Helmeilevimmät biisit: Into The Sun, On The Waves, From a Train
Löytyykö
levyhyllystä: Deezer
Levyn huumaavuus
7.1
Roddy Frame on osa (brittiläisen)
popmusiikin historiaa yhtyeensä Aztec Cameran ekan levyn tai
vaikkapa tämän biisin ansiosta. Nykyään hän musisoi omalla
nimellään ja saa edelleen aikaiseksi tunteikasta ja koskettavaa popmusiikkia.
Periaatteessa Seven Dials on vain miellyttävää indie-iskelmää, keski-ikäinen herrasmies esittämässä nostalgian sävyttämiä ammattitaidolla toteutettuja biisejä. Mutta herra Framen äänessä on viisautta ja lämpöä, joka nostaa itsessään vain laadukkaat biisit poptaivaaseen, ja muutamassa biisissä myös soitanta, sovitus ja melodiatkin ovat kohdillaan. Esim. On The Waves muistuttaa siitä, että aikanaan Roddy Frame teki hittejä ja päätösbiisi From a Train on pelkistetysti toteutettu popkaunokki. Alla oleva White Ponykin on hyvin ok.
Helmeilevimmät biisit: Show
Me Who You Are, The Wonder Years
Löytyykö
levyhyllystä: Spotify, yms.
Levyn huumaavuus
8.2
Tuomon The New Mystique herätti
ansaitusti huomiota ja kehuja Suomessa julkaisuaikanaan keväällä.
Levystä nauttimisen ohessa minun mieleeni tuli kysymys siitä, miten
vertailukelpoinen levy on kansainvälisesti. Hyvinkin
vertailukelpoinen, voin todeta kuunneltuani nyt Tuomon amerikkalaisen
kollegan Jesse Boykins III:n myös keväällä julkaistua levyä.
Mutta kyllä J B III:kin osaa soulin ja elektronisen tuotannon
yhdistämisen vallan mainiosti.
Tuomon levyllä ehkä
huomionarvoisinta oli hänen pyrkimyksensä kirjoittaa muustakin kuin
naisista ja rakkaudesta tai edes lähestyä niitä hieman eri
vinkkelistä, kuten vaikkapa Girlsissä. J B III taas pysyttelee koko
levyn visusti rakkaudessa. Hän tosin lähestyy aihetta sielukkaasti,
jopa spirituaalisesti, ja vaikuttaakin enemmän romantikolta kuin
pelimieheltä. Tekstit eivät ole siis mitenkään mauttomia, ja
omalla tavallaan tyylillä ja sielulla perinteisistä aiheista
laulaminen keskittää huomion paremmin musiikkiin. Tuomon levyllä
huomio kiinnittyi hetkittäin ehkä liikaakiin teksteihin ja musiikin
lumo rikkoutui. Näin ei tapahdu Love Apparatuksen aikana.
Levyn parasta antia on lumoava
musisointi yhdistettynä J B III:n laulantaan sekä vahva
biisimateriaali. Biisistä toiseen miehen vaikuttava laulu ja
melodiset ja rytmiset koukut saavat mukaan tunnelmaan. Pienenä
heikkoutena Tuomoon verrattuna yksittäiset biisit eivät ole yhtä
erottuvia ja omaleimaisia. Love Apparatus on kuitenkin erittäin
vahva kokonaisuus. Vasta lopussa biisien taso notkahtaa hitusen: 4
Ever No More on ehkä turhankin kitkerä ja niin Make Believe kuin Heavenly
Eyeskin ovat enemmän fiilistelyjä kuin kunnon biisejä. Loppukolmikkoa ennen
levy on kuitenkin erittäin vahva kokonaisuus. Ja kyllä sieltä
muutama biisi erottuukin: sykkivä videobiisi B4 The Night Is Thru,
sielukas kutubiisi Show Me Who You Are ja seilukkaasti sykkivä The
Wonder Years ovat hienoja yksittäisiä biisejä. Kaiken kaikkiaan Love Apparatus on yksi vuoden soullevyistä, siinä missä Tuomon The New Mystiquekin.
Helmeilevimmät biisit: Not
Too Well Acquainted, Kitten's Got Claws
Löytyykö
levyhyllystä: Spotify, yms.
Levyn huumaavuus
7.4
Joan Osborne on amerikkalainen
pitkä(hkö)n linjan artisti, jonka uralle on osunut yksi hitti, One of Us vuodelta 1995. Muita hittejä hän ei ole tehtaillut,
mutta levyjä häneltä on ilmestynyt suht tasaisesti, joukossa niin
covereista kuin originaaleista koostuvia levyjä. Love and Hatelta
löytyy 12 uutta biisiä, jotka käsittelevä parisuhteen eri
vaiheita ja tuntemuksia juurevan poprockin keinoin.
Levyn pääpaino on hitaasti
kehittyvissä tunnelmapaloissa, ja ne tarjoavatkin parhaat hetket.
Upeutta lähestyvä Not Too Well Acquainted päättyy kauniiseen jousien ja torvien
soitantaan, nimibiisi on kaunis balladi ja Kitten's Got Claws huokuu
vaaraa ja särmää. Muutama suoraviivaisempi countrya ja bluesia
kanavoiva rempseä rockpoppauskin levylle on päätynyt (Mongrels,
Thirsty for My Tears ja Keep It Underground). Ne rikkovat hieman
levyn kokonaistunnelmaa, ja huokuvat ehkä enemmän ammattitaitoa ja
genretietämystä kuin aitoa tunnetta, mutta osoittavat että Joan
Osborne osaa myös olla napakka.
