjälle) jo biisin ideana suorastaan mainion omaperäinen ja varmasti monille baareihin sisälle kinuaville teineille tuttu. Jo tästä syystä levyltä on turha odottaa mitään kovin syvällistä, mutta se ei olekaan tämän levyn pointti. Nerokkuus voi olla myös yksinkertaisesti viihdyttävyydessä eikä taiteellisessa kikkailussa ja viihdyttävyyden Studio Killers hallitsee erinomaisesti.

Posted in , | Leave a comment

#284 Anssi Kela

By | Published perjantai 5. heinäkuuta 2013

Hei levoton poika, sä oot vähän heikkona muhun, mut sä et haluu sitä vaan myöntää.


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Maitohapoilla, Levoton tyttö, Kevät tulee, Ilman sua
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus
8.5

Anssi Kelasta tuli keväällä musiikkimaailman avokadopasta. Siinä missä pasta-annos sai jokaisen raportoimaan syömisensä, niin Anssi Kela sai jokaisen raportoimaan kuuntelemisensa. Eikä ihme, molemmat ovat yhtä epätodennäköisiä herkkuja.

Olin alkuun skeptinen Kelan tuoreimmasta levystä. Aiemmat tuotokset eivät napanneet, enkä alkuun halunnut pitää Levottomasta tytöstä. Sen soundit ja meininki herättivät defenssimekanismini, kun ironiahälyttimeni pärähti soimaan toden teolla. Täysin turhaan.

Anssi Kelan omaa nimeä kantava albumi kun on tosissaan tehty, se ei vain ole totinen. Siinä missä aiemmat levyt - kuulemma - sortuivat totisuuteen ja liialliseen yrittämiseen, on tuorein tuotos taas ihan kaikkea muuta. Levy on todella vapautuneen ja riemukkaan kuuloinen, eikä riemu voi olla tarttumatta sitä kuunnellessa.

Kynnys itselläni levyn kanssa tuntui alkuun olevan kasarisoundit. Olen aina julkisesti parjannut kyseisen vuosikymmenen musiikillista antia turhaksi ja paskasoundiseksi, minkä pastissointi, parodiointi ja kopiointi pitäisi kieltää lailla. Kelan levy on poikkeus, koska levyn vahvuus on sen tyyli ja soundit. 80-luvun syntikkasoundeja kuuluu joka biisillä ja jopa syvästi vihaamiani AOR-elementtejä on mukana. Silti pidän niistä. Ehkä syy on siinä, että niitä käytetään biisien ehdoilla, eikä "hei me hassutellaan" -tyylisenä statementtinä.

Levyn kappaleet ovat vielä pirullisen toimivia. Ne on sävelletty simppeleiksi ja takertuviksi iskusävelmiksi ja siinä tehtävässä ne toimivat. Varsinkin levyn alkupuolella kuultava Maitohapoilla ja Ilman sua napsahtavat päähän kerrasta, eivätkä suostu sieltä poistumaan uhkailemallakaan. Kelan sanoituksetkin tuntuvat vuosi vuodelta paranevan. Varsinkin miehen kielikuvat saavat hymyilemään pitkin levyä. Nerokkain on Kaatua kuin puun "joka päivä samat duunit / ne polttaa kuin Auschwitzin uunit", mikä hykerryttää joka kerta.

Tavallaan tekisi mieli sanoa, että Anssi Kelan levy on vuoden paras kotimainen levy, koska olen sitä kuunnellut kaikista eniten. Tavallaan se onkin, koska se on tasaisen hyviä pop-kappaleita suoltava hittipaketti, jota kuunnellessa on kivaa. Mutta popmaisuutensa takia sitä ei voi pitää Joskan tiistaina arvosteleman Mian arvoisena kunnianhimoisena taideteoksena, joka puhuttaa ja koskettaa kerta toisensa jälkeen. Ovatko ilo ja riemu vähäarvoisempia tunteita, kun arvotetaan musiikkia? Ehkä ne ovat. Silti sanon, että Anssi Kela on tehnyt vuoden yllättäjän, jonka riemukkuus nostaa sen vuoden parhaitten levyjen joukkoon, jolle kannattaa ennakkoluuloista huolimatta antaa mahdollisuus. Ja raportoida siitä sosiaalisissa medioissa.

Posted in , , | 9 Comments

#283 Desire Lines

By | Published torstai 4. heinäkuuta 2013

Söpöpöö


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Do It Again
Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Levyn huumaavuus
7,2

Skottibändi Camera Obscuran viides studioalbumi, Desire Lines ei juurikaan tarjoa yllätyksiä. Levy kuulostaa Camera Obscuralta, mikä toisaalta on hyvä ja toisaalta ei. Hyvä siksi, että kuulija saa kuultavakseen sitä, mitä on odottanutkin - söpöä folkkispoppista. Pieniä tarinoita laulettuna Tracyanne Campbellin heleällä äänellä. Tarttuvia ja somia popkappaleita sekä melankolisempia tunteiluja. Ongelma on siinä, että ennalta-arvattavuus käy levyn edetessä tylsäksi.

Yhtyeen vuonna 2006 julkaisema Let's Get Out of This Country on yksi suosikkilevyistäni. Kolme vuotta myöhemmin julkaistu My Maudlin Career ei lumonnut aivan samalla tavoin kuin edeltäjänsä ja jäi siksi hieman vähemmälle huomiolle. Silti odotin Desire Linesin ilmestymistä ilolla - ajankohtakin oli paras mahdollinen, sillä Camera Obscuran musiikki sopii parhaiten kesään. Pettymys olikin melkoinen, kun en useiden kuuntelukertojen jälkeenkään innostunut levystä. Onko vika sitten minussa vai Desire Linesissa, en tiedä. Mutta ajatus levyn kuuntelemisesta uudestaan tätä arvioita varten tuntui työläältä.

Levyn kohokohdaksi nousee Do It Again, joka iloisuudellaan ja jopa riehakkuudellaan erottuu muuten tasapaksusta söpöstelystä. Huomaan jalkani tanssivan kappaleen tahdissa ja tapailevani kertosäkeen sanoja. Myös Do It Againia seuraavan Cri Du Coeurin valssimaisuus ja jousisovitus kiehtoo, mutta Tracyannen ääni ei sulaudu kappaleeseen, vaan kuulostaa harmillisen päälleliimatulta. Tosin tähän saattaa vaikuttaa myös se, että ensimmäisellä kuuntelukerralla kuulin kappaleessa laulettavan The feces of the young and the old, jonka jälkeen kyseistä mielikuvaa on ollut vaikea unohtaa. Vaikkakin tarkistin sanat tämän jälkeen ja totesin kappaleessa laulettavan kasvoista eikä ulosteesta. Hyvä niin.

Sanoitukset levyllä ärsyttävät ehkä eniten. Se, mikä ennen kuulosti suloiselta Camera Obscuran levyillä, kuulostaa nyt loppuunkuluneelta ja jopa typerältä. I Missed Your Party on luultavasti tarkoitettu sarkastiseksi kuvaukseksi mielensäpahoittamisesta, mutta minusta se kuulostaa vain kiukuttelulle: miks suutuit, kun missasin sun pardit? Muuten levyn sanoitukset koostuvat lähinnä sydänsuruista, rakkaudesta, parisuhteesta ja erosta sekä yhteenpaluusta. Ymmärrän toki, että popmusiikissa nämä ovat yleisiä ja tärkeitä teemoja. Mutta olisin silti toivonut jotakin uutta, Camera Obscuran edelliset levyt kun ovat jo kertoneet samat tarinat.

Ei levyssä periaatteessa mitään ilmeistä vikaa ole, minusta se on vain tylsä ja liian söpö. Ehkä annan Desire Linesille uuden mahdollisuuden loppukesästä, mutta nyt etsin kesämusiikkini muilta levyiltä.

Posted in , | 2 Comments

#282 Mia

By | Published tiistai 2. heinäkuuta 2013

Ahdistavan eriskummallista mielihyvää


Levyn huumaavuus
10

Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Joulukuun kolmas, Mia, Kerro minulle rakkaani, Syksy
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Ihmiset ovat kerääntyneet tärkeän asian puolesta Hakasalmen puistoon, vuoden 2013 Helsinki Priden puistojuhlaan. Lavalla Ville Ahonen toistaa mantraa: ”Haluan, että tukehdut hänen allensa”. Kylmät väreet kulkevat kehoni läpi. Tämä yhtye tekee jotain niin ainutlaatuista ja voimakasta, että sitä on vaikea pukea sanoiksi.

Kyseinen Kerro minulle rakkaani -kappale on Minä ja Ville Ahosen tuoreen Mia -albumin vaikuttavin raita. Samanaikaisesti vihellysintroineen tarttuva ja hyväntuulinen, mutta sisällöltään suorastaan karmiva. 

Vuonna 2010 julkaistu yhtyeen omaa nimeä kantava debyyttialbumi ei kolahtanut tai tehnyt suurta vaikutusta. Siinä oli hyvät hetkensä, mutta homma ei ollut tasapainossa. Vielä.