Love and Hate osoittaa, että Joan Osborne tietää amerikkalaisen populaarimusiikin perinteet ja osaa sen niksit. Ei haittaa, että levyltä ei uutta hittiä taida löytyäkään.
Helmeilevimmät biisit:
Count, 3 Words, Don't Tell Me No
Löytyykö
levyhyllystä: Spotify, yms.
Levyn huumaavuus
7.8
Ashanti on amerikkalainen
pop/r'n'b-artisti, joka ei ole mikään suuren luokan tähti ainakaan
Euroopassa. Yhdysvalloissa Ashanti taisi kuitenkin kokea suurtakin
menestystä 2000-luvun alussa. Sen jälkeen hänen ura ei ole ollut
sielläkään vain voitosta voittoon kulkua. Braveheart on hänen
ensimmäinen levynsä kuuteen vuoteen, ja levyltä löytyy Ashantille
ominaisen pehmeyden ja herkkyyden lisäksi myös uhmaa ja
vastoinkäymisten kautta voittoon -asennetta.
Braveheart on laadukas
moderni amerikkalainen r'n'b-levy, jolta löytyy voimaballadeja,
viettelevää petipuuhastelua, tiukkaa klubimeininkiä ja raikasta
poppausta. Tuottajat hoitavat hommansa, vierailijat (French Montana,
Jeremih, Rick Ross ja Beenie Man) myös ja Ashanti osaa loistavasti
niin herkän kujerruksen kuin tiukemmankin laulallan. Laatu pysyy
koko levyn mitan hyvänä, ja herkistelyt ja hitailutkin ovat oikein onnistuneita. Mulle kolahtaa silti parhaiten ärsyttävyyden ja
nerokkudeen välimaastossa seilaava menevä nelosbiisi Count, rakkauden herättämistä ristiriitaisista tunteista kertova viettelevä 3 Words ja raikkaasti poppaava Don't Tell Me No.
Myös Ashantia vielä
suuremmat amerikantähdet, Mariah Carey ja Jennifer Lopez, ovat julkaisseet
uudet levyt. Ashanti ei ole ehkä ihan yhtä suuri tai tunnetttu
diiva, ja ehkä tältäkään levyltä ei löydy suuria hittejä
Euroopan radiokanaville, mutta väittäisin että levynä Braveheart
on hyvinkin vertailukelpoinen moderni poplevy.
Helmeilevimmät biisit: Shriek, Despicable Animal, Logic of Color
Löytyykö
levyhyllystä: Spotify, yms.
Levyn huumaavuus
8.4
Baltimorelainen Wye Oak oli
käsittääkseni kolmella ekalla levyllään hyvinkin pätevä indie
rock -yhtye, jonka saundin pääpaino oli kitaroissa. Neljännellä
levyllään duo on jättänyt kitarat taka-alalle ja ottanut mukaan
elektronisia härveleitä. Uudenlainen toteuttamistapa tuntuu
vapauttaneen kaksikon olemaan vielä luovempi ja omaperäisempi kuin
ennen ja lopputuloksena on hienosti tarttuvaa melodisuutta ja
kokeilevaa häröilyä yhdistävä levy.
Levy alkaa ja päättyy rauhallisissa
tunnelmissa. Aloituskaksikko Before ja Shriek ja päätöskaksikko I
Know the Law ja Logic of Color ovat kauniita popbiisejä, joissa
pääpaino on Jenn Wassnerin raukealla äänellä. Niiden välissä
on sitten härömpiä, enemmän kikkailevia, jopa progehtavia
biisejä, joilla Wye Oak luo kauneuden lisäksi myös outoja ja
hämmentäviä hetkiä. Vaikka keskiosan biisit haastavat enemmän
kuin olisi väliksi, ne tekevät levystä samalla kiehtovamman ja Wye
Oakista aidosti omaperäisen, ehkäpä jopa omaäänisen yhtyeen.
Silti ilman alun ja lopun hieman vapautuneempaa poppausta levy ei olisi yhtä
nautittava kuin se on nyt.
Levyn videobiisit tuovat hyvin esiin
sen omaperäisyyttä. Alla The Tower:
Helmeilevimmät biisit:
Sullivan, It's Not Serious, Last Words, Sunship
Löytyykö
levyhyllystä: Spotify, yms.
Levyn huumaavuus
8.2
Brooklyniläinen Hospitality on
huolelliseen säveltämiseen, sanoittamiseen, sovittamiseen ja
toteuttamiseen uskova bändi, joka osoittaa toisella levyllään
osaavansa myös hitusen rokata ja tanssittaa, vaikka pääpaino onkin
herkällä ja kuulaalla poppaamisella. Rokkaamista edustaa ehkä
parhaiten videobiisi I Miss Your Bones ja tanssiaskelia voi koittaa
ottaa Last Wordsin aikana. It's Not Serious on levyn pophelmi ja
herkistely sujuu etenkin levyn jälkipään biiseillä (Sullivan,
Sunship, Call Me After). Ei levyn alkukaan kehno ole, vaan Trouble on
alusta loppuun ilahduttavaa ja sopivan omaleimaista ajatonta indie
poppia.