En muista milloin viimeksi Suomessa on tehty näin hyvää levyä kuin Mia. Albumi on kokonaisuus, joka koukuttaa ensimmäisestä biisistä viimeiseen. Sitä haluaa kuunnella uudestaan. Ja uudestaan. 

Loistavat tekstit pyörivät rikkinäisten ihmissuhteiden ja hulluuden ympärillä. Lyriikat nousevat lopullisesti lentoon, kun upeasti laulava Ville Ahonen tekee laulajalle tärkeintä työtä. Tulkitsee. Tulkitsee niin, että niskakarvat nousevat pystyyn. 

Jätän tekstien syvällisemmän analysoinnin muille, sillä siinä menisi ”muutama” liuska tekstiä ja oma sekä lukijoiden mielenterveys. 

Levyllä on kauttaaltaan masentava – jopa kuumottava – tunnelma, mutta erinomaisen bändin tuottama musiikillinen orgasmi pelastaa suruun hukkumiselta. Ahdistava tunnelma antaa samalla jotain eriskummallista mielihyvää.

Avausraita Joulukuun kolmas on hieno sävellys. Se imaisee mukaansa ja tekee harvinaisen selväksi mitä on luvassa. Tekstinpätkä: ”Pian tulee taas pimeää, päivä kestää ehkä tunnin”, ei jätä mitään arvailujen varaan. 

Nimikkobiisi Mia erottuu näinkin synkällä albumilla olemalla surullisista surullisin kappale. Edellämainittujen lisäksi levyn parhaita paloja on Syksy, jonka kertosäkeessä (”Mikset olisi, mikset olisi jo onnellinen”) esitetään jokaiselle tuttu kysymys. Saman kappaleen nopeatempoinen loppuosio laukaisee sävellyksen uuteen ulottuvuuteen.

Singlelohkaisu Ennen kuin kuolen on yksittäisenä kappaleena levyn heikointa antia. Hyvin tehty pop-biisi, mutta sävellys ja sanoitus ei nouse muun levyn tasolle. Kokonaisuuteen tämäkin kappale sopii erilaisuutensa vuoksi loistavasti.

Kuten avauskappaleessa sanoin, Minä ja Ville Ahonen tekee jotain todella ainutlaatuista ja on livenä erittäin vaikuttava kokemus. 

Voi mennä pitkä tovi ennen kuin Mia -levyyn kyllästyy. Samaan aikaan en malta odottaa mitä tämä yhtye tekee seuraavaksi.


3 Comments

#281 Ice on the Dune

By | Published maanantai 1. heinäkuuta 2013

Umpimätä diskojyystökakku Australiasta

Levyn huumaavuus
3.3

Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Alive, Concert Pitch, Ice on the Dune
Löytyykö levyhyllystä: Ei

 Australialainen Empire of the Sun täytti vuonna 2008 Walking on A Dream -debyytin sävyttämänä kimaltelevine asuineen klubien tanssilattiat ympäri maailman. Kesäisen pulppuava synapop toi aikoinaan kesän keskelle syksyä. Bändi lähtee vuonna 2013 uusintakierrokselle - ensikuuntelujen jälkeen tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut. Vai onko sittenkin?

Empire of the Sun osasi olla ensimmäisellä albumilla harvinaisen koukuttava ja melodinen. Half Mast, Walking on a Dream, We are the People ja Standing on the Shore olivat kaikki erittäin rautaisia sävellyksiä ja niiden mukana teki mieli laulaa maan perkeleesti. Noh, eipä päde tämä enää uudella albumilla. Ice on the Dunen kappalevalikoima on suorastaan surkea. Aliven tahdissa voisin hyppiä ehkä jurrissa, jos on pakko. Concert Pitchissä ja Ice on the Dunessa on ihan kivat synat. Mutta that's it.

Vaikka ensimmäiseltä levyltä kuoriutui huikeita tanssihelmiä, en ole koskaan pitänyt bändistä. Ajattelin listata tähän merkintään pienehkön inholistan asioista, joita en voi Empire of the Sunissa sietää:

- En pidä Empire of the Sunin teatraalisuudesta

 - En pidä Luke Steelen äänestä

 - En pidä bändin kostuumeista

 - En pidä siitä, että yhtye kuullostaa paikoittain liikaa MGMT:ltä 

 - En pidä bändin elektrokliseiden kierrättämisestä

 - En pidä siitä, että lähes jokaisessa biisissä on tismalleen samanlainen rytmi


Anteeksi, mutta ei näin maanantai-iltana tullut enempää asioita mieleen. Ice on the Dune ei ole paria kappaletta lukuun ottamatta hyvää musiikkia.





Posted in , , , | 3 Comments

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.